Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

 

Kaikki naiset näkevät unia -romaani kertoo rouva Pyy -nimisestä kotirouvasta 1950-luvun Helsingissä. Rouva Pyy ei hyväksy osaansa ja haaveilee kaikesta muusta paitsi siistä, mitä hänellä on.

Marja-Liisa Vartion klassikko vuodelta 1960 on ensimmäinen uusi kerronnan keinoja käytävä modernin kaupunkilaisnaisen kuva. Se on yhä uudelleen pysäyttävä kertomus tyhjyydestä: elämästä, joka tuntuu jäävän elämättä, ja naisesta, joka ei pääse sovintoon itsensä eikä ympäristönsä kanssa.

Tämä on blogini kolmassadas teksti. Se on erittäin sopivaa, sillä olen ollut jo vuosia sitä mieltä, että Marja-Liisa Vartio on suosikkikirjailijoitani. Kaikkien niiden lukuprojektien saatossa, jotka olen tässä sittemmin itselleni järjestänyt, olen kuitenkin aina ohittanut sen tosiasian, että en ole lukenut kaikkia Vartion romaaneja, vaikka niitä on vain viisi. Hänen olivat linnut olen lukenut useaan kertaan, Tunteet teki suuren vaikutuksen ja Se on sitten kevät tuli luettua hieman yli puolenvälin kerran reissussa viettäessäni aikaa eräässä kirjastossa, johon minulla ei ollut kirjastokorttia. Sekin jäi lukematta loppuun.

 

Kun nyt sitten menin toista kertaa kirjastoon sitten koronaviruspandemian alun - minulla oli ollut riittävästi lukemattomia tai uusintaluettavia omassa hyllyssä - päätin lukea jotakin, mistä takuulla pidän. Kaikki naiset näkevät unia oli onnistunut valinta, ja olisi lainannut enemmänkin Vartiota, jos sitä olisi hyllyssä ollut. Ehkä moni muukin oli nyt havahtunut akuuttiin Vartio-tarpeeseen syystä tai toisesta.

 

Heti ensimmäisestä sivusta lähtien teksti veti juuri samaan tapaan kuin olin haaveillut. Vartion ilmaisu on merkityksistä tiivistä, ja arkisen aihepiirin kiehtovat psykologiset tasot levittäytyivät jälleen laajemmalle kuin eleettömästä kerronnasta aluksi edes tajusi. Teoksen maailma upotti heti ja tehokkaasti.

Pää- ja näkökulmahenkilö rouva Pyy on hahmona raastavan uskottava ja oireellisen epäkehittävässä ulosannissaan lohduttoman tunnistettava. Käytösmalli, joka elää ja voi hyvin tänä päivänäkin, on tietysti kuvattu läpi vuosisatojen, mutta Vartio tekee tapaansa tarkkasilmäistä käytöksen kuvailua. Rouva Pyyssä kiteytyvät monet hyvin todelliset naiseuden kipukohdat, jotka tuntuvat yhä ajankohtaisilta, vaikka teos sijoittuukin sodanjälkeiseen Suomeen. 

 

Rouva Pyyn päällimmäinen tunne on turhautuneisuus, mutta samalla myös vaikeus edes ajatella, mitä sitten pitäisi olla tämän nykyisen tilalla. Jokainen projekti on hetken elämää suurempi, sitten se hylätään. Ristiriidat purkautuvat oikukkaana käytöksenä, syrjähyppyinä ja takertumisena pienimpäänkin yksityiskohtaan. Rouva Pyy ei lopulta tiedä, miten hän voisi olla roolinsa mukainen. Tämä on raastava kuvaus ihmisestä, joka ei voi hyvin

 

Teoksen näkökulma on täysin rouva Pyyn ja hänen ajatuksiinsakin asti päästään, mutta ainakin itse lukiessani koin jotenkin seuraavani häntä ulkopuolelta. Se johtunee tavasta, jolla Vartio pysyttelee kuvauksessaan näennäisesti ihmispsyyken pintatasolla, mutta teot ja mielijohteet paljastavat syvemmät virrat. Juuri tämä on yksi keskeinen syy, joka tekee minun mielestäni Vartion proosasta niin mestarillista.

Pidin myös Vartiolle tunnusomaisesta kerrontaratkaisusta, johon tykästyin Tunteissa. Jokaisen luvun välissä on aikahyppäys, ja hiljakseen luvun aikana käy ilmi, mitä on tapahtunut sitten edellisen luvun. Se tuleekin sujuvasti esiin luontevassa dialogissa tai hahmojen reaktioissa. En muista oikein missään muualla törmänneeni tällaiseen rakenteeseen kuin Vartiolla. Ehkä se sitten on vain omaa riittämätöntä lukeneisuuttani.

 

On aina jotenkin vaikea kirjoittaa teoksesta, josta yksinkertaisesti piti alusta loppuun. En ole hetkeen lukenutkaan kirjaa, jonka pariin oikein odottaa taas palaavansa. Minun täytyi heti hankkia oma kappale, sillä tämän teoksen tulen lukemaan useita kertoja. Kaikki naiset näkevät unia on surumielinen ja osin lohdutonkin teos, mutta silti sen luettuani tuntui, että nyt näkee hetken taas maailman selkeämmin kuin ennen.

---

Marja-Liisa Vartio 1960/2012: Kaikki naiset näkevät unia

Teos. Helsinki.

260s.

Kansi: Jenni Saari