Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

Kirjallisuus. Naisen asema. Lontoo. Taiteilijat, matkat, kirjailijan elämä. 

Muun muassa näissä aihepiireissä liikkuvat Virginia Woolfin rakastetut esseet, jotka ovat kaunokirjalliset teosten ja lehtikirjoitusten ohella hänen tuotantonsa keskeisintä antia.

Kiitäjän kuolema ja muita esseitä koko hänen kirjallisen uransa ajalta. Jaana Kapari-Jatan suomentama kokoelma tarjoaa ensimmäistä kertaa suomalaisille lukijoille mahdollisuuden tutustua perusteellisesti yhteen 1900-luvun keskeisimmistä esseistä ja kulkea yhä syvemmälle Woolfin oivaltavaan ja terävään kieleen. 

Kun nyt joulu lähestyy, on ihan hyvä lueskella alta pois edellisen joulun lahjoja. Virginia Woolfin esseekokoelma on kutkutellut montakin kertaa vuoden saatossa, mutta koskaan ei ole ollut se juuri oikea hetki tarttua teokseen. Nyt sitten syysiltojen kulksi tuntuivat Woolfin näppärät ja syväluotaavat tekstit sopivalta ajanvietteeltä. Asiaan vaikutti myös se, että olin jo katsonut alle Woolfista ja muusta Bloomsburyn ryhmästä kertovan TV-sarjan, joka teki tähän esseekokoelmaan tutustumisesta vielä ajankohtaisempaa.

Luen esseitä harvakseltaan. Periaatteessa pidän esseistä, mutta erittäin harvoin tulee sellainen olo, että "nytpä voisin lukea hieman esseitä". Ehkäpä syynä on se, että en kovin hirveästi välitä lukea subjektiivisia analyyseja sellaisista teoksista, joita en ole lukenut - en edes kirjablogimaailmassa. Kirjallisuudentutkimuksessa subjektiivisuus on pyritty häivyttämään esittämällä vain sellaisia asioita, jotka (lähtökohtaisesti) kuka tahansa voisi tekstistä huomata, joten tieteellistä tekstiä ennestään tuntemattomasta kirjallisuudesta on jotenkin mielekkäämpää lukea. Mutta tietysti, jos kirjallisuusessee käsittelee jotakin tuttua kirjailijaa tai teosta, on sen lukeminen parhaimmillaan oikeinkin miellyttävää.

Woolfin kokoelmassa on niitäkin esseitä, joissa pureudutaan johonkin kirjailijaan tai teokseen oikein antaumuksella, mutta jotka jäävät lähdeaineiston tuntemattomuuden vuoksi etäisiksi. Sen lisäksi Woolfilla on kuitenkin myös esseitä lukijuudesta, genreistä, kirjailijoista yleensä, eri kansallisuuksien kirjallisuuden perinnöstä ja niin edespäin. Osa kokoelman esseistä ei myöskään suoraan käsittele kirjallisuutta.

Olen aiemmin lukenut Woolfilta hänen pääteoksenaan pidetyn Mrs. Dallowayn. Sen lisäksi olen lukenut Mrs. Dallowayta subtekstinään käyttävän Michael Cunninghamin Tunnit-romaanin, josta pidän oikeinkin paljon ja jossa Woolf on yksi romaanihahmoista. Sen lisäksi eteeni on osunut muutama yksittäinen Woolfin teksti eri yhteyksissä. Toisin sanottuna Woolf ei ole minulle mitenkään liian tuttu kirjoittaja. Olen tavallaan pitänyt kaikesta, mitä olen häneltä lukenut, mutta jotenkin hänen tekstinsä ei niin sanotusti ole kolahtanut. Älyllisellä tasolla Woolfin teksti on palkitsevaa, mutta jostain syystä palkitsevuus ei yllä tunnetasolle asti.

Sama jatkui oikeastaan esseekokoelmassakin. Woolfin ilmaisu on hyvin voimakasta ja paikoin hyvinkin värikästä. Hänen kielikuvansa viihdyttävät, mutta kiihkeän tunteen pukeminen kiihkeäksi ilmaisuksi jättää paikoin yllättävänkin kylmäksi. En tiedä, onko syynä ajallinen ja kulttuurillinen etäisyys tai jokin ihan muu syy, mutta useinkaan en esimerkiksi tunnistanut Woolfin kuvaamia lukukokemuksesta nousevia lukijan tuntemuksia, vaikka teos tai kirjailija olisivat olleet tuttujakin. Olen ehkäpä taipuvainen ajattelemaan, että taustalla ovat juuri kulttuurierot ja ajallinen etäisyys, jotka varsin valitettavasti ovat tehneet esseistä paikoin jotain muuta kuin yleisinhimillisiä.

Woolfin analyyttisyys on parhaimmillaan oikeinkin vaikuttavaa - ja vakuuttavaa - sekä sisällöltään että ilmaisultaan. Hänen tulevaisuudenkuvansa ovat paikoin hätkähdyttävänkin tarkkasilmäisiä ja usein esseiden parasta antia. Woolf kirjoittaa mainion terävästi ja älykkäästi, jopa ohimennen ironian ja satiirin sävyjä tavoitellen (ja saavuttaen). Minulla oli Woolfista ennalta kuva voimakastahtoisesta ja suorasukaisesta sanan(säilän)käyttäjästä, joka pistää käsittelemänsä aiheet teksteissään halki, poikki ja pinoon, milloin ei maalaile ihastuttavia kielikuvia fiktion iloista. Tämä käsitys todellakin vahvistui - vieläpä teräväkielisempään suuntaan, vaikka Woolf tietysti pukee myös arvostelun varsin epäsuoraan ja ovelaan pakettiin.

Näin sata vuotta sitten kirjoitetussa tekstissä nousee väistämättä yhdeksi kiinnostavaksi ja eksoottiseksi asiaksi ajankuva. Woolf tietysti kirjoittaa omasta yhteiskunnallisesta asemastaan - keskiluokkaisen, sivistyneen ja taiteilijastatuksestaan varsin tietoisen britti-imperiumin kansalaisen näkökulmasta - joten tavallaan hänen arkensa ja elinpiirinsä on hyvinkin erillään keskiarvoisen 1900-luvun alun britin elämästä. Toisaalta juuri se tekee hänestä kiinnostavan, toisaalta taas saa jotenkin yllättymään siitä, kuinka vähäiseltä Woolfin tiedostavuus vaikuttaa toisissa asioissa, kun toisissa taas hän on erittäinkin jämäkkä ja jopa julistava. 

Tietysti täytyy muistaa ajankohta ja sen ihmiskuva, joka ei sisältänyt aivan samoja elementtejä kuin tänä päivänä. Ehkä se sitten vain tuli minulle yllätyksenä, mitkä asiat olivat tuolloin edistysmielistenkin näkökulmasta ei-niin-oleellisia. Voin siis sanoa, että maailmankuvani avartui: aina hyvä kehu kirjalle. Woolfin teksti ei ensikokeilulla osunut aivan täysin yksiin oman makuni kanssa - pettymys, tavallaan - mutta lupaavasti tuntuu siltä, että parempi yhteys voi vielä syntyä.

Nyt siis voi ryhtyä toivomaan uusia joululahjoja, kun edelliset on tutkittu tarkkaan ja hyväksi havaittu. (Oletan olleeni kiltti tänä vuonna.)  Tai oikeastaan, vaikka joululahjakirjaa ei tulisikaan, lukemista on silti odottamassa hyllyn - ja kirjaston - täydeltä, joten hyvin käy joka tapauksessa. Woolfin esseekokoelma on siinä mielessä mukava omistaa, että ainakin tämän ensisilmäilyn jälkeen on muutamia asioita jäänyt sillä tavalla mukavasti kutittelemaan, että ehkäpä niihin haluaa palata myöhemminkin. Silloin on mukavaa, kun voi lehteillä esiin sen tietyn esseen ja lukea sen tyytyväisenä yhdeltä istumalta, juuri kuten Woolfin esseet on tarkoitettukin luettaviksi.

---

Virginia Woolf : Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Teos. Helsinki. 
576s.
Kansi: Camilla Pentti

Kommentit

  1. Kylläpä alkoi kiinnostaa tämä esseekokoelma. Hyvin harvoin (liian harvoin) luen esseitä, vaikka periaatteessa se tekstimuoto kiinnostaa kovasti. Jotenkin sitä vain tarttuu mieluummin kiinnostavaan romaaniin tai tietokirjaan.

    Virginia Woolf on minullekin tuttu vain Mrs.Dallowayn kautta, johon kyllä rakastuin syvästi.

    Kiitos hienosta kirjallisuushetkestä, lukijatar! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että alkoi kiinnostaa! En itsekään osaa selittää, että mikä on tuo tauti - että jostain syystä mieluummin tarttuu pidempiin teksteihin. Ainakin omalla kohdalla uskon tosin selityksen olevan se, että essee on tekstilajina jonkin verran vieras. Ei sitä tule edes ajatelleeksi, kun miettii, että mitä lukisi seuraavaksi! Voin suositella tätä kokoelmaa kyllä varauksetta, jos yhtään Woolf maistuu.

      Eipä kestä, toivotan lisää hienoja kirjallisuushetkiä Woolfin esseekokoelman parissa!

      Poista
  2. Virginia Woolfista on tullut tänä vuonna oma suosikkini, en tosin ole ehtinyt hirveästi tutustumaan hänen vähemmän tunnettuihin teoksiinsa. Täytyypä pistää tämä korvan taakse, jos vaikka lukisin jossain vaiheessa lisää hänen esseitänsä :)

    Itse suosittelen Woolfilta Omaa huonetta tai Orlandoa, molemmat ovat todella kiehtovia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin suositella tätä kyllä! Kaltaisellesi Woolf-fanille tämä on varmasti suoranaista herkkua. Minullakin oli oikein mukavaa tämän esseekokoelman parissa, vaikka aina en Woolfista perille päässytkään.

      Ja suurkiitos suosituksista - vaikka Woolfissa on vielä totuteltavaa, olen kyllä kiinnostunut lukemaan häneltä lisääkin ennemmin tai myöhemmin!

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat