Terry Pratchett: Naamiohuvit

Outo kummitus vaanii Ankh-Morporkin oopperatalon pölyisissä sokkeloissa... Se on ilmeisen murhanhimoinen, ja kummituksen tiliin on pantu useita oopperassa sattuneita kuolemantapauksia.  

Vähemmästäkin voi viaton sopraano joutua kauhun valtaan, ja juuri niin on käynyt laulajan uraa aloittelevalle Perdita-neidolle, alias Agnes Saivareiselle. Oopperan kummituksen ohella häntä huolestuttavat kotipuolesta tulleet noidat, jotka eivät perusta tytön taiteellisista haaveista.  

Edessä on ilta oopperassa: musiikillisia elämyksiä, juhlayleisö joukossaan kaksi teräväkärkiseen hattuun pukeutunutta tiukkaa daamia, kauhistunut kummitus ja kissa, joka saattaa olla yhden jos toisenkin arvoituksen avain...

Naamiohuvit on kuulunut suosikki-Pratchetteini heti ensilukemalta lähtien. En oikein osaa ihan tarkkaan sanoa, mikä sen aihepiirissä niin kiehtoo, mutta uskon iskevyyden perustuvan laajaan valikoimaan juuri omaan makuuni sopivasti asettuvia seikkoja. Suoraan sanottuna ei ollut tarkoitus juuri nyt lukea Naamiohuveja, vaan kurkotin kirjahyllyssäni kohti viereistä Carpe jugulumia, mutta sitten otin täysin vahingossa Naamiohuvit ja lätkäisin sen lukupinoon. Asian myöhemmin huomatessani pohdin hetken ja tulin siihen tulokseen, että ne täyttävät tarpeeksi samanlaisen lukutarpeen, että miksi en yhtä hyvin voisi lukea Naamiohuveja. Niin sitten kävikin. 

Naamiohuvit on siis Kiekkomaailma-sarjan 18. osa (Carpe jugulum olisi ollut 22. osa). Koska minulla on tapana toistaa itseäni kyllästymiseen asti, ilmoitan nytkin tyytyväisenä, että tämä 1990-luvun tuotanto on mielestäni kaikista parasta Kiekkomaailmaa, huipentuen toki Aikavarkaaseen (2001). Ehkä takana on se, että nämä suosikkikauteni teokset tuntuvat keskittyvän selkeämmin jonkin yhden paikan tai konseptin ympärille. Naamiohuveissa tämä toteutuu hyvin konkreettisesti itse oopperatalon muodossa. 

Enää Kiekkomaailmat eivät ehkä saa minua tirskumaan ääneen (kuten teini-ikäisenä kirjaston lukunurkassa), mutta edelleen olin varsin huvittunut lukemastani ja aivan niin viihdyttynyt kuin odotinkin teoksen alotitaessani. Tämä oli muistaakseni neljäs lukukerta, joten monet käänteet muistin jo valmiiksi, mutta parastahan on tietysti Pratchettin omaleimainen ja miellyttävän konnankoukkujentäyteinen kieli ja kerronta. 

Kuten edellä mainitsin, on Naamiohuveissakin Suuri Teema, joka kytkee yhteen kaikki suuret ja pienemmätkin tarinajuonteet. Päällisin puolin se on tietysti ooppera, mutta uskallan sanoa, että teos esittää väitteitä myös taideinstituutioista yleensä. Ooppera on tietysti hyvä alusta tällaiselle kysymyksenasettelulle, sillä se on laajasti tunnettu ja monella on siitä mielipide, oli sitten kuullut oopperaa tai ei. 

Itse olin jostain syystä klassisen musiikin opiskelijanakin jokseenkin penseä oopperaa kohtaan. Ja kun sanon "jostain syystä", tarkoitan sitä, että olin kuullut vain yksittäisiä kappaleita enkä siten kehittänyt oikein minkäänlaista käsitystä oopperan luonteesta, ja koko touhu vaikutti lähinnä pöhköltä. (Jostain syystä pidin silti "ei-oopperaimaisesta" klassisesta laulusta.) Asiaan myötävaikutti (populaari)kulttuuri, jonka mukaan ooppera on typerää pelleilyä. Uskallan väittää, että oopperasta pitäminen on monen muun taiteenlajin tapaan hankittu maku. 

Minulle kävi niin, että tarvittiin sävelmiltään tarttuva ooppera, jonka kappaleita hyräili itsekin, ja jotenkin salavihkaa alkoi samalla myös tottua oopperan fraseeraukseen ja äänenkäyttöön sen verran, että se ei enää kuulostanut oudolta. Asiaa auttoi myös, että musiikkiharrastuksessa tuli soitettavaksi oopperamusiikkia. En kuitenkaan vieläkään ole mikään erityinen oopperaintoilija saati edes kovin kattavasti oopperasivistynyt, mutta voin nykyään sanoa kuuntelevani oopperaa mielelläni. 

Tämän pitkän kiertolenkin kautta voin väittää ymmärtäväni sekä oopperan vierastamista että siitä nauttimista oikein hyvin. Naamiohuvit toimii siis tutulla maaperällä, joka helpottaa asetelmien ja satiirin huomaamista. (On nimittäin ollut niitäkin Pratchetteja, jossa olen ollut aihepiirin vuoksi aivan pihalla.) Myös osansa Naamiohuvien mukavuudessa tekee se, että päähenkilönä Agnes lukeutuu suosikkieni joukkoon, ja noidat-alasarja on muutenkin vartioston ja Susanin ohella niitä, joihin huomaa palaavansa aina uudelleen. 

Ostin tämän kovakantisen painoksen jokin aika sitten kun huomasin, että totta tosiaan, näiden vanhempien - ja uudempienkin - Pratchettien hinnat ovat kipuamassa ylöspäin. Tiedän tulevani lukemaan Naamiohuvit vielä useita kertoja, joten se on hyvinkin omistamisen arvoinen muussakin muodossa kuin alkukielisenä pokkarina, joka hyllyssäni jo olikin. Kuka tietää, ehkä seuraavalla hupailua kaipaavalla hetkelläni osun vihdoin siihen Carpe jugulumiin. 

Kiekkomaailma-sarja / Noidat-sarja

Johan riitti!

Noitasiskokset

Noitia maisemissa

Herraskaista väkeä

Naamiohuvit

Carpe jugulum

---

Terry Pratchett 1995/2006: Naamiohuvit

Suom. Mika Kivimäki

Karisto. Hämeenlinna.

310s. 

Kansi: Josh Kirby