Marja-Liisa Vartio: Tunteet

Vakavan ja hilpeän vuoroleikkiä — virkistävä romaani nuoresta, läikähtelevästä rakkaudesta ja oikullisista mutta totisista tunteista.

Eletään jatkosodan viimeistä kesää. Inkerin kotikylään on majoitettu armeijan joukkoja, ja nuori sotamies Hannu saa määräyksen ryhtyä Inkerin latinanopettajaksi. Tunteet syttyvät, Hannu ja Inkeri rupeavat seurustelemaan, mutta keskinäistä yhteisymmärrystä ei tahdo syntyä. Kun Hannu alkaa opettaa tyttöä mieleisekseen, ei ailahtelevainen Inkeri suostukaan istumaan hienon kasvatuksen saaneen, pedanttisen sulhasen kehyksiin. Syntyy hankauksia, kipinät lentävät, jokainen yhdessäolo päättyy riitaan. Vain epävarma ja helposti säröilevä kiintymys on ainoa yhdistävä tekijä. Tunteet mutkistavat koko elämän, mutta ne tuovat myös pelastuksen, ne merkitsevät liikettä ja energiaa.

Tunteiden sekamelskassa, kaiken komiikan alla, on vakava pohjasävy. Marja-Liisa Vartion romaani on enemmän kuin rakkauskertomus, se on myös kertomus ihmisten yksinäisyydestä, heidän vaikeuksistaan ymmärtää toisiaan.

Aina siitä asti kun luin Marja-Liisa Vartion romaanin Hänen olivat linnut on kyseinen romaani pulpahdellut mieleeni kerta toisensa jälkeen. Niinpä tiesin haluavani lukea Vartiota enemmänkin, ja kun kirjahankinnat tulivat ajankohtaisiksi, päädyin hankkimaan paitsi Hänen oliva linnut myös Tunteet. Koska minusta tuntui mielekkäämmältä lukea ensiksi jotain, mitä en ollut aiemmin lukenut, Tunteet lipsahti lukupinooni ennen Hänen olivat linnut -teosta. Vaikka takakansiteksti sai minut hieman epäröimään, voiko tässä mitenkään olla luvassa samanlainen hiottu mestariteos kuin Hänen olivat linnut, Vartio ei kuitenkaan pettänyt.

Alku lähti liikkeelle melko vaatimattomasti ja arkisesti, mutta pian sain huomata hahmojen  muotoutuvan taitavan kerronnan kautta hyvin vivahtekkaiksi. Tunteissa keskiöön nousee erityisesti nuoruuden kuvaus ja tunnekuohuissaan seikkailevien, epävarmojen, itsetuntemukseen vasta heräilevien nuorten ihmisten vaikeus ymmärtää toisiaan ja itseään. Omat tunteet liikuttavat valtavasti, toisten tunteita on vaikea hahmottaa. Ehkä huikeinta kirjassa on, että nuoruuden kuvaus onnistuu olemaan todella universaalia: miljöö ja ajankuva eivät sumenna sitä, että sukupolvi toisensa jälkeen nuoret ihmiset ovat hukassa tunteidensa ja kehittymättömien ajatusmalliensa kanssa ja päätyvät tekemään kerta toisensa jälkeen kestämättömiä ratkaisuja, koska se on nimenomaan nuoruutta

On aina kiehtovaa huomata kirjassa jotakin omasta todellisuudesta tuttua, ja tässä teoksessa se oli omia teiniaikojen asenteita ja ajatusmalleja, joiden epäkypsyyden voi nähdä näin jälkiviisaana, mutta joita Vartio käsittelee armahtavasti samalla tuoden myös takakannessa mainitun leiskuvan tunne-elämän elävyyden vaikeuksien vastapainoksi.

Vaikka mainitsen miljöön jäävän sivuosaan kahden nuoren ihmisen ja heidän tunteidensa kuvauksessa, siihen kuitenkin kiinnitti huomiota ajankohdan ikimuodikkuuden vuoksi. Sota-ajan - tarkemmin sanottuna jatkosodan - miljöö tuotiin hieman yllättäen erityisesti Inkerin kautta lukijaa lähelle. Vaikka Hannu onkin kirjassa palveluksessa, hän ei kuitenkaan pohdi tilannetta toisin kuin Inkeri. Vaikka sodan tai sota-ajan kuvauksia on sen verran tiheästi kotimaisessa kirjallisuudessa vielä nykypäivänäkin, että toisinaan aihe alkaa jo puuduttaa, aikalaisten kirjoittamia kuvauksia lukee jopa mielellään. 

Nykypäivänä ilmestyvien Suomen 1990-luvun keskivaiheiden sotia käsittelevissä romaaneissa sävystä puuttuu usein vivahteita. Vartio kuitenkin onnistuu paitsi jättämään sotamiljöön taka-alalle, missä se rintamalla käymättömien ja Länsi-Suomessa asuvien nuorten elämässä todennäköisesti onkin. Sodalla ei mässäillä, se on vain olosuhde tavalliselle elämälle. Ei ihme, että siinä kuuluisassa Suomen kirjallisuuden kurssin muistiinpanossani lukeekin, että Vartion tyyliin kuuluu realismi.

Tunteiden tyyli oli sekin taattua Vartiota. Aluksi kieli ei erityisesti tuntunut kietovan otteeseensa, eikä siinä vaikuttanut olevan mitään erikoista liki kaikenlaisen kohosteisuuden puuttuessa. Mutta - kuten taisi olla Linnuissakin - ennen pitkää huomasi olevansa aivan teoksen lumoissa. Teksti ei Tunteissa saarnaa, kuvailee vain viiltävän osuvasti ja tekee ulkokohtaisista huomioista merkityksellisiä. Luentomonisteeni mukaan Vartion tapa kuvata miehen ja naisen välistä suhdetta on behavioristinen ja samalla hyvin toimintaan ja tekoihin keskittyvä. 

Voisin vielä lisätä, että toiminnan ja hahmojen tekojen korostaminen toimii hyvin kontrastissa hahmojen sanoihin, joiden kanssa ne ovat paikoin ristiriidassa. Sivuhuomiona teoksen erityinen rakenne lukujen välillä oli aluksi hämmentävä, joskin tykästyin siihen teoksen edetessä. Luvut eivät ala siitä, mihin edellinen on jäänyt, vaan jokainen luku alkaa aikahypyllä, jossa on jo jokin uusi tilanne. Luvun edetessä selvitetään, miten tähän on päästy edellisen luvun tapahtumista.

Voin siis tältä pohjalta sanoa entistä varmemmin, että Vartio ei todellakaan petä. Hän on edelleen Tove Janssonin lisäksi suosikkejani paitsi kotimaisista kirjailijoista myös kotimaisista modernisteista. Tunteista huokui paitsi älykkyys myös syvä ymmärrys sekä taito saada teksti huokumaan ajatuksia, oivalluksia ja iättömiä asetelmia ilman, että yhtäkään niistä on tarvinnut kirjoittaa auki. Olen tyytyväinen Tunteiden hankkimiseen, sillä se kestää vielä monta lukukertaa.

---

Marja-Liisa Vartio 1962/1970: Tunteet
Otava. Helsinki. 
272s. 

Kommentit

  1. Hänen olivat linnut on upea teos! Postauksesi herätteli kysymään, että miksi ihmeessä en ole lukenut Vartiota enemmän. Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa, että pidit! Hänen olivat linnut on oikea mestariteos, ja näissä muissakin Vartion teoksissa vaikuttaa olevan samaa säihkettä. Kipin kapin kirjaston V-hyllylle!

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat