Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Viisitoistavuotias Jacob on kasvanut kuunnellen erikoisen isoisänsä kummitusjuttuja eriskummallisista orpolapsista ja hirviöistä. Jacob lähtee hirvittävän perhetragedian seurauksena isoisän tarinoissa esiintyneelle kaukaiselle saarelle Walesin edustalla. Hän löytää saarelta Neiti Peregrinen lastenkodin rauniot.
Jacob tutkii merkillisen talon hylättyjä makuuhuoneita ja käytäviä, ja vähitellen käy selväksi, että taloon aikoinaan majoitetut lapset olivat vähintäänkin eriskummallisia: he saattoivat olla myös vaarallisia. Lapset oli ehkä viety kaukaiselle saarelle karanteeniin, mutta miksi?  Ja jotenkin – niin mahdotonta kuin se onkin – lapset tuntuvat olevan yhä elossa…

Odotin tältä kirjalta suuria heti, kun kuulin siitä. Mutta mitä sitä peittelemään: petyin valtavasti. Kaikki teoksen saamat kehut, palkintoehdokkuudet ja myydyt elokuvaoikeudet olivat vaikuttaneet suorastaan kutkuttavalta siinä tapauksessa, että Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille olisi todella ollut jotakin uutta ja ihmeellistä, toisin kuin valtaosa nuorten fantasiasta. No, ei se ollut. Se oli pahempaa kuin olisin osannut edes aavistaa, mikä kaiketi oli lannistavan lukukokemukseni taustalla.

Avataanpas tätä vyyhteä jostakin suunnasta. Teoksen nimi vaikutti kieli poskella kyhätyltä, mikä loi ennalta veitikkamaisen vaikutelman. Kirjan luettuani olen vakuuttunut, että kirjailija yksinkertaisesti ei keksinyt luovempaa nimeä vaikka kuinka yritti. Tosissaan. Teos nimittäin ottaa itsensä kiusallisen vakavasti. Eräs hyvä esimerkki on tapa, jolla se pitää masentavan jääräpäisesti kiinni virheolettamuksesta, että kuvituskuvien kirvoittamat, päälleliimatut juonenkaistaleet ovat tarpeellisia. Ne kulkevat käsi kädessä kuvien kanssa, jotka ovat ikään kuin kirjan Se Juttu, tiedättehän? 

Itse luokittelisin kuvien olevan "hyvä paperilla, mutta älä toteuta jos et osaa/ei kiinnosta panostaa" -sarjaan kuuluva ratkaisu ja puolivillaisesti toteutettu. Kuvista kahteen kolmasosaan olin törmännyt jo vuosia aiemmin netin hupisivustoilla, eikä uutuudenviehätyksestä siinä vaiheessa enää riittänyt hämäämään huomiotani pois juonenkäänteiden perustelemattomuudesta. Kaiketi kuvien ja niiden - ei siis tekstin! - luoman tunnelman ajateltiin venyvän korvaamaan kaikki teoksen puutteet. 

Valitettavasti puutteita riittää ja riittää, muutamina niistä raivokkaasti alleviivattu jatko-osan petaaminen sekä yhden luonteenpiirteen ympärille rakennetut hahmot. Juoni oli kuin Hollywood-seikkailuelokuva - hieman ikuista teinirakkautta, perustelematonta ystävyyttä ja hurjaa actionia persoonattoman päähenkilön ja hänen karikatyyriystäviensä seurassa. Päähenkilö Jacobin kohtalo ei liikuttanut missään vaiheessa, ja hänen ihastuksensa Emma on tyypillinen yksiulotteinen "love interest" -hahmo. Kaiken kaikkiaan kyseessä on surullisen laskelmoitu paketti "taattuja" nuortenviihteen kliseitä.

Tällaisten nuortenkirjojen liukuhihnatuotannon äärellä alkaa väkisinkin miettiä, mitä kamalaa oikein seuraisi, jos nuoret saisivat jotakin Hollywood-kaavan kyseenalaistavaa luettavaa. Kovasti nuortenkirjailijoiden enemmistö etenkin englanninkielisessä kulttuuripiirissä nimittäin yrittää kaikkea muovimaailmaa rosoisempaa vältellä. En tarkoita, että tarinoiden pitäisi olla erityisen synkkiä tai tavoitella ennalta-arvaamattomuutta sokeasti, vaan pikemminkin toivoisin nuorten fantasian kentälle ilmaantuvan sellaisiakin teoksia, jotka eivät vain ylhäältä ojentele abstrakteja itseisarvoja kuten "ole hyvä ihminen" vaan pikemminkin herättäisivät ajattelemaan, mitä tuolla "hyvällä" lopulta tarkoitetaan. Hitu realistisia ihmissuhteitakaan ei olisi pahitteeksi. 

Kieli sentään oli lukukelpoista. Tosin senkin sävy oli steriili, aivan kuin joku olisi tiukasti kieltänyt kaikki persoonallisuuden häivähdyksetkin, vaikka aivan Paolinin Eragonin täydellistämälle ilmeettömän persoonattomuuden tasolle ei silti vajottu. En osaa arvioida käännöksen vaikutusta, kun alkukielinen teos on lukematta, mutta tuskinpa teksti on erityisen eläväistä ollut alkukielelläkään.

Palauttaessani tämän teoksen kirjastoon esitin henkilökunnalle pyynnön siirtää se nuortenosastolle, jonne se kuuluukin. En keksi yhtään asiaa, jota aikuislukija - tai rehellisesti sanottuna myöskään nuori lukija - saisi tästä teoksesta irti. Seikkailullisuuskin, ainoa teoksen siedettävä osa-alue, on tehty toisaalla jo niin monta kertaa paremmin. Toivon todella, ettei tämä teos ole fantasiakirjallisuuden uusi suuri nimi, kuten monissa arvosteluissa on näemmä povattu. On nimittäin kiusallisen selvää, että teos on kiinnostavalla valokuvanäyttelyllä ratsastava yhdentekevyys. 

---

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (2011/2012)

Suom. Virpi Vainikainen

Schildts & Söderströms. Helsinki.

350s.