Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki

Olipa kerran, Moth-joen rannalla, kaupunki jonka vertaista historia, todellinen tai kuviteltu, ei tunne. Ambergris syntyi alkuasukkaiden, salaperäisten, sienimäisten harmaalakkien verestä, pyristeli vuosisatoja tapahtuman jälkimainingeissa, ja siitä kasvoi julmankaunis metropoli; vilkas, groteski, suurenmoinen, loisteliaasti toteutettu, ainutlaatuinen paikka. 

Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki on mahtava kertomusten runsaudensarvi. Niistä muodostuu kirjallinen kaleidoskooppi, joka valloittaa niin historianharrastajat, huumorinjanoiset kuin alaviitteiden ystävätkin. Amerikkalaiset kriitikot valitsivat sen vuoden parhaaksi kirjaksi.

Omintakeista ja edukseen erottuvaa fantasiakirjallisuutta etsiessäni satuin törmäämään Risingshadowssa tähän teokseen, ja mielenkiintoni heräsi heti. Satumaisen, synkän ja huumaavan fantasiakaupungin mielleyhtymiksi ilmaantuivat Camorr Locke Lamoran valheista sekä Kiekkomaailma-sarjan Ankh-Morpork. Miljöö oli siis lupaava, ja lähtökohtakin vaikutti kiintoisan omintakeiselta. Opin kuitenkin taas kerran, että aivan liian suuria odotuksia ei tulisi teoksille lastata. Teos ei ollut aivan sitä, mitä odotin - niin hyvässä kuin pahassa.

Aloitetaan positiivisista asioista. Teos on erottuva monella tavalla. Se kertoo Ambergrisin kaupungista useista eri näkökulmista, joita kirjaan on valikoitunut kolme. Ensimmäinen niistä oli tyypillisintä fantasiatekstiä, jossa on kummallisia tapahtumia kohtaava päähenkilö. Toinen osuus jäljitteli historiankirjoitusta kaupungin menneisyydestä, ja kolmas keskittyi metatekstuaalisempaan lähestymistapaan. Näiden näkökulmien erot olivat varsin raikas lähestymistapa. Kuitenkin, kun loppusanoissa saa tietää liuskoja olleen kaikkiaan 3000, alkaa väkisinkin pohtia, olisiko jokin muu kokoonpano ollut mielekkäämpi ja hiotumpi. 

Ensimmäinen kertomus ei syvemmin herättänyt minussa tunteita, ja se luiskahtikin ohi hieman puolihuolimattomasti. Muistan vain pohtineeni, milloinhan fantasiakirjallisuudessa vihdoin luovutaan ajatuksesta, että hahmoa kuvaa parhaiten tämän hiusten ja silmien väri. Toinen kertomus puolestaan alkoi nipistellä vastaan jo hiukan enemmän. Vaikka se olikin kiinnostavin osa koko teoksesta, tyyli poukkoili hervottomasti puolelta toiselle. Luin jostakin arviosta teoksen sisältävän viiltävää satiiria, mutta omasta mielestäni esimerkiksi tieteellisen diskurssin satiiriksi ei riitä, että ensiksi vajotaan iltapäivälehtitason havaintoihin, sitten unohdetaan kokonaan kertovan hahmon olemassaolo ja yhtäkkiä kerrotaan alaviitteessä hulvaton vitsi räjähtävistä poneista. Mikäli teoksessa oli satiiria, se meni itseltäni iloisesti ohitse. Havaitsin vain maltillisen kokeellista (tai ehkäpä tässä tapauksessa viimeistelemätöntä), ajatuksenvirran kaltaista tekstiä, jolla ei paikoin tuntunut olevan minkäänlaista kerronnallista päämäärää tai edes rakennetta. 

Kolmas kertomus keskittyy puhtaasti kaupungin konseptin metatekstuaaliseen käsittelyyn. Haukotuttavan itsetarkoituksellinen ja johdatteleva dialogi päättyy käänteeseen, joka on toki yllättävä, mutta tekee edeltäneestä keskustelusta täysin järjettömän. Itse luonnehtisin ratkaisua halvaksi. Vaikka ratkaisu hälvensi lopullisesti kahden maailman rajaa, uskon lujasti, että vaikutelman olisi saanut aikaan tyylikkäästi. 

Itse Ambergrisiin en koskaan päässyt. Vaikka teos kuinka lastasi adjektiiveja kaupungin kunniaksi, sen kaduille ei päässyt koskaan kävelemään itse. Se oli pikemminkin yksityinen, aidattu leikkikenttä. Ambergrisista tuskin syntyi minulle vaikutelmaa lainkaan, ja siitä pitivät huolen ylikäytetyt, tyhjät adjektiivit. On eri asia sanoa, että kaupunki on loistelias, kuin päästää lukija hahmojen mukana vaikkapa hulppeisiin juhliin tai seurapiirielämään tai kulkemaan prameiden rakennusten räystäiden alla kunnioittavasti. 

Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki on kuin fantasiakirjavastine improvisoidulle vlogipostaukselle: muut katselevat, kun yksi hilluu päämäärättömästi ja osasta se on hauskaa. Osa taas kaipaisi niitä aihevideoita, joissa halutaan sanoa jotakin. 

---

Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (2001/2006)

Suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo

Loki-Kirjat. Helsinki.

226s.

Kansi: Jani Paananen