Tytti Seessalo: Sade
Sade kertoo vähän yli 30-vuotiaasta Mirkasta, joka joutuu todellisuudesta ja itsestään kumpuaviin yllätyksellisiin tapahtumiin maailman alkaessa muuttua. Mirka ei ole kärsivä nainen; alistettu, itkeskelevä tai surullisin silmin raahustava. Mirkalla on mieluisa aviomies, kiva koulua käyvä poika ja mielenkiintoinen työ toimittajana. Ympäröivä maailma on uhkaava ja ahdistava, mutta kohti on lämmin ja suojaisa pesä, johon voi kätkeytyä.
Mirkan tarinan rinnalla kulkee kertomus Elisestä. Näiden kahden naisen elämät nivoutuvat yhteen hiertäen, säälimättömästi kuin elämä itse.
Tytti Seessalo ei pyri todellisuuden kuvaamisessa näköiskuviin, vaan voimakkasti tyyliteltyyn todellisuuteen, jonka avulla voi tehokkaasti ilmaista yhteiskunta- ja ihmiskäsitystä kuvaten yhden ihmiselämän koko kaarta.
Näitä Seessalon Sateen tyyppisiä teoksia tulee esiin todella harvoin. Odotushorisontit pirstoutuvat rytinällä, eikä ensimmäisen kolmensadan sivun perusteella voi teoksesta sanoa vielä yhtään mitään. Teoksen lähtökohdat näyttävät kahden erilaisen keskiluokkaisen naisen arkipäiväisten huolten kuvauksesta, mutta satojen sivujen päästä saa huomata lukevansa jonkinlaista dystooppista, erittäin tyyliteltyä ja oudon eeppistä romaania, joka karttaa huolettomasti kaikenlaiset kategoriat ja muodostaa itseriittoisen kokonaisuuden, joka poukkoilee aina vain uusiin, oudon sopiviin suuntiin.
Teoksen nimi on jo yhdenlainen osoitus teoksen pinnan pettävyydestä. Sade ei viittaa ainoastaan luonnonilmiöön vaan myös laulaja Sade Aduun, jonka (todella kasari) kappale Never As Good As The First Time pilkahtelee teoksessa siellä täällä ja on päässyt aina kansigrafiikkaankin asti. Se toimii yhdenlaisena houkuttelevana temaattisena avaimena - omat soundtrackit sisällyttävät teokset eivät olleet vielä tuolloin muotia - mutta toisaalta ei mitenkään kovin alleviivaavana tai ilmiselvänä. Se voi liittyä moneenkin teoksen käsittelemään aihepiiriin, joita nimittäin riittää.
Sade on yhdenlainen kirja "vähän kaikesta". Tällaisilla teoksilla on vaara hajota pelkiksi yliyrittäviksi rihkamakokoelmiksi, mutta Sateella on olemassa vastamyrkky: rakenne, joka muodostaa teemasta toisensa jälkeen todella tyylikkäitä ja kiehtovia paralleeleja, joista oikeastaan muodostuu tulkinnan koko pihvi. En tosin väitä, että olisin edennyt kovin pitkälle tulkinnassa. Ennemmin on edelleen menossa vaihe, jossa mietin kiihkeästi, pidinkö kirjasta vai en, samalla kun mieleen välähtelee kohtauksia, kuvia ja juonilinjoja. Tätä teosta ei ainakaan heti unohda.
Tyylillisesti Sade ei ole mikään loppuun asti hiottu, runollinen fiilistely, eikä toisaalta kemiproosamaisen ytimekäs. Se ei ole erityisen jouheva tai kieleltään aina edes kovin hyvä, mutta tavallaan kielellinenkin epätäydellisyys, kolhuisuus ja epätasaisuus vain tekevät kunniaa teoksen sisällölle. Se vastaa muodoltaan sisältöään arkisena, kömpelönäkin, eteenpäin puksuttavana, dialogiltaan tyylittelyyn ja käsittellisyyteenkin lipsahtavana.
En oikein osaa sanoa, mistä Sateen vetävyys aivan tarkalleen koostui. Yhdeksi syyksi on kuitenkin nimettävä ehdottomasti se, että tässä teoksessa ei ole mitään mahdollisuutta tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Rakentuva maailma ja päähahmojen dynamiikka sekä monet monituiset muut paralleelit luovat kokonaisuuden, jossa aina seuraavalla sivulla on mahdollista hoksata joku suurempi kuvio aiempaan luettuun nähden. Lisäksi Sade on sellainen kirja, jonka koko sisältöä ei voi alkaa edes harkita tulkitsevansa ennen kuin viimeinenkin sivu on käännetty. Ei sillä, toki aivot hyrräävät hurjasti jo alkusivuista lähtien, mutta koska palapelin paloja ei anneta lukijalle alussa vaan pitkin matkaa, oli pakko nähdä viimeinenkin sivu ennen kokonaisuuden arviointia.
Tyylillisesti Sade ei ole mikään loppuun asti hiottu, runollinen fiilistely, eikä toisaalta kemiproosamaisen ytimekäs. Se ei ole erityisen jouheva tai kieleltään aina edes kovin hyvä, mutta tavallaan kielellinenkin epätäydellisyys, kolhuisuus ja epätasaisuus vain tekevät kunniaa teoksen sisällölle. Se vastaa muodoltaan sisältöään arkisena, kömpelönäkin, eteenpäin puksuttavana, dialogiltaan tyylittelyyn ja käsittellisyyteenkin lipsahtavana.
En oikein osaa sanoa, mistä Sateen vetävyys aivan tarkalleen koostui. Yhdeksi syyksi on kuitenkin nimettävä ehdottomasti se, että tässä teoksessa ei ole mitään mahdollisuutta tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Rakentuva maailma ja päähahmojen dynamiikka sekä monet monituiset muut paralleelit luovat kokonaisuuden, jossa aina seuraavalla sivulla on mahdollista hoksata joku suurempi kuvio aiempaan luettuun nähden. Lisäksi Sade on sellainen kirja, jonka koko sisältöä ei voi alkaa edes harkita tulkitsevansa ennen kuin viimeinenkin sivu on käännetty. Ei sillä, toki aivot hyrräävät hurjasti jo alkusivuista lähtien, mutta koska palapelin paloja ei anneta lukijalle alussa vaan pitkin matkaa, oli pakko nähdä viimeinenkin sivu ennen kokonaisuuden arviointia.
Ensimmäinen lukijan kohtaama ote teoksen maailmaan on varsin psykologinen luotaus arjen suhteesta yhteiskuntaan ja laajemmin koko maailmaan. Mirkan kyseenalaistavan mielen kautta annetaan ikävästi hiertävät maailmantuskan raamit turvalliselle keskiluokkaiselle arjelle, ja hetken kuluttua kuvataan Elisen kasvu pahoinpidellystä lapsesta epävarmaksi ja sisimmässään aggressiiviseksi aikuiseksi, jota kannattelee pelkästään ulkoinen viehättävyys. Hahmoille annetaan monisyinen tausta ja toiminnan perusta, joka varsin mielenkiintoisesti transformoituu myöhemmin yhteiskunnallisen toiminnan muodoiksi.
Teos kiertyy kahden päähenkilön, Mirkan ja Elisen, ympärille. Heistä muodostuu teoksen ensimmäinen ja tärkein paralleeli, jossa rohkea ja itsenäinen Mirka sekä epävarma ja arka Elise ovat ensiksi erilaisten maailmankuvien kasvoina, sitten erilaisten ihmissuhteiden rakentajia ja lopuksi erilaisten yhteiskuntarakenteiden rakennuspalikoita. Jossakin vaiheessa teoksen alkupuolella olin hieman epäileväinen, että onko Mirka nyt taas sellainen hahmo, jota kirja rakastaa niin älyttömästi, että laittaa hänen päähänsä ja suuhunsa kaikki "oikeat" ja "älykkäät" mielipiteet. Onnekseni olin väärässä. Mirka on varsin puutteellinen ihminen hänkin, ja loppupuolella hänkin litistyy suorastaan käsitteelliseksi olennoksi.
Sade on monikerroksisessa ironiassaan paikoin jopa pelottava: ei koskaan voinut olla varma, mitä nyt tarkalleen ottaen sanotaan tai ollaan sanomatta. Teoksessa otetaan kovastikin kantaa monenlaiseen, mutta toisaalta hahmojen elämänkulut osaltaan osoittavat näitä kannanottoja vääriksi. Koska teos on kuvattu vahvasti hahmojen tajunnan lävitse, oppii näitä usein raflaaviakin näkökulmia pian ajattelemaan maailmankuvina, ei totuuksina tai teoksen esittäminä väitteinä, vaikka ne väitteinä kirjoitetaankin. Sade voi sanoa jotain ja muodostaa parin sadan sivun päähän paralleelin, joka implikoi täysin päinvastaista.
Sen tosin sain teoksesta irti, että mitä siinä sitten esitetäänkin yhteiskunnasta, maailmasta ja ihmisistä ylipäätään, se on eittämättömän feministinen teos. Nykyisestä intersektionaalisuudesta käsin lähestymistapa on aika yksisilmäinen, mutta ainakin se kapea näkökulma tehdään sen verran hyvin, että sillä on edelleenkin sanottavaa.
Kun siihen dystopiaan - yllättävään kuin piirrettyjen ansakuopat - sitten pudotaan rytinällä, asiat alkavat olla kokoelma katastrofielokuvien kliseitä: on pandemioita, ydintuhoa, romahtava järjestys ja sitten totalitarismi. Minusta noin henkilökohtaisesti Sade ei ole kovin hyvä dystopiakuvaus, mutta sen sijaan se on yhdenlainen ja myös omasta ajastaan ammentava ote siihen, mitä tulevaisuudelta odotetaan. Oli ihan kiinnostavaa huomata, että osa Sade ei nähdäkseni ole kovin kiinnostunut siitä, millainen kaaos on, vaan miten se muovaa ihmistä, ihmiskuvaa, yhteiskuntakäsitystä, millä tavoin se rikkoo ja kolhii.
Olin jossakin vaiheessa teoksen aikana sitä mieltä, että Sade voisi olla relevantti edelleenkin noin niinkuin yhteiskunnallisena kirjallisuutena - sen kuvaamat yhteiskunnalliset näkökohdat ovat ehkä vanhentuneita ja aikansa leimaamia, mutta mekanismeiltaan edelleen kohdillaan. Loppuun päästyäni kuitenkin muutin mieltäni: ajat ja keskustelu ovat muuttuneet niin paljon, että ennemmin tarvittaisiin nykypäivän Sade. Omaääninen, monikerroksisuudessaan suorastaan muhkea, satiiria tihkuva ja psykologian ja tyylittelyn välimailla onnistuneesti taiteileva proosateos. Auki kirjoittava, rinnastava, kuvaileva, spekuloiva ja kaikkea tätä olematta silti tippaakaan saarnaava.
Sade on monikerroksisessa ironiassaan paikoin jopa pelottava: ei koskaan voinut olla varma, mitä nyt tarkalleen ottaen sanotaan tai ollaan sanomatta. Teoksessa otetaan kovastikin kantaa monenlaiseen, mutta toisaalta hahmojen elämänkulut osaltaan osoittavat näitä kannanottoja vääriksi. Koska teos on kuvattu vahvasti hahmojen tajunnan lävitse, oppii näitä usein raflaaviakin näkökulmia pian ajattelemaan maailmankuvina, ei totuuksina tai teoksen esittäminä väitteinä, vaikka ne väitteinä kirjoitetaankin. Sade voi sanoa jotain ja muodostaa parin sadan sivun päähän paralleelin, joka implikoi täysin päinvastaista.
Sen tosin sain teoksesta irti, että mitä siinä sitten esitetäänkin yhteiskunnasta, maailmasta ja ihmisistä ylipäätään, se on eittämättömän feministinen teos. Nykyisestä intersektionaalisuudesta käsin lähestymistapa on aika yksisilmäinen, mutta ainakin se kapea näkökulma tehdään sen verran hyvin, että sillä on edelleenkin sanottavaa.
Kun siihen dystopiaan - yllättävään kuin piirrettyjen ansakuopat - sitten pudotaan rytinällä, asiat alkavat olla kokoelma katastrofielokuvien kliseitä: on pandemioita, ydintuhoa, romahtava järjestys ja sitten totalitarismi. Minusta noin henkilökohtaisesti Sade ei ole kovin hyvä dystopiakuvaus, mutta sen sijaan se on yhdenlainen ja myös omasta ajastaan ammentava ote siihen, mitä tulevaisuudelta odotetaan. Oli ihan kiinnostavaa huomata, että osa Sade ei nähdäkseni ole kovin kiinnostunut siitä, millainen kaaos on, vaan miten se muovaa ihmistä, ihmiskuvaa, yhteiskuntakäsitystä, millä tavoin se rikkoo ja kolhii.
Olin jossakin vaiheessa teoksen aikana sitä mieltä, että Sade voisi olla relevantti edelleenkin noin niinkuin yhteiskunnallisena kirjallisuutena - sen kuvaamat yhteiskunnalliset näkökohdat ovat ehkä vanhentuneita ja aikansa leimaamia, mutta mekanismeiltaan edelleen kohdillaan. Loppuun päästyäni kuitenkin muutin mieltäni: ajat ja keskustelu ovat muuttuneet niin paljon, että ennemmin tarvittaisiin nykypäivän Sade. Omaääninen, monikerroksisuudessaan suorastaan muhkea, satiiria tihkuva ja psykologian ja tyylittelyn välimailla onnistuneesti taiteileva proosateos. Auki kirjoittava, rinnastava, kuvaileva, spekuloiva ja kaikkea tätä olematta silti tippaakaan saarnaava.
Ehkäpä osuvin kommentti näin Sateen jälkeen on "huh". Minusta tuntui, etten ymmärtänyt puoliakaan lukemastani, enkä edes pitänyt saati ollut samaa mieltä monesta lukemastani asiasta, mutta siitä huolimatta lukukokemus piti otteessaan ja ajatukset sekä arvopohdinnat hyrräsivät vauhdilla. Sade oli siis monellakin tavalla aktivoivaa, piristävää ja useammallakin tavalla haastavaa kirjallisuutta. Valmiiksi pureskellun nykykirjallisuuden seassa Sade voisi olla ihan virkistävä vaihtoehto.
---
Tytti Seessalo 1989: Sade
Art House. Helsinki.
474s.
Kommentit
Lähetä kommentti