Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Hänen olivat linnut on Marja-Liisa Vartion rikkain ja moniulotteisin teos. Se on romaani turvattomuudesta, omistamisesta ja kuvitelmista: naisista sellaisina kuin he miesten jäljiltä ovat.

Teoksen päähenkilöinä ovat leskiruustinna Adele ja hänen verevä piikansa Alma. Naiset ovat yksinäisyydessään takertuneet toisiinsa, heidän välillään vallitsee katkera ja koominen valtataistelu, mutta he ovat toisilleen välttämättömät. 

Kumpikin nainen on elämässään pettynyt, jäänyt vaille rakkautta ja eroottista täyttymystä. Tilalle on astunut ahneus, pahansuopuus ja kateus. Ruustinnalle omaisuus on jokaista hopealusikkaa myöten ase, jota hän käyttää muita hallitakseen. Mutta tärkeämpää kuin esineet, joita ruustinna varjelee kälyiltään, on rovastivainajan lintukokoelma, täytetyt linnut, kuvitelmat, pinttymät, jotka syövät hänen elämäänsä. 

Hankin Hänen olivat linnut hyllyyni sen jälkeen, kun olin ensin lukenut sen ensimmäisenä kirjallisuudenopiskeluvuonnani kurssimateriaalina ja sitten huomannut vuosi toisensa jälkeen teoksen kummittelevan mielessäni. Harvat romaanit jättävät lähtemättömiä mielikuvia ja herättävät ajatuksia vielä vuosia jälkikäteen, joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata teoksen pariin. Vartio lienee suosikkini suomalaisista 50-luvun modernisisista prosaisteista, tai vähintäänkin jakaa paikan Tove Janssonin kanssa. Jos minulta kysyttäisiin parasta kotimaista romaania, jonka olen lukenut, saattaisin hyvinkin sanoa Hänen olivat linnut. (Tai ehkä Janssonin Kesäkirjan.) Testatakseni muistikuvieni oikeellisuutta ja päästäkseni jälleen romaanin outoon ja upottavaan maailmaan päätin, että on uudelleenluvun aika.

Hänen olivat linnut on jonkinlainen Vartion kirjoittajantaitojen kiteytymä. Se on lyhyt, alle kolmesataasivuinen teos, jossa kaksi vanhenevaa naista, leskiruustinna Adele ja hänen palvelijansa Alma, elävät pienen kaupungin laitamilla valtavan lintukokoelman kanssa ja toistavat kerrasta toiseen samoja rutiineja. Tähän yksinkertaiseen perusrakenteeseen sisältyy kuitenkin liki loputtomalta näyttävä määrä tasoja: teos on samaan aikaan tutkielma ihmisen luontosuhteesta, mielen toiminnasta, sukupuolesta ja naiseudesta, omistamisen merkityksistä, tarinoiden merkityksestä, kuolemisesta ja kuolemattomuudesta, muistin ja muistamisen mekanismeista sekä yhden ihmisyhteisön dynamiikasta. Ties mistä muustakin - teos sisältää pinnan alla niin paljon verkkomaisia merkityssuhteita, että jokainen uusintaluku tuo varmasti jotakin uutta.

Vaikka nimesin teemoja hirvittävän määrän, teoksen hienous on siinä, että se ei alleviivaa mitään. Kirja on hidastempoinen, toisteinen hienovaraisin variaatioin, paljolti dialogipainotteinen - Vartiohan on dialogin mestari. Silti, ensimmäisellä lukukerrallani monta vuotta sitten, jokin tästä kirjasta jäi mielen perukoille. Tuntui siltä, että sen pariin on väistämätöntä palata. Romaanissa ei päällisin puolin aina tapahdu paljoakaan, mutta merkitysten tasolla siinä tapahtuu valtavasti, kaiken aikaa. Ruustinnan samoille kehille juuttunut elämä saa suurimpia merkityksiään silloin, kun kaikki ei mene kuten hän toivoo. Alma huomaa joutuneensa tiukemmin kehän vangiksi kuin on ymmärtänytkään. Adelen sukulaiset toimivat omanlaisinaan heijastuspintoina menneisiin tapahtumiin, joiden kulusta kukaan ei aina ole täysin varma.

Teoksen nimessä esiintyvät linnut ovat yksi romaanin merkittävistä temaattisista tiivistymistä. Lintujen kautta Adele tutkii omaa identiteettiään, lähisuhteitaan, uskonnollisuuttaan ja elämän väistämätöntä päättymistä. Ei ole ehkä ihan väärin sanoa, että linnut toimivat omana henkilöhahmonaan, tai ehkä entiteettinä, joka vuoroin myös toimii eri henkilöhahmojen korvikkeena ja tulkinnan keinona. Adelella on myös tapana verrata toisia hahmoja lintuihin; oikeastaan hänen koko mielenmaisemansa toimii lintujen kautta. Oikein osuvasti tämän kuvitetun laitoksen kuvituksissakin lintujen ja ihmisten, omistettavan ja omistajan rajat haalenevat ja sekoittuvat. Harvoin törmää kaunokirjallisuudessa näin syvälliseen esineiden olemuksen analyysiin.

En tavallisesti osta kirjoja, mutta Hänen olivat linnut oli ehdoton hyllyn täydennys. Toisinaan tulee vastaan kirjoja, joissa on ainesta toiseenkin lukukertaan. Todella harvoin eteen tulee kuitenkaan sellaisia, jotka tietää haluavansa lukea monta, monta kertaa, ja samalla tietää saavansa evääksi aina jotakin lisää. Upottava ja osin epätodellinen tunnelma on käsinkosketeltava. Tällä kirjalla on todellakin taipumusta jäädä kummittelemaan ajatuksiin pitkäksi aikaa.

---

Marja-Liisa Vartio 1967/1975: Hänen olivat linnut

Otava. Helsinki.

255s.

Kansi ja kuvitukset: Seppo Polameri