Charles Dickens: Suuria odotuksia

Vuosina 1860-61 ilmestynyt Suuria odotuksia on rakastetun Charles Dickensin myöhäistuotannon romaaneja.

Tarinan sankari Pip on pieni orpopoika, joka elää ankeissa oloissa Thamesin marskimaalla. Tulevaisuudelta hän ei odota muuta kuin korkeintaan aherrusta kyläsepän raskaassa työssä.

Tuntemattoman hyväntekijän ansiosta pojan elämä kuitenkin muuttuu. Hänestä varttuu nuori keikari, joka kuluttaa aikansa miellyttävässä joutilaisuudessa. Uusi elämä sokaisee hänet, ja tarvitaan lähes täydellinen romahdus, ennen kuin Pipistä varttuu todellinen mies.

Suuria odotuksia jatkaa Dickensin kiitettyjen lapsikuvausten sarjaa, joista kuuluisin on David Copperfield. Kirja heijastaa hänen tuotannolleen tyypillistä myötäelämisen taitoa ja lämmintä huumoria.

Vihdoin olen raahautunut loppuun tässä projektissa, joka jotenkin tuntui kestäneen koko syksyn. Tottahan se onkin - aloitin varmaan lokakuun puolella jo tämän Dickensin lukemisen, ja nyt joulukuun puolessa välissä se on viimein kaluttu. Alku lähti ihan hyvin, mutta jossain vaiheessa lukutahti hyytyi ja pysyi matelevana melkein loppuun saakka. Vain oikeaan aikaan osunut syysflunssa piti huolta, että tämä tuli edes tässä vaiheessa luettua loppuun.

Kuulostaa taas ihan siltä, että en pitänyt lukukokemuksesta. On myönnettävä heti alkuun, että pidin Suurista odotuksista enemmän kuin olin aikoinani ehkä 14-vuotiaana pitänyt Oliver Twististä, josta olin ollut suorastaan järkyttynyt. Nyt jo paljon lukeneena aikuisena osasin paljon enemmän arvostaa kaikkia niitä kirjallisuushistoriallisia kerrostumia ja kulttuurillisia vaikutuksia, joita Dickensin tuotanto on luonut. Aikoinaan lapsena tietysti myös se kaikki lapsiin kohdistuva julmuus ehkä tuntui eri tavalla henkilökohtaiselta ja shokeeraavalta, kun ei ollut koskaan sellaista milloinkaan elämässään kohdannut.

Dickens on ollut siellä jossain iänikuisen pitkällä kirjallisuuden opinnoissa kerätyllä lukulistallani, mutta ei kovin korkealla. Nyt on kuitenkin viime vuosina tullut luettua 1800-luvun kaunokirjallisuutta vähän enemmän, niin alkoihan se Dickenskin sitten kiinnostaa taas. Oikeastaan kiinnostus on viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvanut hiljalleen, mutta nyt vasta sain aikaiseksi ryhtyä toimeen, kun kirja löytyi kirpputorilta eurolla.

Aika mielenkiintoisesti Dickensin tyyli ja jopa huumori olivat minulle tuttuja TV-adaptaatioista, erinäisistä hänen teoksiaan jäljittelevistä kulttuurituotteista ja jotenkin vain yleisestä brittiläisyydestä. Minulla oli ennakkokäsitys, että Dickensin huumori on aika äkkiväärää, ja olin yllättävänkin oikeassa siinä käsityksessäni. Huumorista puheen ollen en ihan ymmärrä,  mihin takakansiteksti viittaa "lämpimällä huumorilla". Minusta se oli suurelta osin aika synkkää, vähän jopa sadististakin joissain kohdissa, vaikka oli siellä myös niitä lämpimämpiä vivahteita seassa.

Ei sillä, että huumorin synkkyys olisi mitenkään sinällään paha asia, koska eikös Dickens ole juuri tästä jäänytkin kirjallisuushistoriaan - se on hänen tyylinsä silmiinpistävin piirre. Tavallaan se sellainen pieni julmuus on hieman kutkuttavaakin, ja kun ajattelee sitä, kuinka paljon muissa 1800-luvun klassikoissa on suoranaista ilkeyttä, niin onhan sellaisessa nyt viihteellinen puolensakin. Ehkä silti juuri tuo jonkinlainen suoranainen ilo, jolla kerronta vie hahmot kaikenlaisiin karmiviin ja ahdistaviin tilanteisiin on juuri Dickensille tyypillistä, kun yleensä 1800-luvulla on mielellään yritetty kehystää tällaiset kuvaukset jollain ylevällä motiivilla.

Toinen Dickensissä kiehtova piirre on tällä samalla äkkivääryydellä rakennettu juonenkuljetus, jossa usein tapahtuu se pahin, eli yhteiskuntaluokat sekoittuvat uhkaavalla tavalla. Mitä nyt erittäin hämärästi muistan Oliver Twististä, on siinäkin jonkinlainen roistojen terrorisoima lapsi ja joitakin rikkaita, jotka tulevat ryöstetyksi. Tässäkin heti alkukohtauksessa köyhä maalaispoika Pip saa roistolta selkäänsä ja vaikka myöhemmin nousee varsin lupaavaan yhteiskunnalliseen asemaan, taustalla leijuu haamuna jonkinlainen alhaisuuden ja pimeyden taustakangas. Kuvittelisin, että tämä heijastelee viktoriaanisen yläluokan pelkoja sopivan järkyttävästi, mutta ei liikaa.

Kaikenlaisten pimeiden lontoolaisten kujien ja - tämä on kai joku ajan populaarikulttuurista Dickensille tarttunut klisee - itsesytyntätapauksien seassa on myös hyvyyden ja lempeyden pilkahduksia. Tässä teoksessa niitä edustavat erityisesti seppä Joe ja maalaistyttö Biddy, joihin ei mikään lika ja pimeys tartu, vaikka he ovat oppimattomia ja yksinkertaisia ihmisiä. Toisin sanottuna jonkinlainen turmeltumattomuuden ajatus siellä taustalla kuitenkin häälyy, ja kaikista selkeimmin se on tietysti huomattavissa päähenkilö Pipin tarinassa, joka on Joen ja Biddyn tapaan yksinkertainen maalainen, mutta jota yhtäkkiä saatu raha ja vaikutusvalta alkavat heti tehdä tuhojaan.

Tavallaan teos oli juuri sitä mitä odotin, mikään ei varsinaisesti poikennut noista kauan sitten Oliver Twististä jääneistä mielikuvista. Kuitenkin sen lukemisen hankaluus oli ihan suoranainen yllätys, en tiedä johtuiko sitten käännöksestä vai mistä. Joka tapauksessa tätä tekstiä luin melkein puolet hitaammin kuin tavallisesti lukisin, joten olisiko siinä voinut olla ihan jotain lauserakenteenkin tasolla olevaa mutkikkuutta. Lopussa teoksen luettuani kuitenkin muistin tapahtumia ja kohtauksia teoksen varrelta ihan yllättävänkin paljon, saa nähdä kuinka pysyviä nuo muistikuvat ovat.

Loppuun vielä pari sanaa kansikuvasta, joka sinänsä on taidetyyliltään ihan hieno. Sikäli kun en ole ihan väärässä 1800-luvun tyylien tuntemuksessani (saa siis korjata), tulee ainakin kannen neiti Estellan tyylistä ennemmin mieleen 1870-luku, kuin teoksen ilmestymisaika, joka oli kymmenen vuotta aiemmin. No, se on taiteilijan visio, mutta tavallaan olisi ollut ihan hauska nähdä tuota 1850- ja 60-luvun taitteen muotiakin. Mutta noin yleisesti hauskan perinteinen kansikuva.

Taas yksi klassikkoteos yliviivattu lukulistalta, jossa onkin heti lisää jonossa. Ehkä joku niistä tulee vielä luettua tänä vuonna, lukupinossa on meneillään nyt useampiakin. Nyt Suuria odotuksia luettuani koen taas yleissivistykseni taas hieman laajenneen, vaikka yllättikin, kuinka vähän uutta siinä sitten lopulta minulle olikaan. En välttämättä ole heti lukemassa lisää Dickensiä, mutta en nyt suoraan sulje sitäkään pois, ettenkö voisi jotakin vielä joskus hänen tuotannostaan lukeakin.

---

Charles Dickens 1860-61/1992: Suuria odotuksia

Suom. Alpo Kupiainen

Karisto. Hämeenlinna.

519s.

Kansi: Nigel Chamberlain