Conn Iggulden: Kuninkaiden kuolema


Rooman imperiumin loistoa ja rappiota, verta vahvempaa ystävyyttä, valtajuonitteluja ja vauhdikkaita taisteluja.  
Gaius Julius Caesarin elämästä kertova huikea seikkailu jatkuu.

Tämä ei ole aprillipila: turnauskestävyys alkaa loppua, ja neliosaisesta sarjasta on luettu vasta kaksi ensimmäistä osaa. Hyvältä tuntunut idea siitä, että palaisin takaisin minulle aikanaan niin merkittävänä virstanpylväänä ja suunnannäyttäjänä toimineeseen kirjasarjaan - jonka olin myös jälkikäteen hankkinut omistukseeni, koska "varmasti" haluaisin lukea sen vielä uudelleen - on osoittautunut piinaavaksi erehdykseksi. Olen lukenut tätä toista osaa jo iät ja ajat, koska hermot eivät kestä kuin pari sivua kerrallaan. 

Aloitetaan nyt kuitenkin perusasioista. Tällä kertaa ollaan Kreikassa, tai ainakin sieltä lähdetään liikkeelle. Julius Caesar seikkailee pitkin Välimerta, kun taas Marcus Brutus perustaa Roomassa uudelleen Primgenian legioonan. Paluu Roomaan alkaa lupaavissa merkeissä, ja Caesar pinnistelee kohti vallankahvaa paahteella, joka tekee kaikille selväksi, että hän on tosissaan. Siinä sivussa on tietysti sitten vähän väkisin väännettyä ja yksiulotteista draamaa valtahommia maustamaan. Tämä riittänee juonesta, joka itsessään on aika epäkiinnostava noin niin kuin painotuksiltaan.

Edellisen osan kohdalla vain tuskailin hahmojen kirjoitustapaa, joka iski turhautumishermoon yllättävän kivuliaasti. Tällä kertaa yiritin tarkkailla, mistä vaikutelma syntyy. Huomasin useammankin asian. Luonnostani hahmo-orientoituneena lukijana huomioni kiinnittyi raastavasti siihen tosiasiaan, että teoksesta - viihteellisyydellä ilmeisesti oikeutettuna - puuttuu kokonaan hahmojen sävykkyys, ja hahmot perustuvat vain muutamaan liioiteltuun luonteenpiirteeseen. Tämähän voi tietysti olla tyylikeino (ja genrekeino) siinä missä jokin muukin (ja toimia oivasti!), mutta kun tällaisilla hahmoilla kirjoitetaan hahmovetoista juonta, alkaa tunnelma painua saippuasarjatasolle.

Erityisesti turhautuminen juontuu niin päähenkilövetoisesta kerronnasta, että tekstin rakennekin taipuu täysin sen ympärille, että saadaan kuvailtua päähenkilöä juuri tietyillä adjektiiveilla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että näkökulma on päähenkilön, kunnes kohdataan toinen henkilö, jonka tajuntaan yhtäkkiä pompataan ja kerrotaan niistä suurista tunteista ja hienoista vaikutelmista, jotka henkilö saa päähenkilöstä. Ja sitten palataan vikkelästi takaisin päähenkilön näkökulmaan. Tämä sitten toistuu jo yhden kohtauksenkin sisällä ad nauseam. 

On totta, että tietyllä tavalla tämä juuri tekee teoksesta helposti lähestyttävän. Ensinnäkin se kertoo helposti ja luotettavasti, mitä kustakin hahmosta kuuluu ajatella, eikä vaivaa lukijan omaa arvostelukykyä. Toisekseen se vahvistaa sitä harhaa, joka jokaisella ihmisellä on luonnostaan: että kaikki ympärillä olevat ajattelevat aina vain minua. Se, että kirjan henkilöiden elämä on juuri tällaista, vaikuttaa siten lukijasta äkkiseltään todella luontevalta.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä tämän lisäksi päähenkilöt herättävät sivuhenkilöissä poikkeuksetta vahvoja tunteita. Se on myös yhdenlainen ihmisluontoon syvästi vetoava fantasia: että kaikki ihmiset ympärillä tuntisivat jotain tunteita minua itseäni kohtaan, sen todellisuuden sijaan että suurta osaa ei aidosti kiinnosta.

Sen sijaan Kuninkaiden kuolema tai ylipäätään Keisari-sarja ei sano todellisesta maailmasta tai ihmisten välisistä suhteista yhtään mitään. Tiedän toki, että se ei tietenkään edes kuulu asiaan. Teos on genreltään historiallinen romaani, joka nykypäivänä on jostain syystä käytännössä täysin viihteellistynyt genre. Lukijat haluavat valmiin maailmankuvan ja että heille kerrotaan, mitä ajatella ja tuntea. Siinä ei tietysti ole itsessään mitään vikaa, koska viihde on viihdettä. Mutta historialliseen ympäristöön sijoitettuna kutittaa aina mielen perällä ajatus, että miten viihteellinen historia vaikuttaa historiakuvaan.

Kaikista eniten tässä teoksessa häiritsi silti kaavamainen ja sävytön maailmankuva. Päähenkilöitä inhoavat sivuhahmot ovat aina moraalisesti korruptoituneita ja monella tavalla pahoja, joten päähahmot näyttävät aina vertailussa hyvältä. Välillä he tekevät ikäviäkin juttuja, mutta he tekevät ne hyvistä syistä, joten lukijan kannattaa olla heidän puolellaan. Juonenkäänteet ovat halpoja (mukana klassikkoja, kuten fridge; historiallista tosiasiaa oli vieläpä muutettu, jotta kulahtanut käänne sopisi mukaan) ja ennakoitavissa - sekin tietysti kuuluu viihteelliseen kirjallisuuteen.

Suomennoksesta on sanottava tämänkin teoksen kohdalla, että kyllähän sitä lukee oikein sujuvastikin eikä kieliopissa tai sanavalinnoissa ole valitettavaa, mutta edelleen  anglismit vaivaavat erityisesti rakennetta. Englannin sanajärjestykset ovat välillä niin vahvoja, että tekstin sisältöön keskittymisen sijaan miettii puolihuolimattomasti, miten alkuteoksessa on tämä kohta mahdollisesti sanottu. 

Harkitsin ihan vakavissani, että ihan vain jättäisin kirjan kesken ja antaisin koko sarjalle kyytiä hyllystäni saman tien. Tavallaan tuntuu aivan järjettömältä lukea kokonainen sarja, josta ei pidä yhtään ensinnäkään genren ja toisekseen kaiken muun vuoksi. Jonkinlainen etäinen muisto silti kertoo, että sarjan viimeinen - siis neljäs - osa oli jollakin tavalla koskettava, kun juonta ja yhteistä historiaa hahmojen kanssa on jo ehtinyt kertyä. Ehkäpä siis sarjan aikana ehtii syventymistä tapahtua nytkin.  (Sarjan viides osa on ilmestynyt paljon myöhemmin sarjan jo kertaalleen päätyttyä - ehkä "yleisön pyynnöstä", joten sen jätän tällä lukukerralla joka tapauksessa pois.) Jatkan siis taistelua Miekkojen kentällä.


Keisari-sarja
Kuninkaiden kuolema
Miekkojen kenttä
Sodan jumalat
Jumalten veri

---

Conn Iggulden 2004/2006: Kuninkaiden kuolema
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava. Helsinki.
589s.
Kansi: Chris Moore

Kommentit

  1. No just tuollaista viihdekirjallisuuden tyyppistä hahmokuvausta oli minunkin viimeksi lukemassani ja se teki pahaa :)

    Olet löytänyt hienon taustan tuolle kirjan kannelle. Loistava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellaiselle hahmokuvaukselle on varmasti aikansa ja paikkansa, mutta väärällä hetkellä luettuna mikään ei turhauta niin paljoa!

      Paljon kiitoksia!

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat