Margareta Keskitalo: Liukuhihnaballadi

Liukuhihnaballadi on meillä harvinainen, puolidokumentaarinen aikuisnuorten romaani. Sen aihe on kipeän ajankohtainen. Keskitalo kertoo Pohjois-Suomen köyhien metsäkylien nuorista, jotka ovat hakeutuneet Ruotsiin töihin.
Kirja kuvaa kaunistelemattomasti ja osin hätkähdyttävästikin heidän kohtaloitaan hyvinvointivaltion hiostavassa työelämässä, heidän irrallisuuttaan ja orpouttaan. Mutta se puhuttelee lukijaa ja panee hänet eläytymään näiden nuorten kohtaloihin.

Tämä romaani lähti kierrätyskirjahyllystä matkaan tutun nimen vuoksi. Ei kirjailijan tutun nimen, mutta romaanin tutun nimen. En osaa sanoa, missä olen kirjasta kuullut, mutta nimi oli syystäkin tuttu. Keskitalon romaani on palkittu Topelius-palkinnolla vuonna 1972 ja muistaakseni se on joskus mainittu nuortenkirjojen klassikkona. Nuortenkirjoihin luokitteleminen on osittain turhan laajaa, osittain taas sopivaa: nähdäkseni takaknsitekstinkin mainitsema "aikuisnuorten romaani" on oikein hyvä luonnehdinta ensisijaisesta kohderyhmästä, joskin omasta mielestäni sitä vanhempienkin kannattaa pistää tämä korvan taakse.

Liukuhihnaballadi kertoo maahanmuuttajanuorten arjesta. Eikä minkä tahansa maahanmuuttajien, vaan Ruotsiin työn perässä lähteneiden suomalaisnuorten. Tulijat ovat alle parikymppisiä ja suuntaavat paremman palkan ja elämän toivossa Ruotsin liukuhihnojen ääreen. Ruusuinen tulevaisuus korkean elintason maassa ei kuitenkaan ole aivan niin helppo nakki kuin mitä nuoret toivovat. Liukuhihnaballadi onkin lopulta tarina irrallisuudesta, siitä seuraavasta sopeutumisen vaikeudesta - johon osin vaikuttaa kielitaidon puute - ja lopulta muotoutuvasta elämän päämäärättömyydestä ja epätoivosta. Toisaalta se on tarina myös periksiantamattomuudesta ja toivosta.

Kerronta muodostuu kahden hahmon näkökulmasta. Inkeri eli Inke ja Sami ovat molemmat saapuneet Ruotsiin samaan aikaan omissa seurueissaan. Teos seuraa heidän vaiheitaan ja suhdettaan. Inke edustaa elämän jatkumista, selviytymistä ja itsen löytämistä, Sami puolestaan pakan hajoamista, harhailua, kestämättömiä valintoja ja taantumista. Matkan varrella sekä Samin että Inken kaveriporukoiden kautta nähdään vilaus laajasta kirjosta erilaisia kohtaloita, niin unelmien täyttymyksiä kuin todeksi tulleita painajaisia. Kirja myös lopulta kertoo juuri nuoruudesta, sillä se on aina väistämättä osatekijä hahmojen valinnoissa, toiveissa ja toimissa. 

Nämä teemathan ovat todella ajankohtaisia nykyään, kun sodat, lamakaudet ja ilmastonmuutos saavat taas niin monia ihmisiä liikkeelle, että vastaavaa menoa on tainnut olla viimeksi lähemmäs vuosisata sitten. Liukuhihnaballadissa toivo asettuu vahvaan kontrastiin todellisuuden synkkyyden kanssa: jotain parempaa ja enemmän etsiessään nuoret ajautuvatkin prostituutioon, työttömyyteen, alkoholismiin ja moneen muuhun jamaan. vyä synkistää edelleen se, että nämä asiat tapahtuvat keskellä vierasta kieltä ja kulttuuria - ja osin niiden vuoksi. Nuoria kohdellaan toisen luokan kansalaisina ja heidät typistetään pelkiksi stereotypioiksi, joiden kustannuksella voi naureskella ja joita voi kadulla tuijottaa tai paheksua avoimesti. Osa tietysti sitten lopulta selviää, oppii kielen ja sinnittelee läpi halveksunnan. Mutta kirjan selviytyjät eivät voi olla näkemättä sitä, kuinka moni samaa kamppailua käyvä heidän ympäriltään sortuu ja katoaa hautaan, laitoksiin, kadulle tai takaisin kotimaahan.

Kirjoittaessani suosittelevani tätä romaania luettavaksi nykypäivänä tulee mieleeni kuitenkin yksi epäilys. Takakansiteksti lupaa eläytymistä nuorten kohtaloihin, mikä on varmasti pitänyt paikkansa joskus ja tietysti lukijasta riippuen nykyäänkin. Arvelisin kuitenkin, että yleisesti ottaen arvot ovat koventuneet eikä ymmärtämistä pidetä kuin "selittelynä". Nykyinen asenneilmapiirihän on vahvasti kovien arvojen ja sataprosenttisen vastuunoton kannalla - myös sellaisissa asioissa, joihin ei itse voi täysin vaikuttaa ja silloinkin, vaikka lähtökohdat antaisivat eri valmiudet kyseiseen vastuunottoon. Monet hahmot teoksessa tekevät suorastaan typeriä ratkaisuja, sitä ei käy kieltäminen. He myös mitä selkeimmin tekevät nämä ratkaisut itse. Jo tämä olisi varmasti monelle syy ärsyyntyä kirjan inhimilliseen lähestymiskulmaan, jossa kirjan traagisimmat hahmot eivät median sankaritarinoiden mukaisesti "ota itseään niskasta kiinni", vaan ajelehtivat yhtä päämäärättömästi edelleen.  

Kyseistä päämäärättömyyttä ja toivon hiipumista kuvataan erityisesti Samin hahmon kautta. Huonolla itsetuntemuksella varustettu ja vähäisistä tukiverkoistaan irrotettu nuori mies saa vähäiset onnenhetkensä johonkin kuulumisen tunteesta ja niistä hetkistä, jolloin hänen ei tarvitse ajatella omaa tilannettaan.itä pieniä onnenhetkiä jahdatessaan Sami ajautuu ohittamaan osin huomaamattaan, osin uhmakkaasti kaikki häneltä odotetut kestävät ja järkevät ratkaisut. Liukuhihnaballadi näyttää, että kyseessä on vain ja ainoastaan tragedia: sekä Samin henkilökohtainen tragedia, hänen taloudellisesti tai fyysisesti vahingoittamiensa ihmisten tragedia sekä yhteiskunnan tasolla toimiva tragedia, joka mekanismeillaan aktiivisesti tuottaa "Sameja".  

Kerronta ei osoittele eikä saarnaa; takakansitekstin "puolidokumentaarinen" on oikein hyvä sana. (Jostain muistan lukeneeni, että taustatyönä olisi hyödynnetty todellisia kokemushaastatteluita. Helppo uskoa, mikäli se paikkansa pitää.) Hahmojen näkökulmat eivät itsessään ole kovin analyyttisia, mutta jo heidän kuvaamansa tapahtumat toistavat tiettyjä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia mekanismeja. Tekisikin mieli luonnehtia kerrontaa lievästi epäluotettavaan vivahtavaksi, sillä lukija huomaa helposti yhteyksiä, joita kertova hahmo ei mitenkään osoita huomanneensa. Hienovaraisuus onkin teoksen yksi hyvistä puolista. Aluksi luin kirjaa ainoastaan nuorison rälläysmatkana Ruotsiin ja kuvauksena hengailusta, seurustelusta ja omannäköisen elämän etsinnästä autopajoilla ja ompelimossa paiskitun työn ohessa. Sellainenkin lukukokemus lienee ihan mahdollinen, kuten myös rakkaustarinana tai kasvukertomuksena lukeminen. Tasoja siis riittää useampiakin, ja ehkä juuri siksi huomaan aina vain palaavani pohtimaan Liukuhihnaballadia.

Vaikka todennäköisesti Liukuhihnaballadi ei jääkään omaan hyllyyni, se oli oikein puhutteleva ja ajankohtainen lukukokemus. Annankin sen varmasti suositusten kera jollekin tutulle luettavaksi. Suosittelen siis kaikkia puhaltamaan pölyt tästä 70-luvun klassikosta ja palaamaan jo tuolloin hyvin uskottavasti avatun päivänpolttavan aiheen pariin. Liukuhihnaballadi on ajankohtaisin lukemani pitkään aikaan - ja sen ajankohtaisuus tuskin tulee tästä vähenemään - eivätkä vuosikymmenet ole syöneet sen terää lainkaan. Kevyttä luettavaa se ei lyhyydestään ja nopealukuisesta tekstistään huolimatta ole, sen verran painavasta asiasta on kyse.

---

Margareta Keskitalo 1971: Liukuhihnaballadi
WSOY. Helsinki.
211s. 

Kommentit

  1. Tuossa pari vuotta sitten luin niitä suomalaisten maahanmuuttajien kirjoittamia kirjoja ja huomasin myös, että ne antavat mielenkiintoisen näkökulman maahanmuuttoon.

    Keskitalolta luetettiin koulussa nuorisoromaani Tabut, joka taisi kertoa huumeitten käytöstä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti! Maahanmuutossa, etenkin pakon sanelemassa sellaisessa, on joka kerta kiinnostavan sama mekanismi, oli maa tai siihen muuttaja kuka hyvänsä.

      Keskitalo on näemmä kirjoittanut laajemminkin nuorten elämää koskettavista rankoista aiheista.

      Poista
  2. En ole kuullutkaan tästä kirjasta ennen (enkä kirjailijastakaan). Kirjoitit niin kiinnostavasti, että jos kirja on yhtä hyvä kuin postauksesi, niin pakko lukea! :) Tai siis joka tapauksessa pakko lukea :) Jännä kyllä ja surullista kyllä, että vuonna 1971 kirjoitettu kirja on taas niin ajankohtainen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa kuulla, että kirjoitukseni sai kiinnostumaan! Suosittelen kyllä ehdottomasti Liukuhihnaballadiin tutustumista. Tässä on varmasti ehtaa klassikkoainesta, kun käsitelty aihe ja kerronnan tapa ei tahdo vanheta millään.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat