Bret Easton Ellis: Lunar Park

Romaanin Ellis asuu esikaupungin perukoilla vaimonsa, poikansa ja tytärpuolensa kanssa. Kohtalokkaissa halloween-pippaloissa Ellis näkee vilaukselta levottomuutta herättävän (fiktiivisen) hahmon, auton, joka on aivan samanlainen kuin hänen isävainaansa auto; tytärpuolen nukke alkaa käyttäytyä epänormaalisti ja talossa alkaa tapahtua outoja muutoksia. Ellis yhdistää nämä muutokset toisiin, vakavampiin tapahtumiin – sarjamurhiin ja nuorten poikien katoamisiin – ja yrittää epätoivoisesti puolustaa perhettään. Vaimo, terapeutti ja poliisi väittävät, että hänen pelkonsa ovat turhia, aineiden väärinkäytön ja egomaanisuuden synnyttämiä.  

Lunar Park aiheuttaa lukijalle hämmennyksen toisensa perään. Se muuttuu komediasta psykologiseksi ja yliluonnolliseksi kauhuksi ja käsittelee matkan varrella rakkautta ja menetyksiä, isiä ja poikia. Teos on sekä syvästi henkilökohtainen että uskomattoman mielikuvituksellinen. 

Liekö ollut Wikipedian artikkeli, jossa kuvattiin Lunar Parkia sanalla pseudoelämäkerta. Olin valinnut teoksen Risingshadow'n suosituksista melko ylimalkaisesti ja vasta teoksen aloitettuani tajunnut lukevani erään keskeisen yhdysvaltalaisen nykykirjallisuuden suuren nimen tuotosta. Tässä kehyksessä juuri puolifiktiivinen omaelämäkerta on yllättävä ja kiinnostava ratkaisu. Toki, kuten taustatutkimuksissani ja Lunar Parkista itsestään viimeistään kävi ilmi, Ellisin tyyli kirjottaa on erittäin suorasukainen ja kursailematon. Suuria nimiä Ellisin tuotannossahan ovat Amerikan Psyko sekä Alta nollan. 

Toisaalta Ellisin tuotantoon tutustumisen aloittamiseen Lunar Park on huono teos, toisaalta hyvä. Huono sikäli, että taustatutkimuksessani sain selville Ellisin käyttävän paljon teostensa sisäisiä viitteitä ja aivan kuin sijoittavan fiktionsa samaan maailmaan. Lunar Park on välimuoto todellisuuden ja tuon romaaneiden sisäisen maailman välillä, sillä siellä kuulemma vilahtelee merkittävä määrä esimerkiksi muiden romaanien hahmoja sivuhenkilöinä. Niinpä ohitin mitään tajuamatta Alta nollan -teoksesta tutun Blairin tai Amerikan Psykon etsivä Kimballin sekä epäilemättä tuhat ja yksi muuta viittausta. Niinpä minulle jäi väistämättä olo, että olisin voinut kokea Lunar Parkin perusteellisemminkin.

Toisaalta taas kuunneltuani opiskelijakavereideni tuskailua Alta nollan -teoksen parissa olin varma, etten siihen koskaan tarttuisi. Lunar Parkin jälkeen olen kuitenkin eri mieltä: ainakin teoksen sisäinen Ellisin hahmo kertoo vain yksinkertaisesti ammentaneensa omasta nuoruudestaan joutilaana yksityiscollegeopiskelijana 80-luvulla, vaikka teos on Lunar Parkin luonnehdinnan mukaan "paljon suuremmassa määrin sepitettä ja vähemmän avainromaani kuin useimmat esikoisromaanit", koska Ellis oli sitä ennen kirjoittanut kolme julkaisematonta elämäkertaa. 

Alta nollan -teoksen shokeeraavimmat kohtaukset kuulemma perustuvat urbaanilegendasävyisiin huhuihin Los Angelesin alueelta Ellisin tuttujen keskuudesta. Tämä kaikki sai Alta nollan vaikuttamaan paljon monitahoisemmalta kuin järjetön ja päämäärätön örvellys- ja sekoilukimara, millaiseksi olin sen aiemmin mieltänyt kuulemani perusteella.

Lunar Parkista suurin osa kuitenkin sijoittuu esittelytekstissä mainittuun esikaupunkiin. Senkään elämä ei ole sen auvoisempaa: lapset pumpataan täyteen lääkkeitä ja ylisuojelevat vanhemmat yrittävät turruttaa sisäisen tyhjyytensä mitä erilaisimmilla apuvälineillä. Vaikka teos muuttuu askel askeleelta yliluonnolliseksi kauhuksi, silti kaikista syvimmän vaikutuksen jätti tapa, jolla Ellis kuvaa elämänkohtaloita. Hänen näkökulmansa on rikkaiden ja kuuluisien maailma, jota kuitenkin vallitsee tietty lanadelreymäinen rappion estetiikka: kaikki ovat kauniita, varakkaita ja älykkäitä, mutta edes yhtä naapurien välistä illallista ei selvitä ilman huumeita. 

Sikäli voisin tehdä pienen viittauksen Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen -teokseen, jossa kauhu kalpeni arjen harmaudelle: jälleen tosielämä on painajaismaisia hirviöitä pahempaa. Toistamiseen olisin selvinnyt ilman hirviöitä, vaikka ne olivat toki juonellisesti perusteltuja. Sen sijaan toimintakohtaukset mörköjen takaa-ajamina olisi voinut tiputtaa huoleti pois tunnelman kärsimättä. Myös paranormaalin metsästäjien hälyttäminen paikalle tuntui kohdalta, jossa tunnelma oli ennemmin kuin nuorten seikkailukirjasta. 

Lunar Parkissa vanha viisaus konkretisoituu: kynä on miekkaa mahtavampi, kun kirjailija käy taistoon omien demoniensa kanssa kirjoittaen niille lopun. Juoni ei ole ensimmäistä eikä viimeistä kertaa käytetty; edellisen kerran itse törmäsin siihen keväällä Alan Wake -videopelin puitteissa. Niinpä ratkaisu ei ollut kovin yllättävä. 

Ellisin hahmo jakautuu teoksen loppupuolella kirjailija-hahmoon ja Bretiin, jotka keskustelevat ja toimivat keskenään. Osuus oli ihan mielenkiintoinen hyppysellinen metafiktiota, vaikka aivan täysin kirjailijan motiivit eivät selvinneetkään. Teoksen loppu on lohdullisuudessaan koskettava, joskin hiukan siirapin rajoilla. Se ei kuitenkaan ole ristiriidassa synkän maailmankuvan kanssa, vaan huomioi ne kapeat valonsäteet, joita ristiriitainen maailma sisältää.

Lunar Park oli kiinnostava lukukokemus, joskin olisin toisinaan kaivannut hieman vähemmän viihteellisyyttä. Se oli osaltaan ikkunanavaus sellaiseen maailmaan, josta minulla ei ollut mitään käsitystä, ja tarpeeksi uskottava fantastisten elementtiensä lomassa. Ellisin tuotannosta ainakin Alta nollan on lukulistallani. 

---

Bret Easton Ellis: Lunar Park (2005/2007)
Suom. Arto Schroderus
Tammi. Juva.
471s.
Kansi: Markko Taina