August Gailit: Toomas Nippernaati

Toomas Nippernaati – virolaisen August Gailitin riemastuttava hengenlapsi – on armoitettu velikulta ja huoleton vaeltaja. Yhdessä kesässä hän ehtii pyytää olemattomia helmiä ojan suusta, isännöidä suuressa talossa kaikessa sovussa oikean isännän kanssa, toimia häissä lukkarina ja ristiäisissä lapsen kastajana. Tänään hän on kiertävä kyläräätäli ja hänen lempensä hehkuu herttaiselle Anna-Marille, huomenissa hän on jo tilanomistaja ja muuttaa morsiamensa Katin kanssa isiensä maata viljelemään, ensi viikolla hänestä tulee huoleton satamajätkä, jonka tulinen rakkaus sytyttää nuoren Maaretin sydämen. Mutta kun kesä on kulunut, Toomas katoaa lopullisesti – minne, sen tietää vain häntä noutamaan tullut salaperäinen nainen…

Jos minulle sanoo sanaparin "virolaiset klassikot", en osaisi nimetä yhtään. Tai korjattakoon: en olisi osannut nimetä yhtään, mutta nyt osaan sanoa ainakin yhden. Toomas Nippernaati osui tielleni mistäs muualta kuin kierrätyskirjahyllystä. August Gailit on myös kirjailijana sellainen, josta en ollut koskaan kuullutkaan, joten paikatakseni tätä ilmeistä aukkoa yleissivistyksessä otin kirjan mukaani. 

Toomas Nippernaatin seikkailut ovat klassisen veijarikertomuksen lajityyppiin vahvasti nojaavia. Teos jakautuu seitsemään tarinaan, joissa Nippernaati on jälleen uudessa paikassa uusien haasteiden edessä ja uusien ihmisten keskellä. Veijariksi hänet tunnistaa uusista ja usein humoristisistakin käänteistä, joilla hän selviää mistä tahansa ansasta - omastaan tai muiden. Sekä tietysti naisennauratuksesta, vaeltajaluonteesta sekä liukkaasta kielestä, jolla hoidetaan niin talon isännöinti, lukkarin puuhat kuin kaikki muutkin maankiertäjän eteen tulevat yllättävät tilaisuudet. Yhdessä tarinassa hänellä on myös ihka aito matkakumppani uskollisen aseenkantajan tyyliin.

Vaikka tunnelma on päällisin puolin hyvinkin keveä - lukuun ottamatta Nippernaatin paikoittaisia tunnekuohuja - kirjassa tuntuu olevan jonkinlainen synkempi tai vakavampi pohjasävy. Nippernaati tuntuu hahmona alusta asti jotenkin... mystilliseltä tavalla, joka saa pohtimaan hahmon todellista olemusta. Kävipä alkupuolella mielessä sekin, että Nippernaati ei olisi lainkaan mikään muiden hahmojen joukossa tallusteleva hauska heppu, vaan edustaisi jotakin abstraktimpaa. (Tämä teoria tuli tosin epäloogisemmaksi kirjan loppupuolella.) Hahmossa tuntui olevan samaan aikaan jotakin aavistuksen ylimaallista - eikä pelkästään siksi, että hänen ikäänsä viitattiin jatkuvasti erittäin ristiriitaisesti - paikoin uhkaavaakin, ja toisaalta traagista. Mikään psykologinen tutkielmahan tämä teos ei ole, joten hahmot ovat selkeästi tyypiteltyjä, mutta Nippernaati jäi teoksen loppuessa edelleen mysteeriksi. 
 

Yksi teokselle vahvasti leimallinen piirre on luonnon kuvaus, joka on hyvin ilmaisuvoimaista ja tarkkaa. Se antaa teokselle osaltaan taustasävyn, jossa kaikki ihmisten toimet ja menot ovat vain pientä nyhertelyä luonnon väistämättömän kiertokulun ja runsauden keskellä. Tavallaan tässä tuli mieleen myös suomalainen saman aikakauden (eli 1900-luvun alkupuolen) kirjallisuus, joissa luontokuvaukset ovat yleisiä. Kirjassa kuvataan kevään kulku syksyyn, ja juuri tämän ajankohdan valinnalla onkin lopulta yllättävän paljon merkitystä Nippernaatin hahmolle.

Ehkäpä jossain hilpeän pinnan alla häälyvä synkkyys ja surumielisyys on osaltaan tulosta Gailitin kirjoitustyylistä: hänen teoksissaan käsittääkseni usein esiintyy varsin traagisia ja synkänpuoleisia hahmoja. Gailitin tuotantoa olen nähnyt kuvailtavan muun muassa uusromanttiseksi, ekspressionistiseksi ja naturalistiseksi. Sikäli kun sekä periodit että niihin "luokitellut" teokset ovat käytännössä aina sekoittuneita, on nähdäkseni ihan perusteltua nähdä Toomas Nippernaatissa vivahteita kaikista näistä tyylisuunnista. Näin kirjan luettuani ja taustatietoa etsiessäni sain myös selville, että Gailitille on kuulemma tyypillistä juuri se synkän ja keveän yhdistely, minkä itsekin havaitsin lukiessani.

En oikein tiedä, pidinkö tästä teoksesta vai en. Toisaalta sen päällisin puolin kepeät seikkailut olivat ihan hauskoja asetelmiltaan, toisaalta taas Nippernaatin jäädessä etäiseksi, milteinpä luonnonvoimaan vertautuvaksi, ei teoksen maailma tuntunut aivan niin kutsuvalta kuin olisi voinut luulla. Gailitin tyyli on kieltämättä erikoinen, mutta tältä istumalta arvioisin sen olevan hieman sinne "acquired taste" -osastolle menevä. Toomas Nippernaati tuskin tulee jäämään hyllyyni, mutta ensimmäisenä tutkimusmatkana virolaiseen kirjallisuuteen se on kyllä mieleenpainuva.

---

August Gailit 1928/1955: Toomas Nippernaati

Suom. Kerttu Mustonen

WSOY. Helsinki. 

386s.