Conn Iggulden: Miekkojen kenttä

Rooman imperiumin loistoa ja rappiota, verta vahvempaa ystävyyttä, valtajuonitteluja ja vauhdikkaita taisteluja.

Gaius Julius Caesarin elämästä kertova huikea seikkailu jatkuu.

Niinpä vain olen edennyt jo sarjan kolmannen osan loppuun, hitaasti madellen. Tämä kolmas osa on myös sivumäärältään pisin, ja välillä alkoi tuntua, ettei se pääty koskaan. Pitkiä toki olivat myös ne kymmenen vuotta, jotka teoksessa vietetään Galliassa ja Britanniassa taistellen, että siinä mielessä kokemus oli sopivallakin tavalla uuvuttava. Mukana pidetään myös aina Rooman juonitteluita ja sisäpolitiikkaa, jonka kanssa Caesarin on myöskin tasapainoteltava, vaikka välimatkaa riittää.

Jos on lukenut aiemmat tekstini sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta, osaa ehkä odottaa, mitä tuleman pitää. Ei tämäkään teos sen parempaa vaikutelmaa tehnyt kuin aiemmatkaan, vaan samat ongelmat vaivaavat yhä. Aiemmissa teksteissäni olen analysoinut jo sarjan hahmokuvausta sekä suhdetta historiallisiin yksityiskohtiin, ja tämän kolmannen kohdalla voisin vielä syventyä hieman arvomaailmaan ja ihmiskuvaan, sillä se puoli mietitytti minua erityisen kiivaasti tässä seurattuani samaa menoa jo yhteensä yli 1000 sivua.

Julius Caesarin hahmo on historiallisena henkilönä toki kiehtonut vuosisadasta toiseen. Enemmän tai vähemmän viihteellisiä kuvauksia on pulpahdellut yhä kiihtyvään tahtiin 1900- ja 2000-luvuilla, ja tämänkin sarjan Caesar kuuluu siten pitkään jatkumoon. Olin aistivinani yritystä tehdä Caesarista tässä sarjassa moniulotteinen hahmo, joka menee uskomattomalla tahdonvoimallaan läpi harmaan kiven, mutta jonka poikkeuksellinen kunnianhimo on myös jollain tavalla pelottavaa.

Tai jos oikein tarkkoja ollaan, jälkimmäinen näkökulma taitaa olla ainoastaan Caesarin uskollisen kenraalin Marcus Brutuksen hahmokehitystä - onhan se lopussa tuleva käänne jotenkin pedattava. Itse asiassa Caesarista ei ajattele mitään negatiivista kukaan muu kuin häntä pelkäävät tai kadehtivat hahmot. Sen sijaan juoni heittää Caesarin eteen pieniä ja suuria sankaritekoja: hän muun muassa pelastaa poliittisen vastustajansa talosta joukon hyväksikäytettyjä orjalapsia ja murehtii rivisotilaidensa kuolemaa Britannian-sotien aikana. Kaikki hänen poliittiset vastustajansa tietysti edelleen harrastavat kaiken maailman irstailuja ja moraalittomuuksia ja ovat vallanahneita. Sillä pahalla tavalla tietysti. Jota Caesar ei tietenkään ole, vaan Caesar on vallanahne sellaisella puhtaalla ja ylevällä tavalla. Ihan eri asia.

 

Tästä päästäänkin siihen, että Caesarin sankarillisuus on jotenkin hyvin mieltävääntävällä tavalla nykyaikaista. Caesar puolustaa lasten oikeuksia, ei usko "taikauskoisesti" jumaliin kuten sotilaat ja kansa, suhtautuu antropologishenkisen tieteellisesti vastaan tuleviin uusiin heimoihin ja niin edespäin ja niin edespäin. Miekkojen kentän aikana tulee hyvin selväksi, että sankarin pitää olla toimissaan järkiperustainen ja luonnontieteisiin luottava. Miten ihmeessä hän muuten olisi valloittanut niin valtavia alueita? Jos tuossa ajatuksessa ei heläjä 1900-luku, niin mikä sitten, sanonpahan vain. Antiikin kanssa sillä on hyvin vähän tekemistä.

Tarkoitus ei varmasti tällä täysin viihteellisellä kirjasarjalla ole mitenkään katala, mutta lopputulos voi siitä huolimatta vaikuttaa kyseenalaisesti lukijan historiakuvaan, varsinkin kun samaa kyseenalaista "totuutta" toistetaan joka puolella: ihminen (ja erityisesti "hyvä" ihminen) on mukamas kulttuurista huolimatta arvoiltaan aina sama, ja nykyajan länsimaisen kulttuurin perusarvot ja ihmiskuva ovat olleet muuttumattomia tuhansien vuosien ajan. Todellisuudessa ei tarvitse mennä kuin sata vuotta taaksepäin, niin sekä ihmiskuva että arvot ovat olleet huomattavan erilaisia. Lisäksi erilaisia arvokokonaisuuksia on aina ollut olemassa rinnakkain. Ajatus siitä, että kaikki on ollut muuttumatonta, näennäisesti poistaa tarvetta muutokselle silloinkin, kun sille olisi yhteiskunnassa tilausta; eihän mikään "voi" muuttua.
 

Ajattelin, että kirjoittaessani Rooman porttien yhteydessä taustatyöstä ja historiallisesta tarkkuudesta olisi se teema aika lailla taputeltu loppusarjaksi. Yritän pitääkin asianlaidan niin. Miekkojen kentässä silmään pisti kuitenkin ihan uudentyyppinen moka: perustason luonnontieteellisten faktojen tuntemus ja sisäinen logiikka, joiden perusteella voi sanoa, että talvi yllätti kirjailijan. 

 

Esimerkiksi talviyönä vartiossa olevan värjöttelyä kuvattiin kertomalla, että oli niin kylmä, että poskelle laskeutuneet hiutaleet eivät sulaneet. Kerrottiin myös, että Gallian lumisen talven keskellä olevat legioonalaiset lähettivät palkkakolikkonsa kotiin Roomaan. Pari kappaletta myöhemmin kuitenkin todettiin, että solat olivat täyttyneet lumesta, joten yhteyksiä takaisin Roomaan ei ollut. Tässä lukija jää miettimään, miten rahat siis lähetettiin? Ehkä tällä kohdalla oli kustannustoimittajalla harvinaisen huono päivä.

 

Lopuksi pitää tietysti muistuttaa ilmiselvästä: puhumme tässä viihteellisestä teoksesta. Sen ei ole tarkoitus luodata ihmismielen tai -elämän nyansseja kovin hienovireisesti. Sen on tarkoituskin olla helposti lähestyttävä ja tuttuja ajatuksia ja käsityksiä kierrättävä. En voi silti välttää ajattelemasta, että viihde silti muokkaa ihmiskuvaa ja historiakäsitystä tavalla, joka voi olla pahimmillaan vahingollinen. Keisari-sarja ei siihen toki yksin pysty, mutta en sitä lukiessani voi olla palaamatta uudestaan ja uudestaan näihin pohdintoihin.

No niin, pohdinnat on pohdittu ja saivartelut on saivarreltu, ja voin siis siirtyä elämässäni vaiheeseen, jossa Keisari-sarjan läpiluku totta tosiaan häämöttää horisontissa. Nyt onkin enää vuorossa sarjan alkuperäinen viimeinen osa, Sodan jumalat. Viidettä teosta, joka on ilmestynyt kymmenen vuotta muun sarjan jälkeen, en ole koskaan lukenut enkä aiokaan lukea. Se jääköön niille, jotka todella kokivat nauttivansa tästä huvimatkasta. Olen kuitenkin odottanut Sodan jumalia siinä mielessä, että muistan sen tarjonneen kuitenkin kaikista voimakkaimmat tunnesävärit silloin aikoinaan. Katsotaan, mitä siitäkin tällä kertaa tulee.

 

 

Keisari-sarja

Rooman portit

Kuninkaiden kuolema

Miekkojen kenttä

Sodan jumalat

Jumalten veri

---

Conn Iggulden 2005/2012: Miekkojen kenttä
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava. Helsinki.
558s.

Kansi: Adam Woolfitt