Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Tämä kannattaa lukea!

Kaikki eivät juorua, mutta kaikki puhuvat takana päin. Eikä kenelläkään ole niin paljon omia ongelmia, etteikö jossain välissä ehtisi vatvoa muutaman muunkin ongelmia. Takana puhuminen on taitolaji, mutta tässä kirjassa Anna-Leena Härkönen puhuu suoraan elämästään valomerkin ja vaihdevuosien välillä. 

Kierrätyskirjahyllyllä käyminen tuntuu usein hieman samalta, kuin kävisi rannalla katselemassa, mitä meri on heitellyt rannalle. Suurin osa rantautuneista asioista on tarpeetonta sälää, joihin ei katso kahdesti. Jotkut ovat ihan kiinnostavia, mutta eivät mitään erityistä. Joskus sitten tulee eteen niitä helmiäkin. Härkösen Takana puhumisen taito ei kuitenkaan helmiin kuulu. Se olisi ainakin itseni tuntien kannattanut jättää poimimatta mukaan, mutta tunnetun kirjailijan nimi - jolta en ole mitään ennen lukenut - sai ajattelemaan, että täytyyhän tämä kortti katsoa.

Härkönen tunnetaan käsittääkseni ensisijaisesti romaaneistaan Akvaariorakkautta ja Häräntappoase, sekä tietysti näyttelijän- ja ohjaajanurastaan. Siten yhden pakinakokoelman perusteella ei varmastikaan saa kovin kattavaa kuvaa Härkösen koko tuotannosta, mutta ehkäpä sen kautta on nähtävissä ainakin jotakin. Härkönen käyttää hyvin tottuneesti retorisia keinoja liioittelusta retorisiin kysymyksiin ja ironiaan. Kielellisesti tekstit ovat ihan sujuvaa pakinatyyppistä tekstiä, joka soljuu eteenpäin. Teksti esittää sanottavansa hyvin, ei siinä mitään. Pikemminkin arvomaailma oli Takana puhumisen taidossa se sisältö, joka kangerteli.
 
Minulle tuli lukiessa olo, että kokoelma on tarkoitettu sellaiselle lukijalle, joka ei koe koskaan tarvetta kyseenalaistaa ylhäältä ojennettuja normeja. Ja todennäköisesti on myös ylpeä siitä, että ei kyseenalaista - hänhän ei ole mikään radikaali ja naiivi itsensä kehittämisestä, tasa-arvosta tai muusta roskasta intoilija, vaan ihminen, joka tietää, miten asiat ovat. Ihanteellisesta lukijasta on todella hauskaa ja osuvaa kun kirjoitetaan, että mies joutuu tekemään ties mitä katumusharjoituksia ja nöyrtymisiä jos unohtaa naisen syntymäpäivän, mutta toisin päin unohdus on ihan ok, riittää kun nainen vetoaa kuukautisiin. Kuulen jo ihanteellisen lukijan naurahduksen, että hahhah mikä riemastuttava kärjistys, noinhan se menee.

Tämän kirjan kanssa teki koko ajan mieli väittää vastaan. Kuka näin muka toimii, kenestä tällainen muka on oikein, miten niin jokin "vain nyt on niin"? Yhdessäkin pakinassa aikuinen ihminen taantuu lapsen tasolle ja alkaa kiukutella puolisolleen siitä, että tekstiviesti oli liian "kylmän" kuuloinen ilman hymiöitä ja hellittelynimiä. Ratkaisuna on tietysti vaatia puolisoa lisäämään jokaiseen viestiin niitä tarpeellinen määrä, jotta vastaanottajan olo ei olisi vahingossakaan epävarma. Hassunhauskasti pariskunta alkaa sättiä toisiaan ("te naiset ootte hulluja", "te miehet ootte tyhmiä").  

Juttu loppuu onnellisesti: mies jo seuraavana päivänä muistaa laittaa paljon hellittelynimiä viesteihin. Tälle manipuloivalle, itsekritiikittömälle "arkipäivän sattumukselle" joku sitten nauraa. En tiedä miksi. Kuulostaa heikolta itsetunnolta ja kontrolloinnin tarpeelta minun korvaani, vaikka olisi kuinka liioiteltu ja kärjistetty tarina. Jos teoksen tarkoitus on suhtautua armahtavaisesti epävarmuuteen, hyvä on. Jos taas sen tarkoitus on antaa tekosyy itsekritiikittömälle muiden piinaamiselle epävarmuuden varjolla, ei hyvä ollenkaan. 

Tiedostan kyllä, että kirjan pointtina on naureskella lempeästi tapahtumille ja sille, kuinka nämä asiat tulevat tehtyä niiden irrationaalisuudesta huolimatta, mutta silti. Kun lukiessa jatkuvasti nämä "tavalliset" arjen tapahtuvat sotivat omaa moraalikäsitystä ja maailmankuvaa vastaan eikä lukijana tunne yhtäkään ihmistä, joka kuvatulla tavalla toimisi - saati tunnista itseään mistään tilanteesta - tulee vähän outo olo. Kenelle tämä kirja on edes kirjoitettu? Kuka oikein tunnistaa itsensä tästä tekstistä? Ketä nämä jutut naurattavat ja kenen arkipäivää ne kuvaavat? En tiedä. Sen kylläkin tiedän, että kirja on täynnä toinen toistaan ongelmallisempia stereotypioita ja esitystapoja.

Takakansiteksti kuuluttaa "kertoo suoraan elämästään" -fraasilla, että kyseessä on markkinointi julkkiskirjailijan persoonalla. Sehän ei itsessään ole mitään uutta tai ihmeellistä. Ihmiset ovat uteliaita ja haluavat päästä tirkistelemään julkisuuden henkilöiden elämään, ja tätä hinkua takakansiteksti pyrkii herättelemään. 

 

Härkönen on tottunut esiintyjä ja kirjoittaja, ja olisi kyseenalaista väittää, etteikö tämäkin teos - oikeastaan kaikkien "omaelämäkerrallisten" teosten tavoin - olisi vain yhdenlainen kertomus, jossa kirjoittajalla on rooli hyvin tarinallistetussa elämässä. Sitenhän kaunokirjallisuus toimii. 

 

Onkin kiinnostavaa, että Takana puhumisen taidon pakinat halutaan esittää suoranaisen elämäkerrallisessa valossa vain siksi, että kirjoittaja nimeää niiden aiheeksi oman elämänsä. Se itsessään ei, kuten usein tunnutaan unohtavan, tee kirjasta mitenkään dokumentaarista. (Ja, lisättäköön, tarinoitahan ne dokumentitkin lopulta ovat.)

Vasta kirjoittaessani tätä tekstiä sain tietää, että tämä kyseinen teos on ollut rajatusti saatavilla: sen sai ostosten ohessa kirjan ja ruusun päivänä vuonna 2014. Varsin ironista sikäli, että jos toivoo jotakin kyseenalaistavaa, avartavaa tai kehittävää luettavaa, tätä kirjaa ei kannata valita ensimmäiseksi käteensä. Jos oikein retoriselle linjalle lähdetään, kärjistäen voisi jopa sanoa, että tätä ei kannata lukea.

---

Anna-Leena Härkönen 2014: Takana puhumisen taito
Kirjakauppaliitto. Helsinki. 
156s.