Wendela: Elisabet

Unohduksiin jäänyt rakkausromaani viime vuosisadalta

Nuori, varakas kauppias Leonard Lindmark viettää sopuisaa perhe-elämää. Kaunis Elisabet-rouva on kuuden avioliittovuoden aikana kiintynyt syvästi mieheensä, ja kolme pientä lasta vain entisestään lujittavat puolisoiden rakkautta. Vaikka mikään ei näytä voivan pariskuntaa erottaa, kaupungin uusi pormestari Rudolf Berg rakastuu tulisesti Elisabetiin eikä voi olla ilmaisematta tunteitaan. Hämmennyksekseen Elisabet huomaa tuntevansa vetoa ihailijaansa kohtaan. Pian kaupungilla kuiskitaan salaisista rakastavaisista.

Elisabetin kirjoittaja, Wendla Johanna Randelin, käytti nimeä Wendela julkaistessaan 25-vuotiaana ensimmäisen ja ainoaksi jääneen romaaninsa. Naiskirjailijoiden kuvauskohteet - perhe ja rakkaus - jäivät 1800-luvulla suurten kansallisten aiheiden varjoon. Elisabet, joka on varhaisimpia maassamme ilmestyneitä romaaneja, nousi unohduksista vasta viime vuosina.

Minun oli tarkoitus aloittaa seuraavaksi taas uusi maanosaprojekti, jossa lukisin joko Etelä-Amerikan tai Afrikan kirjallisuutta, mutta jotenkin jämähdin nyt tähän kotimaisten klassikoiden pariin. No, onneksi olin jo tehnyt valmiiksi lukulistaa Afrikka-projektia varten, joten siihen on sitten helppo tarttua, kun tältä kotimaiselta lukemistolta maltan.

Kansikuvasta on heti sanottava muutama asia. Se on mitä ilmeisimmin väritetty valokuva, mutta kiinnitin heti huomiota siihen, että kuvauksen kohde näyttää tyylinsä perusteella ennemmin 1900-luvun alkupuolen eikä niinkään 1840-luvun henkilöltä. Toki voi olla kyse teatteriasustakin, jotka saattoivat olla hieman luovempia 1800-luvullakin, mutta epäilen kannen olevan silti valittu enemmän vaikuttavan katseen kuin historiallisen tarkkuuden pohjalta. 

Takakansiteksti taas on suoranainen lyhennelmä esipuheesta, ihan sanamuotoja myöten. Siitä jäi vähän hassu olo, koska tuskin takakansiteksti on kuitenkaan esipuheen kirjoittajan laatima, vaan kustantamossa on jostain syystä päädytty tekemään pikku tiivistelmä (vai ihan plagiaatti) takakanteen. Vaikka kaikenmoisia pisteliäitä kommentteja ole blogini olemassaolon aikana takakansi- ja lieveteksteistä tehnyt, en ole ikinä nähnyt tällaista valintaa. Lievetekstissä onkin sitten se tavallisempi omin sanoin tehty tiivistelmä.

Ammoisilla Suomen kirjallisuuden peruskurssin luentomonisteilla on muutama rivi tästäkin teoksesta. Siinä huomioidaan, että kyseessä on tilausteos - sitä monisteeseen en ollut kirjoittanut, kenen tilaamana - mutta äitiyttä korostavasta sentimentaalisesta romaanista on kyse. Tuohon aikaan toimi useita muitakin naiskirjoittajia, mutta heidän tuotantonsa usein ohitettiin aikalaislehdissä mieskirjoittajien käymässä kirjallisuuskeskustelussa. 

Kahdeksan vuotta aiemmin ilmestynyt ensimmäinen suomalainen romaani, Fredrika Wilhelmina Carstensin Muratti oli saanut murskaavat arviot samoilla areenoilla, ja kuten tämän painoksen esipuheessa mainitaan, Elisabetin saatesanoissa vähäteltiin ja pahoiteltiin jo valmiiksi teoksen laatua. Elisabetin aikalaisarviot olivat kuitenkin suhteellisen armollisia. Vaikka Muratin tapaan liikutaan varakkaammassa säädyssä ja tapahtumat sisältävät kaikenlaista romanttista kuohuntaa, ehkäpä Elisabetin pelasti se suuri perheen ja lasten korostaminen, joka Muratin austenmaisesta avioliittoon tähtäävästä juonesta puuttui. Tämä syy tosin oli aivan omaa spekulaatiotani.

Sinänsä Muratin kirjeromaanimuoto ja tarkempi keskusteluiden kuvaus olivat kaikessa romantisoinneissaankin hieman realismiin viittaavampia kuin Elisabet. Silti minusta Elisabet oli jännittävämpi lukukokemus. Se oli alusta loppuun asti aivan käsittämätöntä draamaa sisältäen kaikki 1800-luvun perineet: runsaasti ylidramaattista pyörtyilyä ja kyynelehtimistä ja hengenahdistusta, ja särkyneeseen sydämeen kuolee hätkähdyttävä prosentti nimetyistä hahmoista. Tavallaan en mitään vähempää odottanutkaan.

Ensinnäkin täytyy muistaa, että kirjoittaja on ollut 25-vuotias, kun teos on julkaistu. Toisekseen tiettävästi esikuvina on käytetty ruotsalaista romaanikirjallisuutta, joka varmasti sekin on saanut puolestaan vaikutteita muualta Euroopasta. On sanottava, että hahmotyypeissä oli jotakin hieman austenmaista, sillä kaikki kolme keskeistä kosijavaihtoehtoa olivat komeita ja hyvissä asemissa, sekä tietysti syvästi ja kohtalokkaasti rakastuneita Elisabetiin. Hänen kauneuttaan puolestaan ei väsytty kuvaamaan, ja hänen asuvalintojaan kuvailtiin usein tarkkuudella, joka toi mielleyhtymän nykypäivän romanssikirjallisuuteen.

Aiheenvalinnassa - uskottomuus, naisen ja miehen rooli ja heille koituvat seuraukset siitä - ja intensiivisissä tanssiaiskohtauksissa mieleen putkahti myös Anna Karenina. Se tosin on julkaistu vasta parikymmentä vuotta Elisabetin jälkeen, joten esikuvasta ei sinänsä ole kyse, mutta selvästi jonkinlaisesta aikakauden lukijoita ja kirjoittajia kiehtovasta teemasta kuitenkin.

Elisabetin rakkauskohtausten rohkeus myös yllätti, vaikka mitään ei tietenkään suoraan myönnetty. Jonkinlainen eroottinen lataus oli usein kohtauksissa läsnä, milloin syleiltiin ruohikolla ja milloin sohvalla, suukoteltiin olkapäitä tai rakastaja ryntäsi huoneeseen jossa Elisabet lepäili sängyllä harvinaisen kauniina (kuten aina). Teoksessa tehdään myös selväksi, että juoruilevat seurapiirit kyllä pitävät suhdetta kaikin puolin epäsopivana, ja sepittävät niihinkin tekoihin pöyristyttäviä käänteitä, missä sellaisia ei lainkaan ollut. Moneen kertaan myös toistetaan, kuinka sivusuhteenkin rakkaus on puhdasta, vaikka subteksti tuntuu viittaavan ihan muuhun.

Seurapiirien juoruilu ja erityisesti juorujen mehustaminen omilla keksinnöillä tuntuu olevan aihe, jonka kirjoittaja haluaa nostaa esiin. Se on yksi niistä aiheista, joista kertoja pitää suoranaisen pienen palopuheen tai mielipidekirjoituksen yhtäkkiä keskellä tekstiä, ilman että se varsinaisesti liittyy mitenkään kerrottavaan tarinaan (kertoja pitää muiden tuomitsemista pahana noin lähtökohtaisesti, mutta silti hyvänä, jotta ihmiset välttäisivät vääriä tekoja. Paheksuminen pitäisi kuitenkin lopettaa, jos kohde haluaa tehdä parannuksen). Toinen vastaava kohta käsittelee hautausmaiden sijaintia suhteessa kirkkoihin (kirjoittajan mielestä niiden ei pitäisi koskaan sijaita erillään).

Kaikki hienojen vaatteiden kuvailut, komeiden miesten ja kauniiden naisten sekä heidän kuohuvien tunteittensa käänteet on puettu opettavaiseen asuun - heti kun sivusuhde alkaa, huomaa moraalisen rappion lähes reaaliajassa. Aiemmin lapsista tunnollisesti ja onnellisesti huolehtinut ja käsitöitä ahkerasti tehnyt rouva muuttuukin laiskaksi, pinnalliseksi ja lähinnä huvittelusta kiinnostuneeksi. Liika omistautuminen rakastajalle johtaakin dramaattisen romahduksen päätepisteessä - juonipaljastus - suorastaan lasten kuolemaan. (Tulipa ihan mihinkään liittymättä mieleen se parin vuoden takainen Telian mainoskampanja, jossa suuri lintu vei lapsen heti kun äiti ei katsonut.)

Teos ei ole kovin pitkä. Minulla onkin ollut käsitys, että tämän aikakauden kotimaiset romaanit eivät olleet valtavan pitkiä muutenkaan. Eeposmaisia tiiliskiviä ja muita suurteoksia oli aika vähänlaisesti, vaikka kansallistunteen vallassa olevat kirjallisuuspiirit niitä toivoivatkin. Elisabetissakin on kaikuja tästä suomalaisuusaatteesta, kun kansan asuja ja tapoja kuvataan yllättävissäkin kohdin pikkutarkasti, ja maisemakuvauksissa ylistetään juuri Suomen luontoa.

Elisabet oli kokonaisuutena varsin kiinnostava lukukokemus, vaikka se ei sinänsä suoraan edusta omaa lukumakuani. Romanssinkaipuiset varmasti silti saisivat jotakin siitä irti tänäkin päivänä, varsinkin jos jättää moralisoinnit omaan arvoonsa. Päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi kiihkeä ja paikoin jopa hitusen  harlekiinihtava romanssi, ja toiseksi vahvimpana vaikutelmana lopun valtava parannuksen teon kavalkadi, jossa mitä moninaisemmin tavoin sitten paikattiin näiden alkupuolen temmellysten lopputuloksia. 

Teos sisältää niin monia aikansa kaunokirjallisuuden elementtejä, että parissa sadassa sivussakin juonteita ja vivahteita on runsaasti. Tässäkin jäi vielä analysoimatta aikalaiskirjallisuudesta tuttuja trooppeja, kuten rakkauden kohteen petollisuuden aiheuttama nuoren tytön kuolema, ja Elisabetin ja salarakkaan Rudolfin välisen vastuiden dynamiikan erittely, mutta luulisin että näistä on joku kirjoittanut paljon paremmin jo jossain - teosta on käsittääkseni tutkittu kotimaisessa kirjallisuudentutkimuksessa useammassakin yhteydessä.

---

Wendela 1848/1999: Elisabet

Suom. Kati Launis

WSOY. Helsinki.

193s.

Kansi: Eerika Kovanen