Hans-Ulrich Horster: Lapsi 312

Ursula Hanke kadottaa pienen lapsensa paetessaan sodan jälkeistä kaaosta. Lapsen isän on ilmoitettu kaatuneen Venäjän rintamalla. Kymmenen vuoden kuluttua saksalainen perheenäiti Ursula Gothe näkee Punaisen Ristin ilmoituksen, jossa etsitään pakolaisjunasta vuonna 1944 löydetyn lapsen vanhempia. 

Tuosta ilmoituksesta alkaa Ursulan sisäinen kamppailu. Menneisyys ja nykyisyys, entinen suhde ja uusi avioliitto raastavat Ursulaa, joka yrittää luovia oikeaan ratkaisuun. Mutta mikä on oikea ratkaisu – onko sitä edes olemassa? 

Kaikki tietoni Hans-Ulrich Horsterista (tai siis pseudonyymillä kirjoittavasta professori Edouard Rheinistä) rajoittuivat aluksi siihen, että hän oli kirjoittanut myös scifiklassikon Kloonilapsi, joka oli ilmeisesti herättänyt aikanaan keskustelua. Nopean Wikipedian selaamisen jälkeen - näin teoksen Lapsi 312 jo toki luettuani - sain selville, että Rhein oli Euroopan suurimman informaatioteknologiasäätiön perustaja ja paljon muutakin. Kaikkea sitä. 

Odotin jostakin syystä Lapsi 312:lta jo ennen kirjailijan saavutusten selvittämistä vakavuutta, moniulotteisuutta ja, suoraan sanottuna, traagisuutta. Nimensä perusteella se viittaa sotalapseen, mikä on aiheena sieltä kaikkea muuta kuin kevyestä päästä. Enkä olisi myös ollut yllättynyt, jos teoksessa olisi ollut jotakin scifimpää elementtiä tai ainakin teknologisten edistysaskelten puolihuolimatonta sivuamista. 

Vielä mitä. Lapsi 312 on puhdas saippuaooppera harvinaisen kimurantista huoltajuuskiistasta 50-luvun Saksassa. Tavallista kauniimpi (tätä ei ikinä unohdeta alleviivata) lapsi, Martina, repäistään onnellisesta elämästään kasvattivanhempien luota eri aikuisten ihmisten omien tarpeiden ja toiveiden välikappaleeksi. Kolmella hänen äidikseen ilmoittautuneella naisella on jokaisella omat motiivinsa, kuten myös hänen isällään. Keskeinen pulma syntyykin siitä, että Martinan äiti on jo kunniallisessa aviossa ja isä vasta vankileiriltä palannut poikamies. 

Ursulan tuskailulla alkava romaani marssittaa pian estradille joukon toinen toistaan karrikoidumpia hahmoja ja sotkuisempia juonenkäänteitä. On Ursulan entinen rakastettu ja lapsen isä Achim, moralistinen ja urakeskeinen aviomies Richard, Richardin superviehättävä sisar Jo, juonitteleva Nana, hysteerinen Ulrike ja joukko jatkuvasti niskaan huohottavia lastenhuollon virkamiehiä. Lopulta kaikista eniten ihmisiltä tuntuvat Martinan kasvattivanhemmat, aivan tavallinen pariskunta maaseudulta. 

Vaikka tarina oli periaatteessa pienen tytön, Martinan, suurin osa teoksen sivumäärästä kulutetaan arpomalla monien kauniiden, vartaloltaan sopusuhtaisten ja ylivertaisten jne jne ihmisten henkilökohtaisia ihmissuhdedraamoja. Rakastaako, eikö rakasta, mitä rakkaus tarkoittaa, olenko täällä vai tuolla vai matkustanko ja niin edespäin. Lasta käykin ihan oikeutetusti sääliksi tuossa kaikessa pyörityksessä, ja vaikka lapsen nähdäänkin teoksen kuluessa oireilevan sekavasta arjestaan, tuntuu oireilukin melko suoraviivaiselta eikä lainkaan monisyiseltä. Martina kun kiintyy hän aina nopeasti hänelle mukaviin ihmisiin (lue: ne kauniit ihmiset) ja inhoaa niitä, joilla on heikkouksia tai vikoja. 

Minulle jäikin hieman epäselväksi, missä tarkalleen oli teoksen pihvi. Oliko tarkoituksena kuvata onnellinen loppu löytölapsen asettumisvaikeuksille (joka, tosin, alkoi kotoisasta ja turvallisesta kasvattikodista irti repimisellä), maiskutella Ursulan ja Achimin "rakastaako-vaiko-eikö"-arpajaisilla sekä saippuasarjamaisilla dramaattisilla juonenkäänteillä vai peräti kritisoida sitä moralismia, joka tällaisen hullunmyllyn sai aikaiseksi?

Sivumennen sanoen kirjan "viehättävimmät" ja "puoleensavetävimmät" hahmot olivat minusta niin sanotusti kirjaihastuksen kohteita: teos oli niin innostunut päähenkilöistään, että lukijan oletettiin suhtautuvan myönteisesti heihin senkin jälkeen, kun he ovat toimineet arveluttavasti. Onnellisen lopun saava Achim esitetään sankarina ja erinomaisena isänä, joka kuitenkin eräässäkin kohtauksessa pahoinpitelee miehen tämän työpaikalla. Tällöinkin näkökulma on lähinnä se, että Achim on tosimiehen tavoin puolustanut oikeuttaan perheeseen ja että todellinen pahis onkin lastensuojelu, joka tämän välikohtauksen takia epäilee hänen kykyään olla hyvä isä. 

Teoksen naiskuva ei myöskään aivan vakuuttanut. Tietysti orpolapsen vanhempien etsintään keskittyneessä teoksessa liki kaikki naiset tulivat tavalla tai toisella arvioiduksi sen kautta, kuinka hyviä äitejä he olisivat tai haluaisivat olla lapselle. Vain muutama naishahmo oli melko välinpitämätön lasta kohtaan, ja hekin pitivät silti omien lasten hankkimista itsestäänselvyytenä. Selkeästi kirja ei siis ollut kiinnostunut käsittelemään naisten moninaista suhdetta äitiyteen, vaikka puitteet olisivat teemaa suorastaan kutsuneet. Naishahmot jakautuvat teoksessa muutenkin lähinnä kolmeen tyyppiin: heikkohermoinen ahdistuja, itsevarma kaunotar ja äidillinen matami. Ei siis kovin laajaa ihmiskuvaa ole tarjolla, kun miehetkin jaetaan kategorioihin asteikolla "hottis - ei hottis". 

Vielä yksi mieleen noussut seikka: en äkkiseltään osaa heittää, onko teoksen kuvaus naimattoman miehen huoltajuuskamppailusta paikkansa pitävä, mutta aika kylmäävältä se tuntuu: lastensuojelun lähtökohdista naisen, minkä tahansa naisen, läsnäolo nähdään lähtökohtaisesti laadukkaampana kuin lapsen biologisen isän. Toisaalta voisi kuvitella, että kun ydinperhekeskeisyys on ollut muodissa 50-luvulla ylipäätään, halutaan lapsi mieluiten luovuttaa avioparille kuin avioitumattomalle. Onneksi ajat ovat - ainakin Pohjoismaissa ja ainakin suurelta osin - muuttuneet. 

Lapsi 312 ei siis ollut läheskään sitä mitä olin odottanut. Se on draaman ja saippuan välimailla taiteileva teos, jossa keskeinen konflikti on toki kekseliäs - kokonainen kirja huoltajuuskiistasta! - mutta dramaattisia käänteitä, väärinymmärryksiä ja suoranaisen pöhköjä sivujuonia oli teoksessa hieman liikaa. Lopulta melkoisen ohueksi jäävät hahmot eivät myöskään tehneet vaikutusta. En usko lukevani Horsterilta tai Reiniltä enää mitään, tuskin edes tuota scifiklassikkoa (en ole suuri scifin ystävä), sen verran hämmentyneisiin tunnelmiin jäin Lapsi 312:n jälkeen. 

---

Hans-Ulrich Horster 1955/1981: Lapsi 312

Suom. Elli Ristimäki

Gummerus. Helsinki. 

338s.