Jonathan Littell: Hyväntahtoiset

"En kadu mitään"

Maximilian Aue on entinen SS-upseeri, nykyinen pitsitehtailija Etelä-Ranskassa. Hän kertoo hyytävän tarinansa, sotakokemuksensa Ukrainasta Stalingradiin ja Hitlerin bunkkeriin. Pahuuden tutkielma haastaa lukijan miettimään, miten tavallisista ihmisistä saattoi tulla natseja. Teos onkin herättänyt Ranskassa paitsi ihailua myös kiivasta väittelyä siitä, onko mahdollista eläytyä uskottavasti SS-miehen asemaan.

Kirja on saanut Goncourt-palkinnon ja Ranskan akatemian suuren romaanipalkinnon.
Tämä on valehtelematta viime aikojen vakuuttavin lukukokemukseni. Se on jo olemukseltaan ehdotonta klassikkoainesta: erittäin tiheätunnelmainen, raskassoutuinen, loputtoman monikerroksinen ja tematiikaltaan ajaton. Laskeskelin, että olen lukenut sitä melkein päivittäin nyt kaksi kuukautta. Toki olin lukenut muitakin kirjoja ohella, mutta teoksen todellisuus on ollut läsnä arjessani varisin pitkään. Sen lisäksi, että kirja on valtavan kokoinen sivumäärältään ja mittasuhteiltaan, sen teksti on pientä ja hengästyttävän tiheää niin sisällöllisesti kuin typografisestikin. Tämä kirja on ollut pitkä ja psyykkisesti kuormittava vaellus ihmismielen synkän puolen halki ja sellaisena mykistävä taideteos.

Alun perin olin lukemassa tätä kirjaa joitakin vuosia sitten eräälle kirjallisuustieteen kurssille, jossa käsiteltiin kulttuurista muistia ja tarinankerronnan etiikkaa. Olin päättänyt suorittaa kurssin kirjaesseellä, jossa pitäisi analysoida yhtä kolmesta kurssilla käsiteltävästä romaanista, joista yksi oli Hyväntahtoiset. Päädyin lopulta aika- ja sisältökysymysten vuoksi Julia Franckin romaaniin Keskipäivän haltija, mutta ehdin silti lukea Hyväntahtoisista vajaat sata sivua, ja mielen perälle jäi kaihertamaan ajatus tämän erittäin rankan ja haastavan kirjan lukemisesta kannesta kanteen. Näin kesän lähestyessä aikaakin pitäisi - ainakin teoriassa - olla enemmän, joten uskalsin vihdoin kantaa Hyväntahtoiset kirjastosta.

Asiaan. Teoksen päähenkilö ja ensimmäisen persoonan kertoja on Maximilian Aue, SS-upseeri. Hän on oikeastaan vielä paljon enemmän, sillä hän on jonkinlainen - kuten kurssikaverieni analyysi kuului - vertaus koko kolmannesta valtakunnasta. Hänen insestinen ja pakkomielteinen suhteensa kaksoissiskoonsa Unaan vertautuu valtakunnan pakkomielteiseen suhtautumiseen tuhoamiinsa ihmisryhmiin. Kuten teoksessa auki kirjoitetaankin, keskitysleirien ja miehitysten pahuus ja tuhovimma syntyy, kun näkee toisessa ihmisessä omat heikkoutensa ja epätäydellisyytensä. Siitä kumpuavaa vastenmielisyyttä ja ahdistusta seuraava tuho taas oikeutetaan hyväntahtoisuudella, hienon tulevaisuuden ja maailman parantamisen idealla.
 
Tämä on Hyväntahtoisten keskeinen teesi, mutta sen kirjoittaminen esiin ei kuitenkaan tunnu teoksen latistamiselta ja vesittämiseltä, kuten miltei missä tahansa teoksessa tapahtuisi. Hyväntahtoisissa teesin esittäminen on vasta alku, avain niihin moniin moraalisiin, vertauskuvallisiin ja psykologisiin kerroksiin, pohdintoihin ja tasoihin, jotka eivät kertalukemalta ole todellakaan loppuun käsiteltyjä. Ja juuri sen takia tämä on mielestäni erittäin onnistunut ja vakuuttava teos.

Tältä pohjalta takakannessa esitetty kysymys siitä, onko mahdollista eläytyä uskottavasti SS-upseerin asemaan, on nähdäkseni täysin mieletön. (Miksi ei olisi mahdollista?) Eikä se ole kysymyksenä edes teoksen kannalta erityisen keskeinen asia. Aue ei edes ole tarkoitettu psykologisesti täysin realistiseksi hahmoksi, vaikka teoksen tapahtumat ja kieli inhorealismin puolella ovatkin. Aue on pikemminkin kuin tiivistetty natsismin ruumiillistuma. Hän ajattelee lähinnä etenemistään urallaan ja omaa mukavuuttaan - kuten Arendtin nimeämään banaalin pahuuden konseptiin kuuluukin - ja hänen kauttaan seurataan eräitä natsi-Saksan järkyttävimpiä näyttämöitä: Ukrainan ja Kaukasuksen "puhdistuksia", Stalingradin taisteluita, Auschwitzia ja sodan loppuvaiheessa elämää tuusan nuuskaksi pommitettavassa Berliinissä.

Lopulta sodan ja rotuhygieniapolitiikan kauhut alkavat syödä Auea sisältäpäin. Raastavassa kohtauksessa Aue muistaa, kuinka hänellä oli tapana leikkiä lapsena metsässä, kuinka seikkailun tuntu ja levollisuus olivat ihmeellisiä kokemuksia. Nykyään metsä on hänelle puistattava paikka, jossa tapetaan ihmisiä, jonka pohja on täynnä ruumiita ja joka on käytännössä maanpäällinen helvetti. Metsän rauhoittavuus ja kauneus on tuhottu häneltä ikuisesti. Aue käy yhä turtuneemmaksi ja särkyy pikku hiljaa lopullisesti. Vaikka hän lopulta - kuten esipuheessa kerrotaan - onnistuu pakenemaan ja ryhtyy sodan jälkeen Ranskassa pitsitehtailijaksi salanimen turvin, voi hyvinkin kysyä, mitä hänestä on enää jäljellä.

Tyyliltään teos on, kuten taisinkin mainita, erittäin raskas. Kerronta on täynnä yksityiskohtia, se etenee varsin raskassoutuisesti ja on täynnä toistuvia järkyttäviä kuvauksia milloin mistäkin kauhuista. Irrallisia, hajoavia ja esiin pursuavia ruumiinosia, mätää ja ulosteita riittää, ja kaikki tämä ikään kuin peilautuu hyvin eksplisiittisissä ja usein suorastaan groteskeissa seksikohtauksissa. Mikä tehokkainta, mitkään näistä kohtauksista eivät ole itsetarkoituksellisia shokkiefektejä, vaan Auen arkea, joka alkaa turruttaa lukijaakin suorastaan pelottavasti. Teos näyttää lukijalle väkivallan paikoin päättymättömän tuntuisilla ja pikkutarkoilla, hyvin käytännöllisestä kulmasta seurattuina kohtauksina tapahtumia milloin joukkoteloituksista, milloin keskitysleirioloista, kylmään ja nälkään kuolevista Stalingradiin hylätyistä taistelijoista, milloin vankikulkueista. Väkivalta on mieletöntä, eikä sille näy loppua. Valtakunnan luhistuessa omaan mahdottomuuteensa - joista yksi on tappamisvimman syömät resurssit - kukaan ei enää osaa tehdä mitään muuta kuin tuhota.

Esipuheessa ja paikoin muissakin kohdissa Aue puhuu suoraan lukijalle. Hän ei kadu; hän toimi vain, kuten siinä historian hetkessä ja hänen tilanteessaan oli edullisinta. Se täsmää siihen, mitä vaikkapa jo mainitsemani Arendt on havainnoinut. Pahuus on jokaisessa ihmisessä olemassa: tarvitaan vain oikeat olosuhteet. Tässä onkin hyvä hetki myös lukijan pysähtyä pohtimaan, mitä banaalia pahuutta on itse edistänyt vain olemalla tekemättä mitään. Keskivertoihminen pitää itseään hyväntahtoisena - harvoissa tilanteissa muuten meriitti sinänsä - eikä myöskään kadu arjen valintojaan, jos ne tuottavat hänelle arkista hyvää. Ei katunut Auekaan. Säväyttävässä virkkeessä Aue muistuttaa, että upseereille annettiin vaihtoehto olla osallistumatta käytännön tappamiseen. Harva kuitenkaan jättäytyi pois: he halusivat edetä urallaan.

Lopuksi vielä hieman tangentille. Vaivasin päätäni teoksen lukujaolla, joka oli nimetty klassisen musiikin osien tapaan. Yritin selvittää logiikkaa järjestyksen taustalla, ensin laihoin tuloksin. Sitten kuitenkin iskin kultasuoneen: Bachin partitat koskettimille. Vaikka Hyväntahtoisten lukujen muodostama "musiikkiteos" (Toccata - Allemandes I et II - Courante - Sarabande - Menuet (en rondeaux) - Air - Gigue) ei täsmää tarkalleen yhteenkään partitoista, kaikki osat ovat partitoista löydettävissä. Kaikista lähimpänä on Partita no. 6 e-molli BWV 830, jossa kuitenkin allemandeja on yksi kahden sijaan ja menuetin (ja rondojen) tilalla on gavotti, hyvin samankaltainen tanssi sekin. Olen nyt kuitenkin aivan vakuuttunut, että kyseessä on intertekstuaalinen viittaus Bachiin, suureen saksalaissäveltäjään, joka sävelsi täsmällistä barokkimusiikkia.

Tulkintaan vaikuttaa myös se, että Aue viittaa toisinaan Bachiin: kuinka Bachin musiikki on kauneinta, mitä hän tietää, ja kuinka hän haluaisi vielä kerran kuulla Bachia ennen kuolemaansa. Bachin musiikki edustaa turtuneelle ja kieroutuneelle Auelle puhdasta kauneutta. Bachiin viittaavat nimet luvuissa, joissa tapahtuu sanoinkuvaamattomia rikoksia ihmisyyttä vastaan, on ainakin omassa luennassani sen korostamista, kuinka kaikki sotarikokset halutaan nähdä vähintään jälkikäteen hyvinä, ylevinä, kauniinakin, kun tavoitteisiin sitten joskus on päästy. Kuinka hyvien tarkoitusperien pitäisi pestä pahat keinot puhtaiksi. Lukujen musiikillisuus jääkin otsikoiden tasolle, ja nimet ovat kuolleita ja epätoivoisiakin yrityksiä tehdä pahuuden kierteestä kaunista ja hallittua taidetta.

Sivuhuomiona lukujen nimien kääntämättömyys pohditutti. Musiikin "kielistä" yleisin lienee italia, mutta näkeehän tuota ranskaa, saksaa ja venäjääkin jonkin verran. En kuitenkaan ole aivan varma, onko kääntäjä todella ajatellut musiikkitermien olevan sen verran parempia teoksen alkuperäiskielellä ranskaksi, että ei ole kääntänyt niitä lainkaan. Tai ei kai niissä kauheasti käännettävää olisi ollut, mutta selkeät ranskan sanat otsikoissa jäivät kummastuttamaan. Allemandes I et II - miksi ei Allemandet I ja II? Onko ranska muuten vain "hienompaa" tai "musiikillisempaa", kun koko muu teos on kuitenkin käännetty? Tiedä tuota.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että minulle tuli vihdoin tilaisuus uppoutua Hyväntahtoisiin. Se on varmasti ollut yksi elämäni raskaimpia lukukokemuksia, mutta myös erityisen tärkeältä tuntunut lukukokemus, ajankohtaisuudesta puhumattakaan. Toivoisin, että tätä luettaisiin enemmänkin, sillä olen varma, että teos myös pysyy ajankohtaisena: kuvaahan se ihmisluonnon sellaista puolta, josta ei koskaan ole mahdollista päästä eroon. Vinkkinä voin sanoa, että jos tällaiseen teokseen tarttuminen tuntuu vaikealta, lukekaa edes sen ensimmäinen osa, Toccata. 

Lopuksi, tapojeni vastaisesti, pieni sitaatti niin sanotusti matkaevääksi.

Sanotaan se nyt vielä kerran, selvästi: en yritä väittää etten olisi syyllistynyt johonkin. Minä olen syyllinen, te ette, ja hyvä niin. Teidän pitäisi silti kyetä sanomaan itsellenne, että tekin olisitte tehneet saman minkä minä. [---] Katson modernin historian todistaneen, että tietyissä olosuhteissa kaikki tai lähes kaikki tekevät mitä käsketään; ja suokaa anteeksi, muttei ole kovinkaan todennäköistä, että te tekisitte poikkeuksen sen enempää kuin minäkään. [---] Mutta pitäkää tämä aina mielessänne: olette ehkä onnekkaampia kuin minä, mutta ette parempia. Jos teillä löytyy röyhkeyttä kuvitella toisin, olette vaarallisilla vesillä. Ihminen asettaa mielellään valtion - oli se sitten totalitaarinen tai ei - vastakohdaksi tavallisen ihmisen [---]. Mutta silloin unohdetaan, että valtio muodostuu ihmisistä, jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän tavallisia, jokaisella on oma elämänsä ja menneisyytensä, sattumien sarja, jonka seurauksena löytää itsensä jonakin päivänä kiväärin oikeasta päästä tai paperiarkin oikealta puolelta, kun toiset huomaavat olevansa väärässä päässä ja väärällä puolella. Siinä on harvoin kyse valinnasta tai edes taipumuksesta. [---] Todellinen vaara piilee - varsinkin epävakaina aikoina - tavallisissa ihmisissä joista valtio koostuu. Todellinen uhka ihmisille olen minä, ja te. Ja jos ette usko, teidän on turha jatkaa lukemista. [---]
Kuten useimmat, minäkään en koskaan halunnut tulla murhaajaksi.
---

Jonathan Littell 2006/2008: Hyväntahtoiset
Suom. Ville Keynäs
WSOY. Helsinki.
857s.

Kommentit

Viikon luetuimmat