Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita
Ranskalaisen Choderlos de Laclos'n klassillinen, yli kaksisataa vuotta sitten ilmestynyt kirjeromaani on älykäs ja siekailematon tapainkuvaus 1700-luvun loppupuolen ranskalaisesta yhteiskunnasta. Huomattavalla psykologisella terävyydellä de Laclos kuvaa yhden kokonaisen seurapiirin mutkikkaita ja moraalittomia rakkaussuhteita.
Enpä arvannut aikoinaan kirjallisuuden opintoja aloittaessani, että 1700-luku osoittautuisi niin erikoiseksi ajaksi romaanikirjallisuuden historiassa. Paitsi että laji nykymuodossaan on tehnyt tuolloin suurta läpimurtoaan länsimaissa on se aluksi saanut varsin omalaatuisia muotoja. Kirjeromaani on yksi näistä lajityypeistä, josta tätä de Laclosin teosta pidetään tyyppiesimerkkinä. Nimensä mukaisesti kirjeromaani koostuu kirjemuotoisesta kerronnasta. Tässäkin klassikosta "kirjeitä" 175 kappaletta, ja niiden kautta nähdään tapahtumasarja myös kirjeiden ulkopuolella.
Kirjeromaanin suosiota ja syntyä selittää se, että romaanimuotoa itsessään on nähty aikoinaan epäilyttävänä ja moraalisesti rappeuttavana. Fiktion kirjoittaminen ja lukeminen ei ollut hyvästä ainakaan ilman yleviä tarkoitusperiä - eli opettavaisuutta - ja vahingollisten keksittyjen tarinoiden lukemisen sijaan olisi ollut parempi keskittyä hengelliseen ja asiapitoiseen tekstiin. Niinpä salonkikelpoista fiktiota sai aikaan joko väittämällä löytäneensä kirjekokoelman, jonka on vain "järjestänyt ja toimittanut". Toinen suosittu variaatio on "löytää" nippu "keskiaikaisia" kirjoituksia. Tämä vakiintunut käytäntö näkyi vahvana vielä 1800-luvunkin kirjallisuudessa.
Vaarallisissa suhteissa onkin aina yhtä riemastuttava kustantajan esipuhe, jossa huolestunut toimituskunta toteaa, että "velvollisuutemme on etukäteen ilmoittaa yleisölle, että [--] emme takaa tämän valikoiman autenttisuutta. Meillä on vieläpä paljon syytä otaksua, että kysymyksessä on vain romaani." Perustelutkin ovat timanttia: "Useilla [--] henkilöillä on näet niin huono moraali, että on mahdotonta olettaa heidän eläneen meidän vuosisadallamme."
Vaarallisissa suhteissa onkin aina yhtä riemastuttava kustantajan esipuhe, jossa huolestunut toimituskunta toteaa, että "velvollisuutemme on etukäteen ilmoittaa yleisölle, että [--] emme takaa tämän valikoiman autenttisuutta. Meillä on vieläpä paljon syytä otaksua, että kysymyksessä on vain romaani." Perustelutkin ovat timanttia: "Useilla [--] henkilöillä on näet niin huono moraali, että on mahdotonta olettaa heidän eläneen meidän vuosisadallamme."
Olen tämän klassikkoteoksen lukenut muutamaan otteeseen aiemminkin - ensimmäisen kerran eräälle kirjallisuustieteen kurssille ja myöhemmin toisen kerran muuten vain. Siirtymää muihin kirjeromaaniklassikoihin ei silti ole vielä tapahtunut, vaikka tätä ennen luin myös von Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, joka on hyvin kirjepainotteinen sekin.
Jossain vaiheessa etsin La Fayetten Clevesin ruhtinatarta kirjastosta - monia kertoja, ja aina turhaan! Aina se vain oli lainassa - ja kiinnostaisi kyllä vielä ainakin Richardsonin Pamelaan tutustua. De Laclosin klassikko kuitenkin kestää useammankin lukukerran, vaikka sen nyt taidankin hyllyni vakiokalustosta poistaa tilantarpeen vuoksi.
Jossain vaiheessa etsin La Fayetten Clevesin ruhtinatarta kirjastosta - monia kertoja, ja aina turhaan! Aina se vain oli lainassa - ja kiinnostaisi kyllä vielä ainakin Richardsonin Pamelaan tutustua. De Laclosin klassikko kuitenkin kestää useammankin lukukerran, vaikka sen nyt taidankin hyllyni vakiokalustosta poistaa tilantarpeen vuoksi.
Kuten niin monet muutkin kaunokirjallisuuden klassikot, Vaarallisia suhteita on nopealukuista ja vetävää tekstiä. Toki 1700-luvun kaunopuheisuus ja aateliston puheenparren kiehkuraisuus vaatii totuttelua, jos ei ole aiemmin sellaiseen tutustunut, mutta siinä on oma viehätyksensä. Kirjeenvaihto on käyty teoksen ytimessä olevan hahmojoukon kesken, ja keskeistä onkin julkisesti, salassa ja vielä enemmän salassa vaihdetun tiedon ristiriitaisuus.
Vaarallisissa suhteissa viiltävintä ja ehkä jopa satiirisenpuoleista on se, kuinka hahmojen eri henkilöille kirjoittamat kirjeet eroavat sävyltään. Erityisesti keskeinen juonittelijakaksikko markiisitar de Merteuil ja varakreivi de Valmont ovat tehneet manipuloinnista karmean taiteenlajin, jossa he huvikseen järjestävät muita ansaan sosiaalisissa peleissä. Toki ajan hengen mukaan paha saa palkkansa, mutta ennen sitä ehditään syöstä yksi jos toinenkin tuhoon.
Eräskin lukija, jonka kanssa tästä teoksesta puhuin, piti kirjan tapahtumia suorastaan kammottavina - juonittelijat ovat niin kovin julmia ja heidän loppunsakin ovat kamalat. Siitä olen samaa mieltä, enkä heidän epäonnisesta lopustaan osaa olla kovin pahoillani, jos se nyt ei ilahduttanutkaan. Kaikki hahmot tässä teoksessa ovat lopulta tavalla tai toisella onnettomia tavalla, joka kumpuaa toisten hahmojen pahantahtoisuudesta.
Kuitenkin pääpainopiste oli omassa luennassani kirjeromaanikehyksessä, jossa kerronnan omalaatuisuudet pistävät silmään, kun niitä osaa etsiä. Lisäksi satiirina luettaessa teoksen hahmojen käytöksestä voi lukea väitteitä ihmisluonnostakin. Ei ehkä mairittelevia sellaisia, mutta suhteellisen tarkkasilmäisiä yhtä kaikki (vaikka 1700-luvun Ranskan koristeellisella käytös- ja puhekulttuurilla kuorrutettuina).
Vaarallisissa suhteissa viiltävintä ja ehkä jopa satiirisenpuoleista on se, kuinka hahmojen eri henkilöille kirjoittamat kirjeet eroavat sävyltään. Erityisesti keskeinen juonittelijakaksikko markiisitar de Merteuil ja varakreivi de Valmont ovat tehneet manipuloinnista karmean taiteenlajin, jossa he huvikseen järjestävät muita ansaan sosiaalisissa peleissä. Toki ajan hengen mukaan paha saa palkkansa, mutta ennen sitä ehditään syöstä yksi jos toinenkin tuhoon.
Eräskin lukija, jonka kanssa tästä teoksesta puhuin, piti kirjan tapahtumia suorastaan kammottavina - juonittelijat ovat niin kovin julmia ja heidän loppunsakin ovat kamalat. Siitä olen samaa mieltä, enkä heidän epäonnisesta lopustaan osaa olla kovin pahoillani, jos se nyt ei ilahduttanutkaan. Kaikki hahmot tässä teoksessa ovat lopulta tavalla tai toisella onnettomia tavalla, joka kumpuaa toisten hahmojen pahantahtoisuudesta.
Kuitenkin pääpainopiste oli omassa luennassani kirjeromaanikehyksessä, jossa kerronnan omalaatuisuudet pistävät silmään, kun niitä osaa etsiä. Lisäksi satiirina luettaessa teoksen hahmojen käytöksestä voi lukea väitteitä ihmisluonnostakin. Ei ehkä mairittelevia sellaisia, mutta suhteellisen tarkkasilmäisiä yhtä kaikki (vaikka 1700-luvun Ranskan koristeellisella käytös- ja puhekulttuurilla kuorrutettuina).
On sanottava, että teos oli itse asiassa mielenkiintoisempi kuin ennalta muistinkaan. En silti hylkää luopumissuunnitelmiani: ehkä kolme lukukertaa on tämän klassikon kohdalla sellainen sopiva määrä, ja voin siirtyä sitten siihen muuhun kirjeromaanikirjallisuuteen, kun sopiva hetki tulee. Nyt kuitenkin lähestyy pikku hiljaa Aasia-projektin paluu kesälomalta, kunhan vielä pari hyllynlämmittäjää on taputeltu. Kirjeromaani-lukulista jääköön siis odottamaan otollisempaa hetkeä, mutta Vaarallisia suhteita oli oikein mukava välipala tähän kohtaan.
---
Suom. Leena Kekomäki
Otava. Helsinki.
408s.
Kansi: Kauko Allén
Kommentit
Lähetä kommentti