José Saramago: Kertomus näkevistä



Kertomus näkevistä alkaa vaaleista, joiden tulos on maan pääkaupungissa yllättävä: valtaosa äänestyslipuista on tyhjiä. Järkyttynyt hallitus järjestää uudet vaalit, mutta tyhjien äänten osuus vain lisääntyy. Demokratia on vakavasti uhattuna, ja kaupunkiin julistetaan poikkeustila. 
Hallinnolliset elimet siirretään pois pääkaupungista, ja ministerit maalailevat kauhukuvia sekasorrosta, joka oman onnensa nojaan jäävässä kaupungissa pian syntyy. Ironista kyllä elämä jatkuu siellä rauhallisempana ja järjestys moitteettomampana kuin ennen, aivan kuin asukkaat olisivat vain onnellisia, kun konsensuspoliitikoista on päästy eroon. Kyseessä on eräänlainen sisarteos Saramagon 1995 julkaistulle kirjalle Kertomus sokeudesta (suom. 1997).
Satiirisessa ja pessimismin värittämässä romaanissaan Saramago näyttää, kuinka länsimaisesta demokratiasta on tulossa eräänlainen poliittisen eliitin diktatuuri, jossa päättääjät ratkaisevat asiat niin kuin heille itselleen sopii - ihmishengistä, oikeudenmukaisuudesta ja totuudesta piittaamatta. 


Kertomus näkevistä oli pitkästä aikaa teos, josta minulla ei juurikaan ole nuristavaa. Se ei aivan onnistunut kaivautumaan sydänalaani, mutta eittämättömän laadukas lukukokemus se yhtä kaikki oli. Ainoa lannistava asia oli se, että jälleen kerran olin hätiköinyt tarttumaan ensimmäiseen kiinnostavalta kuulostavaan teokseen sen tarkemmin taustatyötä tekemättä: niinpä jätin edeltäneen teoksen Kertomus sokeudesta huoleti lukematta luottaen siihen, että Kertomus näkevistä todellakin olisi itsenäinen jatko osa. Niinhän se olikin, mutta Kertomus näkevistä on mitä ilmeisemmin rakennettu keskustelemaan aiemman teoksen kanssa, ja tunsin pahan kerran jääväni paitsi jostakin tärkeästä. 

Toisaalta voin puolustella päätöstäni sillä, että Saramagoon tarttuminen kiinnosti minua kovasti, ja edellisellä kirjastoreissullani Kertomus sokeudesta ei ollut hyllyssä, toisin kuin Kertomus näkevistä. Täten alleviivaan Kertomuksen sokeudesta kiireelliseksi lukulistassani, jotta vielä muistaisin jotakin jatko-osan tapahtumista ja ehkäpä tuo kirjojen välinen taso aukeaisi minulle tuossa vaiheessa. 

Vaan sitten itse teokseen. Saramagon käyttämä epäsuora kerronta (tuo kerronnallinen heikko kohtani) on erittäin miellyttävää luettavaa - ainakin, jos pääsee ylitse hengästyttävästä asettelusta. Teos ei nimittäin paljon kappalejakoja tarjoa, ja pitkätkin repliikit on ketjutettu liki sivun mittaisiksi, pilkulla erotetuiksi lauseketjuiksi. Hurjaa, mutta toisaalta varsin tarkoituksenmukaista; eri riveille jaettu dialogi kun väistämättä rikkoisi epäsuoran kerronnan tunnelmaa. 

Silti huomaa kaipaavansa yli viisi sivua kestäneen kappaleen jälkeen edes pientä säröä tekstiseinämään. Kaikeksi onneksi teos on jaettu lukuihin, eivätkä ne tyypillisesti ole ylettömän pitkiä, osa jopa lyhyitä, vaikka ei koskaan mihinkään aukeaman mittoihin ajaudutakaan. Kertojaan tottuu kuitenkin nopeasti, ja itse koin persoonallisen kertojanäänen hyvinkin sopivana tekstin sävyyn. 

Kansiliepeen teksti kuvailee teoksen maailmaa pessimistiseksi. Sitä se toki onkin, paikoitellen jopa raadollinen. Toisaalta jossakin on silti kaiken aikaa tietty ymmärtäväinen sävy; tällainen ihminen on, toisinaan uskomattoman julma ja itsekeskeinen mutta samalla haavoittuva ja inhimillinen. Teoksen voisi sikäli sanoa olevan suoranaisen empaattinen - ymmärryshän ei ole koskaan ollut hyväksymisen synonyymi. 

Silti ainakin oman vaikutelmani mukaan teoksen maailmassa on olemassa jonkinlainen hyvyyden ja totuuden ideaali, jonka tavoitettuaan moni hahmo vaipuu mielenrauhaan niiden kurjien koettelemusten edessä, jotka heidän valinnoistaan on heille koitunut. Oikein tekeminen on siis rohkean valinta, epärehellisyyteen turvautuvat ne, jotka ajavat omia etujaan niiden menettämisen pelossa. Teoksessa sekä poliitikot, virkamiehet että tavalliset rivikansalaiset ajautuvat jommalle kummalle tielle - tai molemmille vaihtelevassa järjestyksessä. 

Rivien välistä välittyvällä huumorilla, joka on tunnistettavissa usein tämän teoksen puitteissa satiiriksi, luodaan samankaltainen tunnelma kuin muun muassa Kehlmannin teoksissa. Teksti ei sisällä yhtään vitsiä tai juuri lainkaan nasevaa sanailua, mutta silti on aivan kuin kertoja hymyilisi tarinalleen sitä kertoessaan. Tämä huumori syntyy ihmisten odotusten ja mielikuvien sekä todellisuuden välisestä ristiriidasta sekä elämän tahattomasta surkuhupaisuudesta, jolle hymähtelee mielessään vaikka toisinaan ennemmin itkettäisi. 

Teoksen hahmot jäävät tarkoituksella etäisiksi. Keskeisiä hahmoja on useita, ja heidän edesottamuksiaan seurataan aina hetken verran havainnoiden aivan silmien tasolta asianosaisen näkökulmaa tapahtumiin sekä heidän tekojensa seurauksia. Erityisenä piirteenä mainittakoon, että koko teoksen aikana ei nimetty yhtäkään hahmoa, paikkakuntaa tai edes valtiota, jossa asiat tapahtuvat, vaikka paljolti se muistuttaakin kulttuuriltaan Saramagon kotimaata Portugalia. 

Asioiden tapahtumista jossakin aivan muualla painotetaan, mikä ei suoranaisesti vähennä halua yhdistää tilannetta todelliseen Portugaliin (jonka politiikasta en tosin ole alkuunkaan perillä). On kiinnostavaa, kuinka teoksen keskiössä on ilmiö ennemmin kuin henkilö - en ole pitkään aikaan lukenut vastaavaa nykykirjallisuutta. Ainoa asia, joka jäi vaivaamaan, oli tapahtumien selittämättömyys - ehkä tässä astuu kuvaan maaginen realismi. Toisaalta myös avoin loppuratkaisu antoi samalla tavalla tilaa mielikuvitukselle. 

Kertomus näkevistä on erittäin tasalaatuista luettavaa ja hyvin miellyttävä kokemus ollessaan kiinnostava niin monella eri tasolla. Kuten sanottu, Kertomus sokeudesta tulee varmastikin täydentämään tätä lukukokemusta, ja jo nyt Saramagon kirjoitustyyliin ihastuneena voin kuvitella sen tarttuvan mukaani kirjastosta ainakin tämän vuoden puolella. 


---

José Saramago: Kertomus näkevistä (2004/2007)
Suom. Erkki Kirjalainen
Tammi. Helsinki.
382s.
Kansi: Markko Taina

Kommentit

Viikon luetuimmat