Reino Rinne: Tie päättyy tunturin laella

Syrjäisen erämaakylän hiljaiseen ja tavallisesti tapauksettomaan arkeen osuu eräänä elokuun täyteläisenä kesäyönä harvinainen tapausten sarja, joka tempaa kylän asukkaat voimakkaasti mukaansa. Selvitellessään tapausten hiljaista kulkua tekijä kehittelee henkilöittensä piirteitä sekä vakavin että leikillisten mehukkain vedoin. 

Teoksen päähenkilönä on yhdeksättä kymmentään käyvä, sokea karhunkaataja, oikea metsämies ja erämaan eläjä, jollaisten eläviä esikuvia saattoi vielä äskeisinä vuosina tekijän synnyinseuduilla tavata. "Tie päättyy tunturin laella" on kappale pohjois-tunturiseutujen arkea. Ihmis- ja luonnonkuvauksen ohella tämä pienoisromaani tarjoaa lukijalle kiintoisia tilanteita. Siinä on myöskin juonen jännitystä alusta loppuun.

Tie päättyy tunturin laella on majaillut hyllyssäni vaatimattomana siitä asti, kun sen nappasin kierrätyskirjahyllystä kerran mukaani. Teos näytti kovin ikääntyneeltä, ja sikäli kuin sisäkannesta voi päätellä, kyseessä on vuoden -46 painos. Jo olemuksellaan se siis palauttaa ajassa taaksepäin, aivan kuten sisällölläänkin.

Sivumäärän ollessa pienenpuoleinen teos tuli luettua aika vauhdilla. Olin odottanut vähäisten taustatietojeni pohjalta tunnelmallista luontokuvausta, ja sitä teos sisälsikin kaiken kyläyhteisön tapahtumien taustalla. Rinne osaa tuoda ilmaisuvoimaisesti pohjoisen luonnon lukijan eteen - tai pikemminkin ympärille. Syvät elokuiset erämaat voi suorastaan haistaa ja maistaa. Sävy ei kuitenkaan äidy paatokselliseksi, vaan siitä huokuu aito, perinpohjainen luonnon tuntemus ja rakkaus erämaata kohtaan.  

Itse en aluksi mieltänyt karhunkaataja Jänkä-Pekkaa teoksen päähenkilöksi, sillä näkökulmia oli useita; oli nuortaparia, vaikeassa avioliitossa sinnittelevää ukkomiestä ja hänen työtaakan alla sisuuntuvaa rouvaansa, oli paikallista poliisia ja niin edespäin. Kunkin hahmon ajatuksissa vierailtiin pidempi tai lyhyempi hetkinen, mutta sekavaksi ei teos mielestäni koskaan ajautunut: tapa tuntui luontevalta ja antoi miellyttävän monipuolisen kuvan siitä, millaista elämä pikkuisella syrjäkylällä on varmasti ollut viime vuosisadan puolivälissä. Myös huomattava määrä takaumia varmisti sen, että jokaisen hahmon koko elonkulku kävi ilmi kirjan sivuilta, mikä sai aikaan ainakin tunteen kokonaisvaltaisesta sikäläisen elämänmenon hahmottamisesta. 

En osaa nimetä suosikkihahmoani - harvoinpa osaan. Hahmot olivat kotoisan arkisia ja sikäli uskottavia, mikä erityisesti antoi teokselle sen hyvin eheän tunnelman luontokuvauksen ohella. Jo ylempänä mainittu Jänkä-Pekka muodostui teoksen keskeiseksi hahmoksi, joka edusti kuolevaa elämäntapaansa ja joka käänsi muuttuvalle maailmalle selkänsä ja palasi menneisyyteensä - aikaan, jolloin vielä kuului ympäröivään maailmaan. 

Toisaalta hän katuu ja punnitsee tekemiään asioita läpi teoksen, mikä pohdinta kiertyy viimeisen kaadetun karhun ympärille. Tie päättyy tunturin laella on nimenä mielikuvia herättävä ja aloin jo teoksen loppupuolella kaipailla selitystä valinnalle, kunnes ymmärsin sen vertauskuvalliset merkitykset. Jänkä-Pekka kiipeää tunturin laelle päättyvää tietä samalla kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. 

Rinteen käyttämä kieli on mukavan vanhahtavaa ja vilisee verbejä ja adjektiiveja, joita en ole koskaan kuullut. Kokonaisvaikutelma on huvittava, kiinnostava ja toisaalta rauhoittava; on kuin kuuntelisi jutustelua vuosikymmenien takaa. Kertojan sävy on lämmin ja tarinointi saumattomasti tapahtumaympäristöönsä sulautuvaa. 

Jostakin syystä Tie päättyy tunturin laella edustaa minulle yhdenlaista suomalaisen kirjallisuuden arkkityyppiä: realistista ihmis- ja yhteisötutkielmaa, joka sijoittuu huikaisevan kauniin ja toisaalta armottoman luonnon keskelle. Pidän itse tällaisesta asetelmasta, sillä se antaa perspektiiviä nykyelämään ja kehitykseen silloisen elämän ja tämän hetken välillä. Teos oli rauhoittava ja ajatuksia herättävä kokonaisuus pienine, arkisine tapahtumineen. Myös valitettavan suurta osaa nykykirjallisuudesta leimaava kaupallisuus loistaa poissaolollaan. Tie päättyy tunturin laella on kirja, joka on kirjoitettu - Tolkienin sanoja lainaten - sydänverellä. Sellaisessa kirjallisuudessa on aina omanlaistaan viehätystä.

---

Reino Rinne: Tie päättyy tunturin laella (1946)
Otava. Helsinki. 
189s.