L. M. Alcott: Pikku naisia

Järkevä Meg, poikatyttö Jo, lempeä Beth ja pikkuvanha Amy.

Rakastettu tyttökirja Marchin sisarusten elämästä lumoaa sukupolven toisensa jälkeen.

Oikein klassikoiden klassikko niin sanottujen tyttökirjojen joukossa on Pikku naisia, jonka myös itse olen lukenut ensi kerran ehkä siinä kymmenen ikävuoden tienoilla, ja sen jälkeen vielä monen monta kertaa. Kuten nyt useamman lapsuuden suosikin kanssa viime aikoina, tätäkään en ollut lukenut kertaakaan aikuisiällä. Minun lämpimään suhteeseeni Pikku naisiin on vaikuttanut hyvin keskeisesti myös vuoden 1994 elokuvaversio, joka oli kotonani TV:stä nauhoitettuna VHS-kasettina, ja jota tuli aikanaan katsottua kerta toisensa jälkeen. Luulen jopa, että näin elokuvan ensin, ja sitten innostuin lukemaan kirjat, jotka olivat kotihyllyssä.

Koska aikoinaan ahmimisiässä en ihan periaatteellisista syistä jättänyt kirjasarjoja koskaan kesken, olen lukenut myös näiden Pikku naisia ensimmäisen ja toisen osan lisäksi Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat, jotka ovat samaan paikkaan ja samoihin hahmoihin liittyviä, suhteellisen itsenäisiä jatko-osia. Ne eivät kuitenkaan tehneet yhtä suurta vaikutusta, vaikka sieltäkin jotain muistikuvia on, joten niitä en ehkä lähde lukemaan uudelleen ainakaan heti. Toisaalta Pikku naisten lukukokemus oli näin aikuisena sen verran kiinnostava, että en nyt suoraan sulje sitäkään vaihtoehtoa suoraan pois.

Nyt aikuisena lukiessa huomasin suorastaan hämmästyksekseni, kuinka valtavan suuri vaikutus teoksella on ollut minuun. Olin jo unohtanut jonkin verran yksityiskohtia ja kirjoitustyylinkin aivan kokonaan, mutta törmäsin teoksessa niin moneen asiaan, jotka ovat jollain tavalla heijastuneet omiin ajatuksiini, käsityksiini ja ideoihini, että en ollut uskoa silmiäni. Kaikki ei ehkä ole ollut pelkästään positiivista, mutta on sanottava, että Pikku naisia on minulle jotenkin niin sanotusti luihin ja ytimiin mennyt teos.

Neljä sisarusta, Meg, Jo, Beth ja Amy ovat kaikki erittäin hyvin mieleen jääviä hahmoja. Minulla ei sinänsä koskaan ollut mitään ehdotonta suosikkia tytöistä, mutta ehkä jotenkin omien taideharrastusten ja pikkusisaruuden vuoksi Amyssa oli eniten tunnistettavaa ainakin alkupuolella hänen ollessaan pikkutyttö. Ehkä johtui jotenkin 90-luvun poikatyttömuodista, että koin ainakin elokuva-adaptaatiossa Jon jotenkin tärkeimmäksi hahmoksi, josta olisi kuulunut pitää enemmän kuin muista, mutta en taas juurikaan samastunut häneen lapsena. Nyt taas ehkä tunnistin jokaisessa tytössä tiettyjä piirteitä ja tuttuuksia, jotka ovat osin tyypillisiä nuoruudelle ylipäätään. Tällä kertaa myös osasin arvostaa enemmän hahmojen erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia, enkä kokenut samanlaista tarvetta valita suosikkia.

Ajattelin ensin teoksen luettuani, että etäisemmäksi jäi taas Beth, jonka kanssa koin vähiten samaa jo aikoinaan ensimmäisillä lukukerroilla. Tavallaan tällainen täysin hyvä hahmo on 1800-luvun kirjallisuudelle todella tyypillinen, koska melkeinpä aikakauden joka teoksessa törmää vastaavaan - nykyään taas pidetään siitä, että keskeisillä hahmoilla on myös jotain virheitä. Sitten aloin kuitenkin miettiä tarkemmin, ja kieltämättä Bethilläkin on omia heikkouksiaan, ja oikeastaan hänen liiallinen uhrautuvuutensa onkin juuri kohtalokasta. Se olisi ollut tärkeä läksy oppia silloin nuorempana, mutta osuus tuli luettua siten, että uhrautuminen oli osa Bethin tekemiä oikeita valintoja. Nyt en ole enää niin varma.

Nyt myös suhtauduin Jon hahmoon paljon lempeämmin ja hyväksyvämmin, paikoin suorastaan liikuttuneesti. En siis silloin aikanaan ajatellut, että hänen pitäisi olla vähemmän kömpelö ja rasavilli, vaan pikemminkin koin itse olevani vääränlainen "tyhmä" tyttö, kun en itse ollut sellainen poikaseuraan solahtava tyttö kuin Jo. Meg oli toisaalta myös vieras, koska hienoista vaatteista, kauniista talosta sekä rakkaudesta haaveilu eivät kuuluneet omiin kiinnostuksenkohteisiini, mutta hänestäkin kyllä sinänsä pidin. Oli helppo nähdä hänessä se isosisko, joka tekee ja kokee kaiken ensimmäisenä, ja jonka elämän muutokset ovat vakavia hetkiä myös muille.

Läheisimmäksi jäi tosiaan silloin aikoinaan Amy, jossa oli eniten tunnistettavaa. Hän halusi aina kuulua joukkoon ja oli näppärä keksimään kaikenlaisia askarteluja ja taideideoita, mutta hänellä oli välillä epäonnistumisen hetkiä. Jälkipuoliskon hienostunut, maailmalla matkaava seurapiiri-Amy taas oli ehkä sellainen haavekuva, jota pystyi kymmenvuotiaana elättelemään. Tällä kertaa Amy ei ehkä samalla tavalla noussut muiden edelle, vaan oikeastaan pystyin näkemään paljon samastuttavaa kaikissa neljässä Marchin tytössä.

Vaikka kirjan nimi on Pikku naisia, niin on kuitenkin pakko mainita myös naapurin poika Laurie, joka on teoksessa niin oleellinen hahmo, että hän on melkeinpä viides päähenkilö. Avainsana on "melkein"; tärkeänä antina hänen hahmossaan on tietysti olla kontrastina sukupuolille asetettuihin vaatimuksiin ja vapauksiin, sekä kuljettaa juonta eteenpäin erinäisten tempausten ja rakkaussuhteiden kautta. Vaikka pidin edelleen hänen hahmostaan, joka on aivan toimiva teoksen kannalta, nytkin ehkä koen, että Laurie jäi hieman geneeriseksi hahmoksi noin juonenkaareltaan. Pahoille teille joutuva joutilas yläluokan nuori mies on niin ikään niitä 1800-luvun aina vain toistuvia hahmotrooppeja, jonka olen tavannut viimeksi kahdessa edellisessä lukemassani kirjassa. Hänen elämäänsä kuvataan myös lyhyemmin ja ylimalkaisemmin kuin naapurin sisarussarjan elämää, joten hänestä ei ole ehkäpä tarkoituskaan etsiä aivan samalla tavalla samastumispintaa.

Vaikka nyt viittasinkin juoneen, niin teoksessa on hyvin vahvasti episodimaisuutta, jossa pienet juonen kaaret tyttöjen elämässä muodostavat suuremman kokonaisuuden. Ehkä juuri se tekeekin teoksesta ihastuttavan arkisen ja helposti lähestyttävän. Alcott kirjoittaa niin lämpimästi ja niin pienistä elämän asioista, että teos tuntuu kaikin puolin kotoisalta ja uskottavalta. Tärkeässä osassa teoksessa on myös uskonnollisuus, jota lapsena pidin ihan tavallisena oman kotikasvatukseni kautta, mutta nyt ehkä arvioin eri tavalla juuri suhteessa niihin naiseuden vaatimuksiin, joita juuri uskonto asettaa. 

Tavallaan teoksesta puuttuukin sellainen puoli kokonaan, että uskonnon sanelemista velvollisuuksista olisi jotakin haittaa niitä noudattaville. Esimerkiksi Megin saamat parisuhdevinkit toimivat ainoastaan sellaisessa tilanteessa, jossa on kaksi vilpitöntä osapuolta ja paljon uhrautuvuutta molempien osalta. Jos toisella osapuolella olisi mitään itsekkyyden häivääkään tai minkäänlaisia defenssejä, eivät ohjeet ehkä toimisikaan niin ideaalisti, kun teoksessa kuvataan.

Tosin on sanottava, että monessa kohdassa esimerkiksi rouva Marchin eli tyttöjen äidin kasvatusohjeet ovat niin yleisesti hyvää ihmisyyttä ja älyllistä rehellisyyttä painottavaa, että vaikka ne juontavat uskonnollisuudesta, ne eivät sinänsä vaadi useinkaan juuri uskonnollista mielenlaatua, että ne olisivat hyviä elämänohjeita. Rouva Marchin hahmo onkin se kasvatuksellinen puoli, jota selkeästi teoksella halutaan välittää myös kirjan nuorelle lukijalle. Se on oikeastaan aika nokkela tapa, koska sellainen tavallinen 1800-luvulle tyypillinen saarnaavuus on kieltämättä vähän tylsää, mutta tässä ohjeet on punottu itse kerrontaan. 

Vielä pieni maininta yhteiskunnasta, joka näkyy teoksessa varsin vähän siihen nähden, että ensimmäisen kirjan osan aikana meneillään on Yhdysvaltojen sisällissota, johon perheen isäkin osallistuu. On jotenkin kuvaavaa, että Marchin perhe on kristillisistä lähtökohdistaan orjien vapauttamisen kannalla, auttaa vapautettuja orjia hyväntekeväisyysmyyjäisissä ja jopa loppuluvussa Jon kouluun otetaan lapsia, joiden isovanhempi on musta (tehden selväksi, että muissa kouluissa ei näin olisi tehty), mutta Marchin perheen tuttaviin ei koskaan kuulu mitään muita kuin eurooppalaista sukua olevia perheitä. Yhteiskuntaluokasta tai varallisuudesta ei suinkaan ole kyse, koska rutiköyhää hökkelissä asuvaa saksalaisperhettä kyllä autetaan. Erottelu on jo olemassa.

Koska juuri tähän nimenomaiseen kirjaan ja historiaani sen kanssa ovat liittyneet adaptaatiot kiinteästi, sanotaan niistäkin jotakin. Katsoin viime vuonna joulunaikaan vuoden 2017 minisarjaversion, ja pidin kyllä siitä. Ei sillä samanlaista nostalgista arvoa ole, mutta siinä oli paljon hyvää, joten pitää katsoa se joskus uudelleen. Sen sijaan vuoden 2019 elokuvaa en ole nähnyt enkä aio katsoakaan, koska sen hieman naurettava puvustus ei lupaa hyvää muustakaan laadusta tai huolellisuudesta. Olen ehkä silläkin tavalla kriittinen katsoja, että historiallisissa sarjoissa ja elokuvissa pitäisi olla edes jonkinlainen yritys puvustaa aikakauden mukaan, eikä vain ajatella, että jokin vähän historiallista fiilistä edustava nykyvaate riittäisi sivistymättömälle katsojalle.

Jotenkin olin onnistunut elämään elämääni hyvin pitkään ilman, että olin hankkinut omaan hyllyyni painosta Pikku naisista. Tavallaan hyväkin, koska nyt tuli hankittua uunituore vuoden 2025 painos. Kansi on todella kaunis, mutta ainoana kritiikkinä tätä painosta kohtaan on hieman huokoinen kansimateriaali. Olen omistanut ennenkin kirjan jossa on tällaiset kannet, ja esimerkiksi puupenkille laskeminen ja siinä lukeminen hieroi tummasta kannesta jo silminnähden väriä pois, kun materiaali on pehmeää. Nytkin sisällä lukiessa kului nurkista väri pois, ja olen jo valmistautunut henkisesti siihen, että kansi tulee kärsimään mistä tahansa pikku hieraisusta, mutta tällä mennään. Aion lukea Pikku naisia vielä monta kertaa, ja kansi on silloin sivuseikka.

---

Louisa May Alcott 1868/2025: Pikku naisia I

Louisa May Alcott 1869/2025: Pikku naisia II

Suom. Sari Karhulahti

Art House. Helsinki.

Kansi: Anna Bond, Rifle Paper Co.