Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

Karamazovin veljekset on Fjodor Dostojevskin pääteoksiin kuuluva romaani, jossa kertautuvat ja yhdistyvät kaikki kirjailijan keskeisimmät motiivit. Sen keskiössä ovat Karamazovin erilaisia aatemaailmoja edustavat veljekset Dmitri, Ivan ja Aleksei sekä heidän isänsä Fjodor. Se on kertomus hurskaudesta ja kyynisyydestä, elämänjanosta ja hillittömyydestä, aatteista ja ristiriidoista ja niiden seurauksena tapahtuneesta rikoksesta. 

Blogini perustamisesta saakka minulla on ollut tapana lukea yksi venäläinen klassikko vudoessa. Päätös on osittain tahallinen ja osittain sattumanvarainen: yleensä vaatii hieman sulatteluaikaa ennen kuin tekee mieli lukea lisää samantyyppistä kirjallisuutta, ja sulatteluajaksi se noin vuosi on ollut oikein hyvä. Viime vuoden keväällä luetun Anna Kareninan jälkeen oli jälleen (hyllyssä odottavan) Dostojevskin vuoro. Oikeastaan se oli myös viimeinen hyllyssäni ollut lukematon Dostojevski.

Jotta en turhaan pitäisi tämän tekstin lukijaa jännityksessä, sanon tässä vaiheessa, että kolmesta lukemastani Dostojevskista tämä on ollut vähiten mukaansatempaava. Ylipäätään olen enemmän Tolstoi-leiriläisiä, ja jotenkin tässä teoksessa korostuivat juuri ne puolet, jotka minua eivät niinkään puhuttele. Rikos ja rangaistus puhutteli kompaktilla ja virtaviivaisella kokonaisuudella ja Idiootissa oli omanlaistaan luonteikkuutta. Luulenkin, että tämä jää nyt toistaiseksi viimeiseksi Dostojevskikseni, ellei jotakin ihmettä tapahdu. (Vaikka Riivaajat kyllä vähän kutittelisi kaikesta huolimatta.)

Kun mainitsin ne Dostojevskin vähemmän vetoavat puolet, on asiaa kai avattava jonkin verran. Pelkistettynä voisi sanoa, että jotenkin päässäni piuhat ovat enemmän Tolstoi-asennossa ja eivät niinkään Dostojevski-asennossa. Kun Tolstoin tekstissä osoitetaan jotakin riveillä tai niiden välissä, myhäilen heti mielessäni: huomaan, mitä tarkoitat. Dostojevskin tekstissä huomaan kyllä, että jotakin osoitetaan, mutta tunne on enemmänkin tyyppiä: siis mitä? Missä? Dostojevskin teksti ja konteksti vaatii minulta siis enemmän tietoista ponnistelua.

Teos on toki nopea- ja helppolukuinen noin niinkuin yli 1000-sivuiseksi mötikäksi. Sen sisältö koostuu lähinnä ihmissuhdedraamasta ja erilaisista filosofisista esseistä, jotka on naamioitu joko dialogiksi tai lehtiartikkeleiksi. Se ihmissuhdedraamakin on toki ihmisluonnon taistelua väistämättömyyksien ja erilaisten maailmankatsomusten ristipaineessa, eli pituudesta ja sivupoluista huolimatta tilkesisällöllä tuotettua hengähdystaukoa on turha odottaa. Sivupolut tuovat lähinnä lisää kierroksia keskeisiin kysymyksenasetteluihin.

Sen kummemmin teoksesta käytyyn keskusteluun perehtymättä heittäisin lonkalta, että Karamazovin veljesten klassikkoasema kumpuaa erityisesti hyvin klassisesta rakenteesta, joka antaa sille rönsyilyistä ja sivupoluista huolimatta selkeän linjan. Filosofisten konfliktien ilmeneminen hahmoissa on sekin toteutettu toki tyylikkäin keinoin. 

Kuitenkin jotakin jää puuttumaan noin tunnetasolla: minun on vaikea tunnistaa ihmisyydestä esitettyjä väittämiä ja siten myös hahmottaa filosofisen kehyksen kokonaisuutta. Tähän on syynä varmaankin joko sivistymättömyyteni - pitäisi tuntea kirjoitusajan ja -paikan mielenmaisemaa paremmin - tai sitten ihan vain se, että pääni on piuhoitettu jotenkin eri tavalla. Tällainen pieni ponnistelu lukiessa oli kuitenkin ihan mielenkiintoista näin kertalukemalla.

Ja vaikka ihmisyyden suurta kuvaa oli vaikea hahmottaa, tekstiä piristivät Dostojevskin mainiot hahmoluonnehdinnat. Elävät ja usein pisteliäät luonnehdinnat erilaisista henkilöhahmoista - heidän taustoistaan, käytöksestään ja jopa kohtaloistaan - olivat usein suorastaan loistavia ja vahvistivat tunteen tekstin tarkkanäköisyydestä. 

Vielä sivuhuomio kansikuvasta. Olen aiemmin parjannut - mielestäni ihan syystäkin - näitä Kariston klassikkopainosten omituisia kansivalintoja. Tällä kertaa valinta on osunut (vahingossa?) oikeastaan ihan sopivaan kuvaan, eikä kuvana ole jotain ihan aiheeseen liittymätöntä. Teoksessa nimittäin nähdään jos minkälaisia räkälöitä, jollaiseksi kai kansikuvankin aiheena oleva "ruokala" viittaa.

Siitä tosin on annettava miinusta, että jotenkin käsittämättömästi Karisto käyttää näissä kansigrafiikoiltaan yhteneväisissä Dostojevski-painoksissaan kuitenkin eri kirjoitusasua kirjailijan nimestä. Rikoksen ja rangaistuksen kannessa lukee Fedor, tässä Fjodor. Venäläiset nimet toki tunnutaan ylipäätään romanisoitavan aika lailla arpomalla, mutta olisivat nyt edes pysyneet yhdessä kirjoitusasussa, jos muuten klassikkosarjalla on olevinaan yhtenäinen ulkoasu.

Idiootti ja Rikos ja rangaistus jäivät ensiluvun jälkeen hyllyyni, mutta Karamazovin veljeksiä tuskin tulen koskaan lukemaan uudestaan. Olen tyytyväinen, että sen luin, mutta mieluummin luen sitten jotain muuta Dostojevskia kuin Karamazovin veljekset uudelleen. Nyt on taas klassikkosivistystä kertynyt, ja vihdoin ymmärrän ne kaikki muussa kirjallisuudessa esiintyneet viittaukset tähän merkkiteokseen. Ensi vuoden projektiksi sitten Sota ja rauha.

---

Fjodor Dostojevski 1880/2010: Karamazovin veljekset
Hämeenlinna. Karisto.
Suom. Lea Pyykkö
1098s.
Kansi: Andrei Andrejevitš Popov (1832-96): Ruokala (1859), yksityiskohta

Kommentit

  1. Jostain syystä haluan aina kommentoida, kun toisen lukukokemus on samansuuntainen omani kanssa. Luin mielelläni Rikoksen ja rangaistuksen ja muistaakseni myös Idiootti vei ongelmitta mukanaan, mutta Karamozin veljeksiä en saanut luettua. Se on itse asiassa viimeinen Dostojevskini ja vielä keskeytetty, aika noloa. Sivulle 447 jaksoin näköjään. Onnittelut loppuun pakertamisesta:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommenttejasi on aina mukava saada ja lukea! Eipä keskeyttämisessä mitään noloa ole - tämä teos vaatii turnauskestävyyttä, ja itsekin luin samalla paria muuta kirjaa ja tätä sitten hissukseen ohessa pieninä paloina.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat