Aki Ollikainen: Musta satu

Mustan sadun nykyhetkessä tarinaansa kertoo mies, jonka perhe on hajonnut, vaimo lähtenyt ja vienyt lapsen mukanaan. Yksin jääneen isän todellisuus vääntyy sijoiltaan ja selvittämättömät sukutragediat valtaavat ajatukset - isien teot ja kohtalot monessa polvessa vaativat saada äänensä kuuluviin. 

Toisella aikatasolla seurataan Heinoa, pirtun salakuljetusta 1930-luvun Helsingissä harjoittavaa rempseää trokaria. Heinolla on perhe, vaimo ja poika, asiat kutakuinkin mallillaan - mutta sitten iskee peri-inhimillinen ahneus niin rakkaudessa kuin rahassakin. Heinon itsekkyys aiheuttaa sukupolvesta toiseen ulottuvan ketjureaktion, jonka alku- tai päätepiste - näkökulmasta riippuen - löytyy öiseltä Tattarisuolta, paikasta, jossa Noita-Kalliona tunnettu mies aikoinaan harjoitti mystisiä menojaan. 

Lukulistallani Musta satu on oikea outous: edellisenä vuonna ilmestynyt kirja. Kiitos kierrätyskirjahyllyn, on lukemieni kirjojen julkaisuvuosien keskiarvo hilautunut hitaasti lähemmäs 1900-lukua. En siis yleensä lue näin tuoreita kirjoja vaivalloisen tai kalliin hankkimisprosessin vuoksi, mutta nyt niin pääsi käymään. Lainasin Ollikaisen teoksen kirjastosta sen sopivan nopealukuisuuden vuoksi. Etäinen mielikuvani on, että jostakin kirjablogista tästä alun perin kuulin, mutta sen tarkemmin en osaa kuvailla sen päätymistä lukulistalle. Lukiessani kotona kirjan liepeitä huomasin Ollikaisen esikoisromaanin Nälkävuosi olleen lukulistallani, mutta jostain syystä en osannut yhdistää, että kyseessä on sama kirjailija.

Musta satu alkoi jotenkin kovin masentavasti tavalla, joka sai sanat "taas tätä" pulpahtamaan mieleeni. Huomasin nimittäin lukevani jälleen yhtä suomalaisen miehen kärsimystarinaa - samaa lientä siis, jossa on marinoitu (täysin asiantuntemattomalla/omaan lukuhistoriaan vahvasti nojaavalla mutulla arvioituna) noin kahdeksankymmentä prosenttia kotimaisesta kulttuurista. Olin alusta asti hieman skeptinen sen suhteen, tuoko tämä teos todella jotakin uutta tähän moneen kertaan puhki kaluttuun aihepiiriin, mikä saattoi ehkä samentaa mielessäni tarinan muita ansioita.  

Vaikka sukupolvelta toiselle periytyvät vanhempien kipukohdat ovat lähtökohtaisesti erittäin kiinnostava konsepti ja juuri ne tekevät esimerkiksi Brontën Humisevasta harjusta aivan nerokkaan, tässä se tuntui sen väsyneen suomalaismiehen kärsimystarinan monistamiselta tavalla, joka tahattoman koomisesti toi mieleeni Pasila-televisiosarjan tämän jakson. Näenkin teoksen kiinnostavimmaksi motiiviksi keskivertoihmisen huonon itseymmärryksen, joka kulkee sukupolvelta toiselle ja josta näkökulmasta kirjaan voisi kuvitella jonkinlaista ironista sivujuonnetta. Omaan makuuni kirja jätti kuitenkin harmillisen paljon epäluotettavuuden tematiikkaa lukijan mielikuvituksen varaan.

Rakenteeltaan Musta satu on muodikkaasti monella aikatasolla ja monissa näkökulmissa liikkuva. Rakenne itsessään ei herätä mitään erityisiä tunteita puoleen tai toiseen, ja teoksessa sitä oli hyödynnetty ihan kelpoisasti, vaikka "se jokin", joka olisi saanut rakenteen ja sisällön nivoutumaan toisiinsa täydellisesti jäi puuttumaan; näkökulmien vaihtelu ja aikatasot tuntuivat keinolta keinojen joukossa, eivät juuri tätä teosta varten viritetyltä hienostuneelta koneistolta. 

Teoksen onnistuneimmiksi osa-alueiksi nousivatkin kieli ja tunnelma. Kieli oli hiottua ja kaunista, mikä valoi teokselle sen parhaimmillaan upottavan tunnelman. Kovin tiukasti se ei kuitenkaan onnistunut tunnelmallaankaan tarttumaan, ja kirjan sulkiessani ajattelin jo aivan muita asioita. Plussana pitää tosin sanoa, että kirjan lyhyydestä huolimatta siihen pääsi hyvin sisälle, mikä ei välillä ole lyhyiden kirjojen kanssa itsestäänselvyys. Alun ja lopun uutisotsikot olivat myös mainio lisä.

Jälkitunnelmana lukukokemus oli luokkaa etäisesti kiinnostava. Mysteerimauste oli vallankin mukiinmenevä ja ainoa selkeän omalaatuinen piirre. Kuitenkaan teos ei onnistunut sanomaan mistään asiasta mitään uutta, joten todennäköisesti se lukukokemuksena häipyy aika pikaisesti mielestäni. Sota-aikojen kuvaus oli asteen kiinnostavampaa siksi, että harvemmin on tullut luettua sisällissotaan tai sen jälkivuosikymmeniin sijoittuvaa kirjallisuutta, talvi- ja jatkosota ovat olleet suositumpia.  

Vaikka 30-luvun kuvauksessa ei ollutkaan mitään osoitettavaa ongelmaa, tuntuvat 2000-luvun kirjoissa jostain syystä 1900-luvun alkupuoliskon kuvaukset kerta toisensa jälkeen kovin valjulta ja ontolta sen jälkeen, kun on edellisen kerran lukenut vastaavaa Päätalolta ja Vartiolta. Taidokkaan aikalaiskuvauksen voimakkasta ja järisyttävää jälkitunnelmaa vasten nykykirjailijoiden versiot näyttäytyvät turhan usein pinnallisina ja ulkokohtaisina. Niin kävi tässäkin, mikä haalisti muuten kiinnostavaa historiallista ajankohtaa.

Yhteenvetona tunnelmani on pitkälti "no jaa". Vaikka Musta satu ei aivan vakuuttanutkaan, haluaisin lukea Ollikaiselta vielä lkävuoden, josta olen kuullut paljon hyvää. Erityisesti harvoin käsitelty aihe ja aikakausi kiinnostavat, eikä tyylin ja kielen puolesta ole valitettavaa Mustan sadun perusteella. Saa nähdä, jos siinä myös tapahtumat ja hahmot osoittautuisivat mukaansatempaavammiksi. 


---

Aki Ollikainen 2015: Musta satu
Siltala. Helsinki.
157s.
Kansi: Elina Warsta

Kommentit

  1. Minulle Ollikaisen Nälkävuosi oli lukukokemuksena parempi kuin Musta satu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy ehdottomasti pitääkin se siis lukulistalla, eikä antaa tämän Mustan sadun liikaa häiritä. Monet ovat Nälkävuodesta pitäneet.

      Poista
  2. Nälkävuosi oli minusta täydellinen, pieni helmi, eli suosittelen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Avoimin mielin sitä kohti siis, vaikkei Musta satu aivan vakuuttanutkaan!

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat