John Barth: Uiva ooppera


'Uivan oopperan' pohjimmaisena teemana voi pitää ihmettelevää toivetta: "Miksei tämä hommeli ole purjevene?" - toivetta joka muodossa tai toisessa on ihmiskunnan yhteinen. Mutta hommeli onkin Aatamin Alkuperäinen & Verraton Uiva Ooppera, jonka "upouusi ohjelma" on vanhojen - kunnon - vitsien sekä äänen ja vimman täyttämä.
Pianonvirityssivuilla romaanin minä, kirjoittaja, Todd Andrews, selvittää miten hän esityksen järjestäisi: "yhdellä isolla tasaisella avoimella kannella" ja tavalla joka pakottaisi halukkaat katsojat käyttämään mielikuvitustaan ja ottamaan asioista selvän; näin hän sanoo romaaninsakin toimivan, ja näinhän se toimii. 

'Uivan oopperan' uudistetun laitoksen alkulauseessa Barth selittää, että viiden vuoden töistä 'Ooppera' oli ensimmäinen joka kelpasi "laskettavaksi vesille, mutta ehdolla että rakentaja tekisi isohkoja muutoksia sen rakenteeseen, etenkin ahteriin".

Toisin kuin takakansitekstin perusteella voisi luulla, Uiva ooppera ei ole minkään sortin hupiteos. Sen sijaan se on erityisesti nihilismiä luotaava filosofinen tutkielma romaanin asuun muotoiltuna. Hankin teoksen aikoinaan kirjallisuudenopintojeni aikana, kun luin erään sitä käsitelleen artikkelin ja kiinnostuin. Näkökulma tosin keskittyi Barthin erään toisen teoksen postmodernismiin ja postindividualismiin, mutta Uivasta oopperastakin sananen sanottiin. (Artikkelihan on siis tässä teoksessa.)

On sanottava, että kun ensimmäisen kerran luin Uivan oopperan suoraan lukiosta tulleena ekavuotisena kirjallisuudenopiskelijana, en ihan täysin tajunnut, mitä luin. Luulin lukevani jonkinlaista keskimääräistä 1900-luvun puolivälin tajunnanvirtamaista "miesproosaa", enkä tietenkään ollut ihan täysin väärässä. Kuitenkin paljon oleellisemmaksi nousi tällä toisella lukukerralla rakenteellisten ja temaattisten huomioiden tekeminen, ja nämä havainnot olivat oikeastaan antoisampia kuin olisin osannut odottaa. 

Rakenteellisesti Uiva ooppera nimittäin haastaa jatkuvasti itseään ja koko romaanimuotoa. Se ei tapahdu suoranaisesti rikkomalla, vaan oikeammin ajelehtimalla tiehensä metatason lautalla. Kertoja on erittäin tietoinen kerronnastaan ja kyseenalaistaa ja uudelleenmuotoilee sitä jatkuvasti erityisesti teoksen alkupuolella. Jälkipuoliskolla tämä kommentaari häipyy taustalle, mutta pysyy lukijan mielessä, kun ajatus on alussa mieleen ujutettu. Lukija ei voi olla huomaamatta, miten ja mistä Todd Andrews kirjoittaa. 

Tästä päästääkin filosofiseen ytimeen, jossa päähenkilö asia toisensa jälkeen toteaa asiat merkityksettömiksi, koska ei löydä ympäriltään perusteluja, miksi niillä pitäisi olla merkitystä. Hieman traagisesti tämän tuntuu kumpuavan halusta ymmärtää: kun kertoja pääsee lopulta selville haluamistaan asioista, ei sielläkään ole sen kummempaa tai merkityksellisempää selitystä odottamassa. 

Uivan oopperan kerronta on kiedottu paksusti psykologiseen peitteeseen. Todd Andrews ei ole pelkästään filosofisen ajatusleikin pelinappula, vaan hänen kauttaan tutkitaan ihmismielen suhdetta ympäröivään maailmaan. Sen sijaan sivuhenkilöt ovat yksinkertaisempia, jonkinlaista ideaa personifioivia hahmoja, joilla on tarkka tarkoituksensa. 

Seassa kuitenkin pilkahtelee se sama huumori, jota alun katkelmakin esittää. Huumori ei ole jatkuvasti läsnä eikä se ole vitsityyppistä, mutta se on tiettyä ironista ja hiljaista hymyilyä elämän ja ihmismielen piirteille. Huumoristakaan huolimatta hyvän mielen kirja tämä ei missään tapauksessa ole - ennemmin se sopii eksistentiaalisen kriisin käsittelyyn. Tai vaikka ihan siihen tilanteeseen, jos vaihteeksi haluaa vaikkapa lukea kirjan, joka oikeasti käsittelee jotakin aihetta

Olin siis yllättynyt, kuinka vetävä tämä "vähän tylsäksi" muistamani teos loppujen lopuksi oli. En voi sanoa eläväni eksistentiaalisessa kriisissä, mutta ylipäätään eksistentialistiset aiheet ovat kiinnostavia, kunhan ne eivät karkaa liian teoreettiselle tasolle. Näin romaanikirjallisuuden kautta käsittely konkreettisessa muodossa on mahdollista, ja siinä tehtävässä Uiva ooppera nähdäkseni onnistuu synkästä pohjasävystään huolimatta mallikkasti.

---

John Barth 1956/1972: Uiva ooppera
Suom. Pentti Saarikoski, Reijo Lehtonen
WSOY. Helsinki. 
349s. 
 

Kommentit

Viikon luetuimmat