John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Kun Blackebergin lähimetsästä löytyy teinipojan kuiviinvuodatettu ruumis, lähiön asukkaat alkavat huhuta rituaalimurhaajasta. 

Tapaus säväyttää 12-vuotiasta Oskaria, joka haaveilee kostavansa verisesti koulukiusaajilleen. Oskarin huomion kuitenkin varastaa naapurintyttö Eli, Vaikka jokin uudessa ystävässä ei olekaan kohdallaan. Eli tuoksuu oudolle, pukeutuu rääsyihin ja näyttäytyy vain iltahämärän jälkeen.  

Ystävät hämärän jälkeen on täysiverinen kauhukertomus hirviöineen ja sankareineen. Se on myös rakkaustarina ja koskettava kuvaus erään lapsuuden lopusta tukholmalaisessa lähiössä vuonna 1981.
On tavallisesti kaksi syytä, joiden perusteella katson romaaniin pohjautuvan elokuvan ennen alkuteoksen lukemista: joko vakavan harkinnan jälkeen tai tietämättä, että elokuva perustuu romaaniin. Lähinnä jälkimmäisestä syystä elokuva (ruotsalainen versio - amerikkalaiseen en koskisi pitkällä tikullakaan) osui kohdalleni ennen kirjaa. Voin luonnehtia katsomiskokemusta miellyttäväksi, vaikkei kauhu tavallisesti maitakaan, sillä säikyttelyn ja verimässäilyn sijaan kauhuosuus perustui painajaismaiseen ja painostavaan tunnelmaan. Vaikka elokuvan näkemisestä on jo vierähtänyt vuosi jos toinenkin, en voi sanoa sen olleen romaania huonompi. Itse asiassa se oli kokonaisuutena toimivampi kuin alkuteos, mikä on harvinainen tapaus.

Myös romaanina Ystävät hämärän jälkeen on tunnelmallisen kolkko ja viihdyttävä, mutta ongelmaksi muodostuu tekstin tyyli. Se ei suinkaan ole huonoa, vaan pikemminkin taidokkaan kotoisaa tavalla, joka taittaa kauhulta terävimmän kärjen. Jo alkupuolella tulin siihen tulokseen, että kauhuelementit ovat teoksen heikointa antia, ja hätiköin ne lävitse toisinaan jopa kyllästyneenä. Sen sijaan arjen kuvausta olisin voinut lukea vielä tuplasti sen nykyisen määrän, sillä se todella tempaisi syövereihinsä. 

Yliluonnolliset osuudet todella koituivat kohdallani teoksen kohtaloksi - sikäli harmi, että ainakin käsittääkseni Lindqvistin tuotanto on hyvin kauhupainotteista. Osaavat kauhukohtaukset toisinaan aidosti säväyttää ja pohjoismainen kaamos on erinomainen temmellyspaikka kaiken maailman mörökölleille ja hirviöille, mutta silti kuvaus lapsen viikonlopusta alkoholistivanhemman luona on vähintään yhtä hirvittävä ja lisäksi vielä loputtoman sydäntäsärkevä. 

En jotenkin jaksanut kiinnostua Elistä hahmona oikein missään vaiheessa. Hän oli omassa lukukokemuksessani hieman pakkopullan makuinen seurattava, vaikka lopun käänne oli jokseenkin ohitettu elokuvaversiossa. Vampirismin toiminta jätettiin hyvin epämääräiseksi mekanismiksi, jolla oli kyllä tarkat lainalaisuutensa, mutta muutama keskeinen tuntui jääneen kertomatta lukijalle. Hänen vakuuttavuutensa ikivanhana olentona ei ollut aivan ensiluokkaista, ja jatkuva salaperäisyys sai toisinaan väsähtämään. Vaikka alleviivaava ja ratkaisut räikeästi ja moneen kertaan tuova kerronta on raivostuttavaa, yhtä turhauttavaa voi olla epämääräinen yksittäisten fragmenttien ilmaan heittely. 

Minulle ei koskaan täysin selvinnyt, mikä tarkalleen oli Elin tarina - kaiketi tarkoituksellisesti, mutta koska Eli ei koskaan ollut erityisen mielenkiintoinen, en jaksanut aukkoja ryhtyä salapoliisin lailla täyttämään, vaan tyydyin annettuihin sirpaleisiin ja annoin muuten olla. Ihmishahmot ja heidän arkinen vuorovaikutuksensa nousi kiinnostavuudessa oudon ja vääristyneen varjopuolen ylitse. Elokuvan nähneenä kirjan juoni ei luonnollisesti ollut erityisen salaperäisyyden verhoama, joten lähinnä keskityin seuraamaan, miten asioita kehitetään eteenpäin. 

Elokuvan valtti on sen tasalaatuisuus, johon kirja ei yllä. Leikkaus tukee tunnelmaa erinomaisesti, kun taas teoksessa vahvatunnelmainen "täyteosuus" eli normaali arki jättää kauhuosuudet varjoonsa, mikä konflikti hiukan syö teoksen tehovoimaa. Kumpikaan teos ei ole elämää suurempi kokemus tai oikeastaan sen enempää kuin laadukasta viihdettä, ja sellaiseksi se jää. Kirja herättää toki monia kysymyksiä arkielämän moraalisista valinnoista ja ihmisluonnosta, mutta ei suoranaisesti osoita kiinnostusta yhdenkään kysymyksen tarkempaan tutkiskeluun. Keskeisemmäksi nousee yritys saada lukija kiinnostumaan Elin kohtalosta ja Oskarin herooisesta kasvutarinasta - edellinen on teoksen kuivinta antia, kun taas jälkimmäinen yllättävistä syvyyden hetkistään huolimatta ei tuo lukijalle mitään erityisen uutta pureskeltavaa. 

Teos oli nopealukuinen sivumäärästään huolimatta ja varsin kevyt pala loppujen lopuksi. Erityisen pelottavakaan se ei omissa kirjoissani ollut, vaikka muutamat kohtaukset todella puistattavia olivatkin. Suurin osa niistä silti oli jonkunasteista Elin salaperäisyyden pohtimista, verellä läträystä tai piiloleikkiä raivokkaan ja älyttömän hirvityksen kanssa, mikä ei aina aivan jaksanut pitää kiinnostusta yllä. 

Lindqvistin tyylin miellyttävyydestä huolimatta tuskin tulen tarttumaan hänen teoksiinsa jatkossa; ne kun vaikuttavat poikkeuksetta askartelevan paranormaalin parissa. Ystävät hämärän jälkeen on lukukokemus, jonka ahmaisee parissa päivässä, mutta josta ei tule oikein kylläiseksi. 

---

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen (2004/2008)
Suom. Jaana Nikula
Gummerus. Helsinki.
607s.

Kommentit

  1. En päässyt tähän kirjaan sisään. Yritimme katsoa elokuvankin, mutta sekin epäonnistui. Oliko minulla väärä hetki kirjan kanssa vai ei, en tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liika mörköhippa haalistuttaa teoksen kokonaisuutta, vaikka siellä hyviä katkelmia toisinaan onkin. Voihan toki luku- tai katseluhetki olla väärä, mutta välttämättä sitä oikeaakaan hetkeä ei koskaan tulekaan tietyntyyppisten teosten kanssa.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat