Irja Rane: Naurava neitsyt
Kolme kiehtovaa tarinaa, kolme eurooppalaista kohtaloa, joita yhdistää Neitsyt Marian ihmeitä tekevä kuva.
Kertomukset muodostavat triptyykin, alttarimaisen kokonaisuuden, kolmiosaisen romaanin. Irja Rane asettuu taitavasti kunkin tarinan ympäristöön ja kirjoittaa kauttaaltaan erittäin kaunista, paikoin lumoavaa kieltä. Filosofinen pohdinta, uskon, tiedon ja etiikan ongelmat, patriarkaalisten ja feminiinisten arvojen törmäys ovat olennaisia, mutta tärkeämpiä ovat kuitenkin itse kertomukset, joiden voima, vimma ja ironia tempaisevat lukijan mukaansa sekä menneeseen että ajattomaan maailmaan.
Kun näin Irja Ranen teoksen kierrätyskirjahyllyssä, mietin ensiksi, mistä se oli niin kovin tuttu. Sitten yhtäkkiä muistin: olin opintoihini lukenut joskus teosta Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset, jossa oli analysoitu teosta sen kerronnan kannalta. Muistan jo silloin kiinnittäneeni huomioni siihen, että teos vaikutti kiinnostavalta, mutta kuten niin moni muu kirja, oli se hautautunut jonnekin pitkääkin pidemmän lukulistani syvyyksiin.
Kuten takakansitekstikin ilmoittaa, teos jakautuu kolmeen hyvin erilaiseen osaan. Niitä erottavat kieli, tarinan rytmi, kertoja ja sävy. Ainoita yhdistäviä tekijöitä ovat oikeastaan ensimmäisen persoonan kertojat, tarinankerrontatilanteen selkeä esiintuonti, Neitsyt Marian kuva ja kahdessa ensimmäisessä sama maailma. Tai toki: kaikki ne muodostavat yhtenäisen, suuremman kaaren, joka ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen alleviivattu. Kokonaisuutta jää todella pohtimaan.
Ensimmäinen kertomus, tarina alhaissyntyisestä nahkurinleskestä Lydiasta, kattaa yli puolet kirjasta. Kehyskertomuksessa Lydia on oikeuden edessä kertomassa näkemystään viimeaikaisista tapahtumista, vaikka tämä syvästi uskonnollinen ja erityisesti Neitsyt Mariaan turvaava nainen ei olekaan aivan varma, mistä häntä syytetään. Häntä vastaan on todistettu ja tuomaristo on armoton, ja kaikki Lydian vetoomukset oikeuden, hyvyyden ja hurskautensa puolesta kaikuvat kuuroille korville. Vaikka vain Lydia pääsee ääneen tässä osuudessa, hänen puhuessaan lukija saa selville yhtä jos toista onnettomasta tilanteesta, johon hän on joutunut.
Lydian tarinassa kieli on todella kiinnostavaa arkaaisuudessaan. Siinä on vanhahtavia ilmaisuja ja runsaasti puhetta pyhimyksistä ja Raamatun tapahtumista. Puhe on puoliksi uskonnollinen julistus, puoliksi oikeuden vaatimista ja näiden päällä jatkuvasti hyvin soljuva kertomus. Tekstiä oli kiinnostava lukea, sillä se vähintäänkin vaikutti erittäin uskottavasti uuden ajan alun kansannaisen mielenjuoksulta. Tapahtumatkin - muun muassa ihmeparantuminen - olivat samaiseen maailmankuvaan sopivia.
Mikä sen sijaan ei tehnyt vaikutusta Lydian tarinassa olivat lopulta hahmot. Toki ottaen huomioon, että näkökulma on ainoastaan Lydian, on ymmärrettävääkin odottaa varsin puolustelevaa otetta. Mutta lopputulos oli kuitenkin se, että Lydian kertomuksessa oli selkeitä "pahiksia" ja "hyviksiä" lukuun ottamatta muutamaa sivuhahmoa, kuten suuren kaupungin "frouvaa". Hahmot olivat lopulta melko yksiulotteisia, ja mieleen ehti tulla jo pieni harmistus - muuten näin monin puolin kiehtova kirja, mutta hahmoiltaan melko lattea.
Onneksi kirja ei kuitenkaan päättynyt siihen. Seuraavaksi vuorossa oli noin satasivuinen sihteeri Bartolomeuksen päiväkirja, jossa hän avautui kaikista salaisista ajatuksistaan. Ja niitä riittää: hän on totaalisen pettynyt maailmaan ja sen ihmisiin, mikä on muuttunut kylmäksi kyynisyydeksi ja ihmisvihaksi. Bartolomeus on Lydian aikalainen, ja teoksessa nähdäänkin toisesta näkökulmasta muutama aiemman tarinan kohtaus. Bartolomeus on, jos ei nyt aivan aatelinen niin ylhäisöä yhtä kaikki, ja hänen halveksuntansa tiivistyy erityisesti alaluokkaisempiin ja naisiin. Hän tosin haaveilee ylipäätään maailmasta ilman ihmisiä, ja vuorovaikutus on hänelle vastenmielistä. Vain muutamaa alaistaan hän sietää ja jopa jossain mielensä perukoilla ihaileekin.
Mikä sen sijaan ei tehnyt vaikutusta Lydian tarinassa olivat lopulta hahmot. Toki ottaen huomioon, että näkökulma on ainoastaan Lydian, on ymmärrettävääkin odottaa varsin puolustelevaa otetta. Mutta lopputulos oli kuitenkin se, että Lydian kertomuksessa oli selkeitä "pahiksia" ja "hyviksiä" lukuun ottamatta muutamaa sivuhahmoa, kuten suuren kaupungin "frouvaa". Hahmot olivat lopulta melko yksiulotteisia, ja mieleen ehti tulla jo pieni harmistus - muuten näin monin puolin kiehtova kirja, mutta hahmoiltaan melko lattea.
Onneksi kirja ei kuitenkaan päättynyt siihen. Seuraavaksi vuorossa oli noin satasivuinen sihteeri Bartolomeuksen päiväkirja, jossa hän avautui kaikista salaisista ajatuksistaan. Ja niitä riittää: hän on totaalisen pettynyt maailmaan ja sen ihmisiin, mikä on muuttunut kylmäksi kyynisyydeksi ja ihmisvihaksi. Bartolomeus on Lydian aikalainen, ja teoksessa nähdäänkin toisesta näkökulmasta muutama aiemman tarinan kohtaus. Bartolomeus on, jos ei nyt aivan aatelinen niin ylhäisöä yhtä kaikki, ja hänen halveksuntansa tiivistyy erityisesti alaluokkaisempiin ja naisiin. Hän tosin haaveilee ylipäätään maailmasta ilman ihmisiä, ja vuorovaikutus on hänelle vastenmielistä. Vain muutamaa alaistaan hän sietää ja jopa jossain mielensä perukoilla ihaileekin.
Vaikka Bartolomeuksen tarina oli sekin synkkä, merkitsi se kuitenkin uuden mielenkiintoisen tason avautumista teokseen. Lydian tarinan yksinkertaiset hahmot ja hyvä-paha-asetelmat murtuivat täysin, kun Bartolomeuksen iloton, epäluuloinen ja laskelmoiva hahmo ilmaantui näyttämölle. Nimittäin minusta Bartolomeus on hahmona paljon kiinnostavampi kuin Lydia noin hahmona. Hänen ajatuksensa ja tekonsa - usein tuomittavia ja vastenmielisiä - ja syvälle uurtunut inhonsa monia maailman asioita kohtaan on kiinnostava ihmisraunion ja vihan tutkielma. Lydian kertomuksessa painotus oli lähinnä oikeusprosessin oikeudettomuudessa, uskossa ja yhteiskunnallisessa naisen asemassa - hyviä aiheita nekin, toki.
Kolmas tarina jättää taakseen Lydian ja Bartolomeuksen miljöön. (Lievetekstin mukaan Lydia ja Bartolomeus elivät 1300-luvun Ranskassa, mutta minusta ajankohta vaikutti pikemminkin uuden ajan alulta - ainakin välillä. 1300-lukuun viittaisi Marco Polon mainitseminen ajankohtaisena juttuna, mutta toisaalta kirjassa mainituille noitavainoviittauksille ajankohta on ihan liian aikainen. Oli miten oli, keskiajalla oltiin.) Hieman yllättävästi kolmannessa osassa, joka on puolestaan esitetty kirjemuodossa, isä kirjoittaa pojilleen 1930-luvun Saksassa.
Tämän kolmannen, satasivuisen osan alussa olin hieman epäröivä. Jollakin tavalla miljöön valinta toi minulle lukijana hieman pahaenteisen olon, sillä 30-luvun Saksasta on kirjoitettu sen verran paljon (ja se on ollut niin ilmeinen tragedian näyttämö, että sitä on ylikäytettykin draaman luomiseen), että epäilin, lässähtääkö kolmannen tarinan jännite suoraan jo tähän tosiasiaan. Pelkoni osoittautui kuitenkin vääräksi.
Rehtori Klein, joka siis pojilleen kolmannen osan kirjeissä kirjoittaa, kertoilee arjestaan, ajatuksistaan ja hyvin vähän mistään sen yhteiskunnallisemmista asioista. Hän on ollut milloin missäkin, kirjeissä kuvataan tavallista arkea. Kunnes sota alkaa tihkua kirjeisiin, ensin pieninä määrinä, sitten suurempina. Lopulta kirjeissä kerrotaan Kleinin sotakokemuksista, rynnäköstä kirkkoon ja sen tuloksista. Ja kuitenkin Kleinin kaipauksesta johonkin suurempaan. Näkökulma oli kuin olikin tarpeeksi tuore, jotta se piti otteessaan.
Tarinoiden yhteistä kaarta pohtiessa tulee mieleen kaikkien hahmojen tarve jonkinlaiseen suurempaan ja parempaan, turvaan. Lydialle se on vakaa usko pyhimyksiin ja Neitsyt Mariaan, Bartolomeus ei sitä tuskissaan ensiksi löydä, kunnes viimein näkee häivähdyksen jostakin saadessaan kasvatettua itse elämää, ja rehtori Klein kokee sen kaiken menettäneensä, mistä tuntee tuskaa. Nämä kolme näkökulmaa antava aiheeseen kiinnostavan kolmisärmäisen kurkistusikkunan, ja jälleen kirjallisuus on antanut jotakin uutta ajateltavaa.
Tämän kolmannen, satasivuisen osan alussa olin hieman epäröivä. Jollakin tavalla miljöön valinta toi minulle lukijana hieman pahaenteisen olon, sillä 30-luvun Saksasta on kirjoitettu sen verran paljon (ja se on ollut niin ilmeinen tragedian näyttämö, että sitä on ylikäytettykin draaman luomiseen), että epäilin, lässähtääkö kolmannen tarinan jännite suoraan jo tähän tosiasiaan. Pelkoni osoittautui kuitenkin vääräksi.
Rehtori Klein, joka siis pojilleen kolmannen osan kirjeissä kirjoittaa, kertoilee arjestaan, ajatuksistaan ja hyvin vähän mistään sen yhteiskunnallisemmista asioista. Hän on ollut milloin missäkin, kirjeissä kuvataan tavallista arkea. Kunnes sota alkaa tihkua kirjeisiin, ensin pieninä määrinä, sitten suurempina. Lopulta kirjeissä kerrotaan Kleinin sotakokemuksista, rynnäköstä kirkkoon ja sen tuloksista. Ja kuitenkin Kleinin kaipauksesta johonkin suurempaan. Näkökulma oli kuin olikin tarpeeksi tuore, jotta se piti otteessaan.
Tarinoiden yhteistä kaarta pohtiessa tulee mieleen kaikkien hahmojen tarve jonkinlaiseen suurempaan ja parempaan, turvaan. Lydialle se on vakaa usko pyhimyksiin ja Neitsyt Mariaan, Bartolomeus ei sitä tuskissaan ensiksi löydä, kunnes viimein näkee häivähdyksen jostakin saadessaan kasvatettua itse elämää, ja rehtori Klein kokee sen kaiken menettäneensä, mistä tuntee tuskaa. Nämä kolme näkökulmaa antava aiheeseen kiinnostavan kolmisärmäisen kurkistusikkunan, ja jälleen kirjallisuus on antanut jotakin uutta ajateltavaa.
Kokonaisuutena on sanottava, että monikerroksisuudessaan Naurava neitsyt on hyvin kiinnostava teos, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kaikki kolme tarinaa ovat erilaisia mutta kokonaisia kertomuksia, jotka muodostavat yhdessä moniulotteisen ja rikkaan kokonaisuuden. Rane todistaa tässä teoksessaan kiehtovasti taitonsa monien rekistereiden, tyylien ja teemojen käytössä ja tarkastelussa. Voisin kuvitella lukevani tämän joskus uudelleen, joten saa nähdä, jääkö teos mahdollisesti jopa hyllyyni. Ainakin aion etsiä käsiini uudelleen sen Luonnollisten ja luonnottomien kertomusten artikkelin ja lukea sen uudelleen ajatuksella.
---
Irja Rane 1996: Naurava neitsyt
WSOY. Helsinki.
406s.
Kansi: Irmeli Ilmanen / Tuntematon taiteilija
Kommentit
Lähetä kommentti