Honoré de Balzac: Leikkisiä tarinoita

Balzac (1799-1850) on maailmankirjallisuuden merkillisimpiä neroja. Leikkisien tarinoiden hillitön hilpeys ja sumeilematon suorasukaisuus sai aikalaiset kuohuksiin. Balzac ammentaa aiheensa värikkäältä ja häijyltä keskiajalta ja kujeilee hillittömästi maailman vanhimman aiheen kustannuksella. Paljastava hilpeys kohdistuu varsinkin hurskasteleviin kirkonmiehiin ja vanhoihin rahakkaisiin narreihin, joita nuori vaimo tunnonvaivoitta pettää. Naisten puolella voitonvarmat viettelijättäret ja kainostelevat mutta opinhaluiset immet vedetään estottoman leikinlaskun piiriin. Tarinoiden ympäristönä on auringon päihdyttämä Tourainen viinimaakunta.

Tässäpä teos, joka on jälleen jotakin aivan muuta. 1800-luvun kirjallisuuden jättiläiseksikin tituleerattu Honoré de Balzac (joka muuten itse lisäsi nimeensä aateliselta kuulostavan "de"-sanan) on tässä teoksessa päättänyt nousta toisen ranskalaisen kirjailijasuuruuden harteille ja samalla osoitta kunnioitustaan satiirin, pantagruelismin ja Tourainen historiallisen maakunnan vekkulin maineen luojalle, François Rabelaisille, joka myös saa cameon Balzacin kertomuksissa. Leikkis tarinoita ilmiantaa kunnianosoituksen suunnaan jo täydellisessä otsikossaan, joka kuuluu Leikkisiä tarinoita, jotka on Tourainen luostareista koonnut ja julkisuuteen toimittanut herra de Balzac pantagruelistien eikä kenenkään muun hauskutukseksi. Kirja päätyi luettavakseni, kuinkas muutenkaan, lähimmän pantagruelistin kokoelmasta.

Leikkisiä tarinoita on kunnianhimoinen yritys luoda Boccaccion Decameronen kaltainen kokoelma, jossa on kokonaista kymmenen kymmenikköä tarinoita - eikä mitä tahansa tarinoita, vaan leikkisiä tarinoita. Leikkisällä tarkoittaen tietysti eroottista ja kaikenlaisiin rakkausjuoniin, sattumuksiin ja tuhmuuksiin keskittyviä seikkailuja milloin missäkin hovissa, majatalossa tai kylässä. Balzacin lennokkaan kynän saattelemana tekstin tyyli on veitikkamaista: nasevia sutkautuksia ja mielikuvituksellisia vertauskuvia on sakeanaan ja ne ovat suoranaisen ronskeja noin 1800-luvun mittapuulla. Nykyään Leikkisiä tarinoita olisi irstaustasoltaan verrattavissa vaikkapa paljon kaksimielisyyksiä sisältävään sketsiviihteeseen, ja paljolti samaa paikkaa se onkin huvittelun ekosysteemissä aikanaan tainnut asuttaakin. Aiottujen kymmenen kymmenikön sijaan teoksessa on vain kolme kymmenikköä - sen enempää ei Balzac ehtinyt kirjoittaa. Nämä kolme kymmenikköä sisältävät kuitenkin jo satojen sivujen edestä konnankoukkuja. 

Kirjallisuushistoriallisesti Leikkisiä tarinoita on kiinnostava tapaus. Se on 1800-luvulla kirjoitettu pastissi keskiaikaisista tarinoista, mutta ei tavallisin sellainen. Yleensä näissä vastaavissa "löydetyissä" keskiakaisissa teksteissä näkyy kansallisromanttisia ja goottilaisia piirteitä, eli käytännössä loisteliaan ja ylvään keskiajan ihannointia kansallisen historian ja identiteetin tärkeänä osana. Leikkisissä tarinoissa on tavallaan tämä ulottuvuun myös läsnä - keskiajalla kaikki oli hilpeämpää ja tragediat puhtaammin traagisia - mutta lopputulos ei niinkään rakenna myyttistä menneisyyttä, vaan pikemminkin painottaa ihmisluonteen muuttumattomuutta, jolloin keskiaikainen Touraine on vain mainion pantagruelistinen miljöö kaikenlaisten hupsutusten toteutumiseen.

Kun sanon "hupsutusten", en kuitenkaan tarkoita teoksen olevan läpikotaisin niin keveä, etteikö tarinoiden lukeminen olisi tietynlainen kulttuurishokki nykylukijalle. Vaikka tapahtumat ja arvomaailma ovat erikoinen sekoitus keskiaikaa ja 1800-lukua, on kuitenkin selvää, mitkä asiat ovat olleet joko kirjoitus- tai tapahtuma-aikana (tai molempina) perustavanlaatuisesti toisin. Esimerkiksi perheväkivalta tai väkivalta alaisia/huonommassa asemassa olevia kohtaan on likipitäen institutionalisoitua eikä sitä nähty ongelmana. Seksuaalinen väkivaltakin on tarinoissa ongelma lähinnä siksi, että neitsyyden menetys huonontaa naisen asemaa avioliittomarkkinoilla. Nämä voi omantuntonsa mukaan ohittaa ajan tapana tai samanlaisena viihteellisenä väkivaltana, joihin nykykulttuurissakin toistuvasti törmää vaikkapa rikossarjoissa. Tai sitten voi vaihtoehtoisesti muistella naistenpäivän kunniaksi, kuinka paljon työtä on tehty ja tehdään, jotta raiskauksen vähättely, parisuhdeväkivallan normalisointi ja neitsyyden pitäminen yhtään minkään kelpoisuuden mittapuuna saataisiin kitkettyä kulttuurista

Nykylukija voi tuskin välttyä huomaamasta myöskään 1800-lukulaista käsitystä seksuaalisuudesta. Siveyden, neitsyyden ja selvärajaisten sukupuoliroolien korostus on hyvin voimakasta, lisänä tietysti myös katolinen kirkko ja sen konseptit "oikeanlaisesta" sukupuolisuudesta tai halujen toteuttamisesta. Balzac kuitenkin myös purkaa ja karnevalisoi näitä piirteitä, mikä on huomattavissa laajemmaltikin hänen tuotannossaan (edustavana esimerkkinä vaikkapa hänen tunnetuin novellinsa Sarrasine). Leikkisissä tarinoissa myös nainen voi olla - ja usein onkin - haluaan ilmaiseva ja toteuttava luonnostaan, eivätkä tälle luonnovoimalle mahda mitään nunnanvalat, sukujen järjestämä avioliitto tai lasten saanti

Teoksessa tällainen naisen halu on myös maailman itsestäänselvin asia, jota ei tule tukahduttaa vaan joka vie suurempaan onneen - kiinnostava kontrasti 1800-luvun  kirjallisuuden klassikkohahmoon, rappiolle joutuvaan ja tuhoutuvaan kevytkenkäiseen naiseen. Leikkisissä tarinoissa nainen pikemminkin tarvitsee vilkkaita ja tyydyttäv aktiviteetteja makuuhuoneen puolella voidakseen hyvin ja kukoistaakseen. Miehen osa on itse asiassa milteinpä karumpi, vaikka oikeuslaitos, laki ja niitä toimeenpanevat hyväveliverkostot hänen hyväkseen kallellaan ovatkin. Suurin osa kertomuksista on aviorikosjuonia, joissa nuoren naisen nainut ruma, vanha tai - mikä pahinta - asianajajana toimiva mies yrittää selvittää, kenen komean ja nuoren aatelismiehen kanssa vaimo häntä pettää. 

Leikkisiä tarinoita on kunnianosoitus Rabelaisin tuotannolle ja hilpeätunnelmainen kimara keskiaikaisia lemmenjuonia. Kannen koristekuva, sydän narrinhattuineen, on täydellinen luonnehdinta kirjan sisällöstä. Herra kirjailija oli oikeassa luonnehtiessaan, että Leikkisiä tarinoita sopii "pantagruelistien eikä kenenkään muun hauskutukseksi". Jos oma pantagruelismi epäilyttää - Rabelais'n tekstejä luettuaankin - kannattaa Balzacin tuotantoon tutustuminen aloittaa aivan toisesta päästä.

---

Honoré de Balzac 1833–37/1962: Leikkisiä tarinoita, jotka on Tourainen luostareista koonnut ja julkisuuteen toimittanut herra de Balzac pantagruelistien eikä kenenkään muun hauskutukseksi
Suom. Yrjö Kivimies, Kauko Kare
Tammi. Helsinki. 
395s.
Kuvitus: R. Westrén-Doll

Kommentit

Viikon luetuimmat