Margaret Atwood: Rouva Oraakkeli

Kirjan nainen yrittää vapautua menneisyydestä niin kuin ylipainosta. Välineitä ovat pakenemiset, henkilöllisyyden vaihdokset ja lavastettu kuolema. Yritys vie hänet identiteetittömyyteen ja tekoihin, joita hänen on vaikea tuntea omikseen. 

Tästä kaikesta Atwood kirjoittaa virkeästi mutta myöhempään tuotantoonsa verraten yllättävän säyseästi. Ei Rouva Oraakkelista puutu niinkään Atwoodin kuuluisuuteen nostaneen Orjattaresi-romaanin karmaisevaa analyyttisyyttä kuin annos ilkeyttä, joka lataisi välillä melko uuvuttavankin pikkupiruilun tuntuvien tällien jakamiseksi.

Muistaakseni Rouva Oraakkeli päätyi lukulistalleni kahdesta syystä: olin miettinyt jo pidemmän aikaa itseni sivistämistä Atwoodilla ja toisekseen luin viime kesänä Hannele Harjusen ja Katariina Kyrösen tietoteoksen Koolla on väliä! : Lihavuus, sukupuoli ja ruumisnormit (Like, 2007), jossa Rouva Oraakkelia kuvailtiin kiinnostavasti. Niinpä sitten pitkään lukulistan jatkeena oltuaan se osui mukaan kirjastosta. 

Teksti oli kovin tarttuvaa, ja hotkaisin teoksen muutamassa päivässä. Tekstin tyyli oli sujuvaa ja kertoi mainiosti pääasiassa välttäen erityisen suurellisia linjoja. Tapahtumien ja kerronnan keveys oli rehellisesti sanottuna suuremmanpuoleinen yllätys. Atwoodiin melko vähäisesti perehtyneenä olin saanut käsityksen, että tekstissä olisi vahvemmanpuoleinen naisasiaote. Ilmeisesti mielessäni tämä naisasiaote liittyi vahvasti vielä paljon karumpaan maailmankuvaan, johon esimerkiksi kuoleman lavastaminen ei sovi. 

Myös päähenkilö Joanin piirteet toisaalta varsin perinteisellä tavalla naisellisena naisena tuntuivat hämmentäviltä. Toisaalta - miksei vahvalla naishahmolla voisi olla myös stereotyyppisen naisellisia piirteitä, sillä eiväthän ne kuitenkaan määrittele häntä ihmisenä? Lisäkierroksen tähän pohdintaan toi myös Joanin ammatti romanttisen kioskikirjallisuuden tuottajana, joka saa Joanin elämän rinnastumaan "täydelliseen" naiskohtaloon. 

Tekstiin on siroteltu katkelmia Joanin kirjoittamasta kertomuksesta. Se tuottaa tulkinnallisen lisätason hänen käsitellessään rooliaan omassa elämässään. Hänen avioliittonsa on kurjassa kunnossa, ja toisaalta suhde rakastajaankin tuntuu välillä turhan uuvuttavalta. Joanin yksikään rooli ei tunnu sopivan, ja eräänlaisena myyttisenä hahmona hänen ajatuksissaan esiintyy sirkuksen "maailman lihavin nainen", joka on sisäisesti voimakas ja tyyni hahmo ulkomaailmasta huolimatta. Ikään kuin vastavoima on äidin haamu, joka muistuttaa kaikista niistä vaikeuksista, joita Joanilla on identiteettinsä kanssa.

Joanin ruumiskuva on hyvin keskeisessä roolissa läpi romaanin. Hänen äitinsä on aina ollut hyvin kriittinen suhteessa tyttäreensä, ja äiti linkittyy vahvasti Joanin itsetuntoon sekä ruumiskuvaan. Joanin uskottavuus hahmona perustuu pitkälti ristiriidoille ja puutteille, joita ei kuitenkaan ylikorosteta. Lukijan ei tarvitse velloa Joanin kamppailuissa kuten Fieldingin Bridget Jonesissa erottaakseen satiirin ja kommentoinnin. Kantaaottavuudesta huolimatta Rouva Oraakkelissa ei sorruta nostamaan sanomaa tarinan yläpuolelle alleviivaamalla, mikä vaikutti positiivisesti lukukokemukseen. 

Jälkivaikutelmani teoksesta oli hieman hämmentynyt. Lukukokemus oli maistuva ja näkökulma kiinnostava, mutta toisaalta sävyn keveys ja hurjat käänteet tuottivat hiukan liian vahvan viihteellisyyden maun. Kaiketi jossain vaiheessa tulee aika tarttua Atwoodiin uudelleen, jotta saan hieman heijastuspintaa sille, mitä oikein olin lukenut sulkiessani Rouva Oraakkelin. 

---

Margaret Atwood: Rouva Oraakkeli (1976/1993)
Suom. Marja Haapio
Kirjayhtymä. Helsinki./ Gummerus. Jyväskylä.
409s.