Kurt Vonnegut: Kissan kehto

Pienessä Karibianmeren saaridiktatuurissa San Lorenzossa elävä kansa on kaikessa kurjuudessaan tyytyväinen, sillä sen viisas johtaja Bokonon on luonut sille uskonnon, jonka valheet ovat suloisia. "Älä ole houkka! Sulje tämä kirja heti! Se on pelkkää fomaa!" Varoitetaan bokononismin pyhän kirjan tittelilehdellä. Foma tarkoittaa viattomia valheita. Silloin kun ihminen kuitenkin havaitsee, ettei pelkästä totuudesta voi elää, hän on kypsä bokononismiin. San Lorenzossa bokononisteja ovat kaikki.

Vonnegutin romaanissa kietoutuvat satiiri, fantasia ja hätkähdyttävä realismi saumattomasti toisiinsa. Se on äärimmilleen kärjistetty kuva aikamme ihmisen hulluudesta, mutta ei se Vonnegutia olisikaan, ellei koko karmeus välillä vastustamattomasti kutkuttaisi nauruhermoja.

Tämä vuosi on ollut lukujonon suhteen suorastaan yllättävä. En tiennyt vielä pari viikkoa sitten lukevani tässä välissä Vonnegutia, kunnes se sitten ponkaisi pienen ex tempore -lukupiirin kautta aivan kirjapinon päällimmäiseksi. Hauskan lisänsä tähän lukukokemukseen toi se, että en ensinnäkään ole koskaan aiemmin lukenut Vonnegutia, joten en tiennyt ollenkaan, mitä odottaa (vaikka toki Kissan kehto oli ollut jo kirjallisuustieteen opintojen ajalta lukulistalla).

Ja tästä täydestä tietämättömyydestä seurasi varsin mielenkiintoinen kokemus, kun koko odotus- ja tulkintakehys lähti aivan nollasta - en tietenkään ollut lukenut takakansitekstiä ennen teoksen lukemista, kuten en yleensäkään niitä lue. Tätä vuoristorataa kuvannee se, että alussa tyyli ja periamerikkalaisuus toivat mieleeni muun muassa Whartonin, Guestin ja jossain määrin Rothinkin. Kuten tässä vaiheessa jo saattaa sellainen lukija arvata, joka Vonnegutia tuntee, oli tulkinta samalla sekä oikeansuuntainen että täysin väärä.

Teoksen kuluessa satiiri sakenee, ja vaikka se ei jäänyt täysin huomaamatta, en jotenkin ollut hoksannut, kuinka syvälle teoksen perustuksiin satiiri on valettu. Se paljastui oikeastaan vasta viime hetkillä, jolloin kaikkea sitä käsittämätöntä, mitä juonessa tapahtui, ei voinut enää selittää millään muulla. Tässä oivalluksessa on omaa hupaisuuttaan, että tarvittiin tosiaan se kirjaimellinen maailmanloppu, että havahduin lukijana koko asetelmaan.

Sen jälkeen tuntuikin siltä, että kaikki juuri lukemani oli kääntynyt ylösalaisin, tavallaan aivan viihdyttävä kokemus. On sanottava, että siihen asti amerikkalaistyyliset kerronnan piirteet, karibianmeren pikkudiktatuurin kuvaus keksittyine kreolikielineen ja monenlaiset muut makuseikat olivat saaneet minut lukijana melko kriittiseksi. Tuosta San Lorenzon kuvauksesta olen ehkä vieläkin hieman epäileväinen, mutta se on osa kirjoitusaikansa eli 1960-luvun kuvastoa, Vonnegut ilmeisesti alkoi kirjoittaa teostaan Kuuban ohjuskriisin aikana.

Oikeastaan lopussa lähin vertailukohtani olikin tasan vuosi sitten lukemani García Márquezin Patriarkan syksy, joka on hippusella maagista realismia varustettu, syväluotaava analyysi juuri diktatuurin (ja diktaattorin) mieleen. Se on vieläkin mielessäni varsin vaikuttava kokemus, jonka tasolle Vonnegut ei teoksessaan edes pyri, mutta onnistuu silti tunnistamaan joitakin oleellisia avainasioita diktatuurin luonteesta - vaikka ote on lopulta humoristinen, eikä edes yhtään niin synkkä kuin García Márquezilla.

Yllättävin osa-alue Vonnegutissa oli silti tieteiskirjallisuuden elementit. Jostain syystä olin ajatellut, että Vonnegut olisi nobelisti (ei ole), ja siksi tieteiskirjallisuutta sivuaminen ei käynyt mielessäkään, koska sellaisellehan ei tokikaan nobeleita anneta. Siksi, vaikka teoksen aikana kyllä huomasin juoneen asetellut pienet scifi-koukut, en tahtonut uskoa niiden johtavan mihinkään, ennen kuin ne aiheuttivat maailmanlopun.

On sanottava, että tätä lukukokemusta täytyy sulatella hetki. Teoksessa oli niin monia elementtejä ja tyylillisiä seikkoja, jotka olin hahmottanut aivan eri tavoin kuin mitä ne lopulta olivat, että en ole vieläkään ihan varma, mitä oikein koin. Loppuvaikutelman tuo lukukokemuksen "käänne" sai nostettua positiivisen puolelle, mutta sekin tulee varmasti vaatimaan aikaa, että osaan hahmottaa, mikä tästä kaikesta oli satiiria ja mikä ei.

Loppuun pieni lapsuusmuisto, koska olen itsekin aikoinani osannut tehdä tuon teoksen kannessa näkyvän kissan kehdon, mutta enää ei onnistuisi. Teoksessa kissan kehto on tärkeä symboli, johon rinnastuu koko San Lorenzon elämäntapa, ja ehkäpä se on laajennettavissa koko maailmaankin. Teoksen symboliikka jäi oikeastaan minulta osin ymmärtämättä - uskoisin - mutta sentään tämän havainnon sain tehtyä.

Joka tapauksessa sain nyt yliviivattua yhden klassikon taas pois ikiaikaiselta lukulistaltani. Silti sinne jää vielä lisääkin Vonnegutia: Mestareiden aamiainen ja Teurastamo 5 ainakin ovat sellaisia, jotka täytynee joskus ottaa luettaviksi. Tämä vauhdikas ja hämmästyttävä ensikosketus osoitti jälleen kerran sen, että klassikot ovat usein klassikoita siksi, että niiden lukeminen on hauskaa ja mielenkiintoista.

---

Kurt Vonnegut 1963/1981: Kissan kehto

Suom. Marjatta Kapari

Tammi. Helsinki.

216s.

Kansi: Pjotr Tomaszewski