Hermann Hesse: Siddhartha

Tämä "intialainen runoelma" kertoo brahmaanipapin pohjasta, joka lähtee kotoa elääkseen oman kohtalonsa. Hän liittyy munkkijärjestöön, seuraa jaloa Buddhaa, mutta hylkää sitten opit ja opettajat ja vaeltaa yksin etsimään minuuttaan. Hänen tiensä vie suureen kauppiastaloon ja kauniin kurtisaanin syliin, eikä hän kieltäydy yhdestäkään ilosta eikä tuskasta. Viimein hän pakenee turruttavasta nautinnon kaupungista ja löytää rauhan asetuttuaan erakoksi intialaisen joen varrelle.

'Siddharthan' syntyyn (1922) ovat Hessen idänkokemukset vaikuttaneet voimakkaasti, ja teos kantaa rakkauden, uskon ja idän viisauden sanomaa.  

Hesse on siitä hassu kirjailija, että vaikka hän ei suoranaisesti kuulu juuri niihin minuun eniten kolahtaviin kirjailijoihin, olen tullut lukeneeksi useampiakin hänen teoksiaan. Osansa tekee tosin tietysti se, että kaikki lukemani Hesset ovat kotihyllyssä ja lisäksi olen ollut suoranaisen lobbaamisen kohde. Joten jälleen olen lukenut yhden Hessen, koska miksikäs ei. Kaksi aiempaa tuttavuutta - Arosusi ja Matka aamun maahan - ovat olleet kiinnostavia, mutta symbolismissaan hämmentäviä ja jäänet jotenkin etäisiksi, ehkäpä toisen lukukerran vaativiksi. Samankaltaista kokemusta odotin myös Siddharthalta, kun se nopealukuisena kiilasi lukujononi kärkeen.

Onkin suorastaan yllättävää, että voin oikeastaan sanoa Siddharthan ainakin joltain osin kolahtaneen jo ihan ensilukemalta. Ehkäpä syynä on se, että toisin kuin Hessen kirjoissa yleensä, pystyin tunnistamaan joitakin ajatusrakennelmia ja prosesseja, eikä symboliikka tuntunut hämmentävältä vaan mielenkiintoiselta. En sitten tiedä, onko Siddhartha jotenkin "helpompi" romaani kuin Arosusi ja Matka aamun maahan - hyvin mahdollista - jossa symboliikka on sellaisella "for dummies" -tasolla. Mutta toisaalta ei herännyt sellaista ärtymystäkään, jota liikaa kädestä pitelevät kirjat aiheuttavat (joskin on aika vaikea kuvitella Hessen edes saavan sellaista aikaan). Toisin sanottuna käsittellisyys ja konkreettisuus olivat lukiessa hyvin tasapainossa oman henkilökohtaisen makuni ja henkisen kapasiteettini kanssa.

Toisinaan kiinnostaviakin kirjoja sotkee etukäteen outo tai lattea takakansiteksti. Tämä Siddharthan vuoden -84 painos on takakansitekstiltään aivan karmea. Jo sanapari "idän viisaus" on jotenkin aivan jäätävän kasari ja kuulostaa suunnilleen jonkin new age -kurssin mainostekstiltä, jossa on sellainen mädähkö huuhaan sivumaku. Ei ihme, että vastaavan henkistymisvillityksen seurauksena populaarikulttuurin vakiokalustoa on kaksi vuosikymmentä ollut vitsi, että joku on käynyt jollain epämääräisellä joogaleirilla vähän henkistymässä. No, Siddharthassa ei ole kyse mistään eksoottisen idän suuresta viisaudesta, vaan miljöö on toissijainen ja määrittää lähinnä sitä, millä käsitteillä aiheista puhutaan.

Tarina itsessäänhän ei, kuten takakansiteksti niin rujosti tuo ilmi, ole mitenkään maailmaa mullistava. Kerrontakin hyödyntää pikemminkin vanhaa tarinatyyppiä, jossa henkilö kehittyy ja oppii jotakin maailmasta: matkalle lähteminen on se klassisin kehittymisen tapa. Kerronnan keinot eivät sisällä mitään (post)moderneja humputuksia, kuten kronologian sekoituksia, epäluotettavaa kertojaa tai useita näkökulmia. Tätä tuskin olisi kovin väärin lukea vaikka sadunkaltaisena kertomuksena. Aiheita ei ole kuitenkaan käsitelty mitenkään tunkkaisesti tai väsähtäneesti, vaikka kertomustyyppi onkin perinteinen. Hahmot ovat erilaisten konseptien ja filosofisten rakennelmien ruumiillistumia kuin psykologisesti uskottavia, arkea peilaavia toimijoita.

Yleensä en pitä tällaisesta lainkaan. Hahmojen kautta asioiden käsitteleminen on helposti taitamattoman kirjoittajan kynän jäljiltä pökkelöä, sävyttömästi yksinkertaistettua ja toisinaan - tämä on ollut ongelmani Hessen kanssa - sen verran filosofista lukeneisuutta vaativaa, että vähänkin hurjemmassa kaarteessa töpsähdän lukijana kärryiltä. Siddharthassa tuo kyseinen Hesse-ongelmani oli sen verran vähäisempi, että pystyin jopa ajattelemaan lukiessani, enkä vain pitelemään rystyset valkoisena kiinni kaikista epäolennaisuuksista. Jostain syystä Siddharthan itsen etsinnässä oli jotakin tuttua, jotakin hahmotettavaa, jota syvensivät hänen useat "syntymänsä" ja "kuolemansa" identiteetin muuttaessa muotoaan sekä sukupolvien ketju, jonka kautta Siddharthan valintojen vaikutukset konkretisoituivat.

Koska Sivutiellä-blogin kansikuvahaaste - vaikka en siihen tarttunutkaan - innoitti minut pohtimaan myös kirjojen kansikuvia, sananen siitäkin. Kuvassa on veneessä soutava hahmo, joka on piirretty vastavaloon ja vain muutamaa väriä käyttäen. Hahmon, oletettavasti Siddharthan, kasvot ovat peitossa, mikä implikoinee hahmon symboliarvoa. Kannen hahmosta nähdään vain, miten hän toimii, ei kuka hän on. Teoksessa ei olekaan kyse tietystä Siddharthasta, brahmaaneista tai edes intialaisista, vaan ihmisluonnosta. Yleisinhimillinen oman itseyden kanssa painiminen ja ympäristön paineiden kanssa kipuilu - Hessen lempiaiheita, käsittääkseni - nousevat keskiöön itse hahmojen ja heidän vuorovaikutuksensa sijaan.

Laskin siis Siddharthan käsistäni yllättyneenä siitä, kuinka paljon sillä lopulta oli annettavaa. Ei se suoranaisesti millekään suosikkikirjalistoilleni yltänyt ainakaan näin ensilukemalta, paitsi tietysti Hesseltä lukiemieni kirjojen joukossa. Mutta minulla on sellainen pieni aavistus, että Hessen proosa vaatii useamman lukukerran, jotta siitä saa kunnolla otetta - omalla kohdallani ainakin. Siihen nähden tällainen alku Siddharthan kanssa lupaa oikein kiinnostavaa uusintalukua joskus hamassa tulevaisuudessa.

---

Herman Hesse 1922/1984: Siddhartha

Suom. Aarno Peromies

Weilin+Göös. Helsinki.

164s.
Kansi: Kosti Antikainen