Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Tove Jansson (1924-2001) kietoo lukijan pikkusormensa ympäri näissä "muistelmissa", joiden ympäristönä on milloin isän, kuvanveistäjä Viktor Janssonin, ateljee 1920-luvun Katajanokalla, milloin kesäinen Pellinki, meren lahdet ja poukamat.

Teoksen "oikeita" henkilöitä ovat ukki, mummi, isä, äiti, Anna ja Jeremiah sekä täti jolla on idea ja Poju jolla on aina nuha. Mutta yhtä oikea on Jumala, joka asuu kivikkopuutarhan takana. 

Kirjassa lomittuvat lapsen arkipäivän tyyni realismi, idylli ja satu, jota rohkea mielikuvitus kuohuttaa. Ja niin ymmärrämme, mistä muumipeikot ovat peräisin. 

Takakansitekstin viimeinen virke saa minut mietteliääksi. Tavallaan huomaan itsekin kirjassa aihelmia ja hahmoja, joissa on jotakin tuttua muumeihin verratessa. Samalla mieleen tulee kuitenkin Tove Janssonista vastikään katsomani dokumentti, jonka mukaan Janssonia harmitti tulla muistetuksi ainoastaan muumien kautta - hän itse mielsi itsensä ensisijaisesti kuvataiteilijaksi. 

Siten onkin tavallaan hyvin surullista, että hänen omaelämäkerrallisten - ja vieläpä lapsuuteen sijoittuvien - novelliensakin yhteyteen on ollut pakko lisätä maininta muumeista. Lisätäänpä tähän nyt vielä sekin sivupolku, että on todella ironista, että tästäkin teoksesta huokuu boheemius ja porvarillisuudelle naljailu, joka on Janssonin tuotannolle leimallista, mutta muumi-esineistöstä on nykyaikana tullut osa porvarillista kuvastoa. Muumi-lakanatkin ovat niitä vähän kalliimpia. Joka tapauksessa Kuvanveistäjän tytär on kirja omasta hyllystäni, ja minun teki sitä muuten vain mieli lueskella. Tähän teokseen ei siten liity mitään sen erityisempää kierrätyskirjahylly- tai lukulistahämminkiä.

Koska olen lukenut Janssonilta paljon kaikenlaista, novellikokoelmia, romaaneja, sarjakuvia ja Muumi-kirjoja, en oikein voi tähän väliin sanoa mitään tyylin ensituntumasta. Pikemminkin voin kuvailla, minkä takia Jansson on ollut vuosikausia suosikkikirjailijoideni joukossa. Hänen kirjoitustyylinsä on omalaatuisuudessaan äärettömän karismaattinen, hurmaantunut, satumainen ja samalla (vain, tai vähintään) toinen jalka kevyesti todellisuudessa. 

Näissä lapsuuden novelleissa on mielikuvituksella erityisen vahva rooli, mikä tuo teokseen itseäni puhuttelevaa mielikuvituksen ja "totuuden" suhdetta erittelevää tematiikkaa. Janssonin teksteissä mielikuvitus on aina jotakin elämää suurempaa, suurieleistä ja kaiken hukuttavaa joko kauheudessaan tai kauneudessaan. Hyvän mielikuvituksen ja aidon persoonallisuuden yhdistelmä on aivan ylivoimainen ja sitä on mahdoton laskelmoida tai teeskennellä, ehkä siksi tähän teokseen ja laajemminkin Janssonin teksteihin on niin kiehtovaa palata.

Erityistä tässä kokoelmassa muihin Janssonin novellikokoelmiin on, että se on läpikotaisin omaelämäkerrallinen. Kaikki sijoittuvat ajallisesti kuitenkin Janssonin lapsuuteen. En oikein osaa edes valita, mikä olisi suosikkini kokoelman novelleista. Ne ovat hyvin selvä kokonaisuus, fragmentteja lapsen elämästä. Niitä myös yhdistävät (luonnollisesti) samat hahmot, kuten takakansitekstissä mainitaankin. Päähenkilön suhteet muihin hahmoihin ovatkin kiinnostavasti lapsen silmien läpi nähtyjä tavalla, joka oikeuttaisi kutsumaan näkökulmaa epäluotettavaksi kertojaksi. Yhdistettynä kuvitelmien, haaveiden ja pohdintojen kanssa luovasti sekoittuviin tapahtumien kulkuun lopputulos on mainion epätodellinen ja varmistaa uudelleenlukuarvon - eikä niinkään siksi, että pitäisi jotenkin selvittää, "mitä todella tapahtui" vaan koska teksti yksinkertaisesti toimii tuollaisenaan niin hyvin.

Näin joulunaikaan hyvin sopivasti Kuvanveistäjän tyttären viimeinen luku käsittelee joulua lapsen silmin. Se on ikuisen turvallisuuden tyyssija, suorastaan ylimaallinen kokemus. Novellissa kuvataan joulun tuoksuja, makuja, värejä ja tunnelmaa vivahteikkaasti tavalla, joka tuo mieleen omatkin lapsuuden joulut. Novellin luettuani satuin olemaan seuraavana päivänä kaupungilla ja näin myynnissä Janssonin kuvituksilla varustettuja joululakanoita.  Novellin muisto vielä tuoreena mielessä kyseinen tuote näyttäytyi harvinaisen irvokkaana: novellin kuvaama ihmeellinen maailma typistyi massatuotettuun kausituotteeseen, joka myi korkeintaan mielikuvaa kauniista joulusta, jos sitäkään. 

Mitä enemmän luen Tove Janssonia, sitä vähemmän pidän hänen kuvitustensa ympärille rakennetusta brändistä. Janssonin teksteissä on jotakin yksityistä, ihmeellistä ja kiehtovaa, kun taas muumi-brändi alkaa olla suoranaisen banaali. Muumi-tuotteissa ei sinänsä ole vikaa (omistan niitä muutaman itsekin), mutta niiden kontrasti alkuperänsä kanssa on merkitystasolla yhteensovittamaton, mikä on surullista ja paikoin vastenmielistäkin.

Minulla on ollut jo pidemmän aikaa suunnitelmissa hankkia lisää Janssonin novellikokoelmia. Olen ne kaikki lukenut pariinkin kertaan, ja erityisen hyvin mieleen on jäänyt Nukkekaappi, joka onkin aika lailla hankintalistan kärjessä. Se, kuten Kuvanveistäjän tytärkin, on niitä kirjoja, joiden pariin tiedän palaavani vielä monen monituista kertaa, jotka eivät niin sanotusti koskaan kulu.

---

Tove Jansson 1968/2014: Kuvanveistäjän tytär
Suom. Kristiina Kivivuori
WSOY. Helsinki. 
117s. 
Kansi: Sanna Mander
Etukannen kuva: Tove Jansson