J. R. R. Tolkien: Hobitti

Bilbo Reppuli on hobitti, kääpiötäkin pienempi olento. Hän rakastaa mukavaa elämää ja hyvää ruokaa ja inhoaa kaikenmoisia seikkailuja. Bilbon rauha häiriintyy, kun hänen luokseen saapuvat taikuri Gandalf ja kolmetoista kääpiötä. He ovat lähdössä etsimään aarretta, joka on muinoin kuulunut kääpiöille ja jota nyt vartioi hirmuinen lohikäärme. Ennen kuin Bilbo aavistaakaan, hän on mukana matkalla vaarallisille vuorille, kohti huikeita seikkailuja.

Hobitti eli Sinne ja takaisin on itsenäinen alkuosa Taru Sormusten Herrasta -teossarjalle, rikas ja runsas seikkailutarina, joka kuuluu satukirjallisuuden klassikoihin. Kuvitus on Tolkienin omaa käsialaa. 

Joulun aikaan kaipaa aina jotakin satumaista, ja mikäpä olisi parempi patenttilääke kuin Tolkien. Edelliset Hobittiin liittyvät mielikuvani ovat tylsäksi tusinamäiskeeksi kaulittujen leffojen hämärtämiä, joten halusin verestää Hobitin todellisen mielikuvituksellisuuden, seikkailun lumon ja leikkisän tunnelman muistoja. 

Ja mitenkäs se onnistuisi paremmin kuin vuoden 2003 painoksen kanssa, jossa on Tolkienin omaperäinen, ihastuttavasti art nouveau -tyyliin vivahtava mutta silti ehdottoman omalaatuinen kuvitus. Kuvia voisi jäädä tutkimaan ties kuinka pitkäksi aikaa, ja voisin omasta puolestani ripustaa niitä vaikka kehyksissä seinälle. Tämä hieno laitos on peräisin omasta hyllystäni, jonne sen joskus hurjimpana Tolkien-intoni aikana ostin - ja kertaakaan en ole katunut. Tämä taitaa hyvinkin olla niiden kirjojen joukossa, joista viimeiseksi hyllyssäni luopuisin.

Tyylillisesti Hobitti ammentaa samoista lähteistä kuin Tolkienin muukin satutuotanto. Suhteellisen hiljattain lukemani Roverandom ja Herra Bliss ovat muistuttaneet Tolkienin taidosta myös nonsensen kirjoittajana, mikä toisaalta auttoi näkemään eroavaisuudet erityisesti Hobitin ja Roverandomin välillä. Ne ovat molemmat satuja, mutta Hobitti on lopulta lähempänä Maamiestä ja lohikäärmettä - eikä ihme, Maamiehen ja lohikäärmeen ensiluonnokset kun taitavat asettua samoille tienoille Hobitin kanssa. 

Kun Roverandom on villiä ja valloittavaa nonsensea, Hobitti saa etenkin loppupuolellaan hyvinkin synkkiä sävyjä. Olin itse asiassa yllättynytkin siitä, kuinka paljon alun leppoisuudesta, leikkisyydestä ja hilpeydestä karisi matkan varrella. Viiden armeijan taistelun koittaessa käsiteltiin jo ahneutta, epäluuloa, ylpeyttä sekä muita synkkiä aiheita, kun kirjan alun tapahtumissa tyypillisimmillään nimiltään lorua muistuttavat kääpiöt syövät harmistuneen Bilbon ruokavaraston tyhjäksi ja Gandalf jallittaa Bilbon mukaan seikkailuun hyvässä hengessä.

Vaikka Hobittia ei voikaan perustellusti nonsenseksi kutsua, on siinä hauskan mielikuvituksellisia yksityiskohtia. Yksi esimerkki liittyy kaikkiin kummallisiin otuksiin, joita tarinassa mainitaan. Keski-Maassa on monenmallista ötökkää ja asujaa, joista ei koskaan tämän jälkeen kuulla, mutta jännittävät yksityiskohdat lisäävät suuren maailman tuntua. (Yhtenä iltana laskeskelin huvikseni, montako sellaista taianomaista lajia tai otusta Hobitin ja Taru sormusten herrasta -teosten perusteella Keski-Maassa asustelee, joista ei kertamaininnan jälkeen enää kuulla. Luku taisi olla toista kymmentä.) 

Jossain huonommin toteutetussa yhteydessä voisin pitää tällaista halpana heittelynä, mutta sadulta ja hurjalta seikkailulta voi - ja osittain myös kuuluu - odottaa mitä tahansa, eikä loogisiin seikkoihin tunnu oleelliselta takertua. (Samanlaisia ihastuttavan mielikuvituksellisia, heiton tasolle jääviä konsepteja viljelee muuten myös Rowling Harry Potter -sarjassaan, ja siinäkin logiikan kestämättömyys tuntuu toissijaiselta tunnelman valloittaessa. Lieneeköhän tämä joku fantasian genrekikka?)
 

Juoni on fantasiakirjallisuudelle aivan perustavanlaatuinen quest-tyyppinen seikkailu, ja mitä erinomaisinta, se toimii hyvin. Ei ole ihme, että juuri Tolkienin teokset tekivät fantasiakirjallisuudesta valtavirtaa. Vaikka hänen teoksensa ovat monin tavoin aikansa tuote niin hyvässä kuin pahassa, teosten paras anti - seikkailun lumo - on aina ollut hyvin voimakas. 

Samoin Tolkienin hahmojen joukossa on todella kiinnostavia tapauksia. Hobitista on pakko mainita kanttakin koristava lohikäärme Smaug. Tolkienin lohikäärmeet ovat jo pitkään olleet ja ovat edelleen suosikkilohikäärmeitäni, joille ei ole ilmaantunut edes haastajia tukevan fantasiakirjallisuushistoriani aikana. Smaug on kunniakkaasti toisella sijalla, mutta paras on ehdottomasti Maamiehen ja lohikäärmeen Chrysophylax Dives.
  

Oli mainiota lukea pitkästä aikaa Hobitti. En muista, milloin olisin viimeksi lukenut kunnollista seikkailutarinaa, jossa on tällainen valloittavalla tavalla toimiva fantasian peruspalikkarakenne. En tiedä, kuinka valtavasti nostalgia tästä teoksesta nauttimiseen sekoittuu, mutta yhtä kaikki se oli aivan niin taianomainen lukukokemus kuin olin odottanutkin. Samalla se on edelleen sekä lapsille, lapsenmielisille sekä aikuisille sopiva fantasiaklassikko. Onkohan muuten Martinkin innoittunut Hobitista fantasiasarjansa A Song of Ice and Firen kanssa - kuuluisa ja kieltämättä kaunis lainaus Hobitista kun kuuluu:

"Niin tulee lumi tulen jälkeen ja lohikäärmeetkin kohtaavat loppunsa."

'So comes snow after fire and even dragons have their endings.'

---

J. R. R. Tolkien 1937/2003: Hobitti eli Sinne ja takaisin
Suom. Kersti Juva
WSOY. Helsinki. 
307s.
Kansi ja kuvitus: J. R. R. Tolkien