Conn Iggulden: Sodan jumalat

Rooman imperiumin loistoa ja rappiota, verta vahvempaa ystävyyttä, valtajuonitteluja ja vauhdikkaita taisteluja.

Gaius Julius Caesarin elämästä kertovan seikkailun odotettu päätösosa.

 

Oli hyvin lähellä, että olisin saanut Keisari-sarjan luettua loppuun vielä vuoden 2020 puolella. Lukaisin viimeiset sata sivua tässä vuodenvaihteen jälkeen, ja niinpä vuoden ensimmäinen kirja on neliosaisen trilogian päätösteos. Sodan jumalat oli Keisari-sarjan kirjoista se, jota olin odottanut eniten, sillä se oli aikanaan jättänyt selkeimmät tunne-elämykset ja muistikuvat.

Olin tietysti varautunut siihen, että se ei tällä kertaa olisi yhtä mukaansatempaava - olinhan jo kolme osaa lukenut, ja niitä lukiessa tunnelma oli ollut melkoisen kitkerä. Historia- ja ihmiskuvaa oli vaikea niellä, eikä Sodan jumalat ollut poikkeus.

Aiemmista osista kirjoittaessani olen märehtinyt niitä jo tarpeeksi, joten en nyt palaa noihin aiheisiin enää tässä tekstissä. Kaikki aiemmista osista kirjoittamani pätee kuitenkin myös tähän osaan: jatkuvasti eteen tulee oudon moderneja "itsestäänselvyyksiä", kuten vaikka koko yleisön seisaaltaan taputtaminen onnistuneelle puheelle.

 

Ensivilkaisu jopa Wikipediaan kertoo, että suosionosoitukset ovat olleet antiikin Roomassa(kin) paljon monimuotoisempia, eikä suurella joukolla yhdessä aplodeeraaminen ole välttämättä mikään ylivertainen "luonnollinen" ja ajaton tapa, vaikka tietysti hyvin luonteva noin innostuneena eleenä onkin. Mutta se tästä aiheesta tällä kertaa.

Tässä tekstissä ajattelin keskittyä kahteen osa-alueeseen, jotka ovat olleet esillä myös aiemmissa kirjoissa, ja joiden pariin huomasin ajautuvani erityisesti Sodan jumalia lukiessani. Ensimmäinen niistä liittyy Caesarin persoonaan - jota kirjailija ainakin jälkisanojensa perusteella tuntuu jumaloivan - ja toinen Rooman ajatukseen, joka jää jotenkin sumuiseksi, vaikka onkin teoksessa peruste oikeastaan kaikelle, mitä Caesar tekee.

 

Caesarin hahmo on kiistattomasti teoksen pääosassa, mikä ei tietysti yllätä. Vahvana kakkosena on hänen oikea kätensä Brutus, josta ei nyt sen enempää. Caesarin kuvauksessa ja motiiveissa oli jotakin, joka jatkuvasti kiusasi minua, enkä tarkoita nyt pelkästään aiemmin kuvailemaani hyppivää näkökulmaa, jossa toisten hahmojen ihailua, kateutta ja pelkoa alleviivattiin jatkuvasti.

 

Pikemminkin minua mietitytti jotenkin varsin pinnalliseksi jäävät motiivit, jotka muodostuivat lähinnä jostakin Rooman ideaalista. Sarjan teoksissa on usein kohtauksia, jossa Caesar katselee kuhisevaa Roomaa tai muuta imperiumin elämää ja kokee suurta tunteellista rakkautta Roomaa kohtaan. Konkretiana luetellaan kukoistava kaupunkielämä ja sen näkymät.

 

Jotenkin minun oli todella vaikea uskoa, että väkivaltaisen imperiumin laajentamisen saisi perusteltua edes itselleen sillä, että katsoo kuhisevaa torikauppaa - että "tätä varten tein kaiken". Hahmon psykologia tuntui hapuilevalta. En lopussakaan ihan ymmärtänyt, mitä Rooma siis tarkalleen oli merkitsevinään, vaikka siitä puhuttiin harva se sivu ja kaikki Caesarin motiivit liittyivät siihen (pääosin epäitsekkäästi tietysti, loppua kohden pienellä "ansaitulla" itsekkyyden sivumaulla, siinä vaiheessa kun keisariksi julistaudutaan. Rooman etujen vuoksi tietenkin).

 

Ehkä koko Rooma oli ollut haaste kerronnan rakentamisellekin, tai sellainen vaikutelma jäi. Aivan kuin Rooman tärkeydestä olisi kirjoittanut joku sellainen, jota ei kiinnostanut Rooma tunnetasolla lainkaan. Tekstin tasolla se tarkoitti usein sitä, että Roomaa kohtaan tunnettu ihailu kanavoitui johonkin helpommin käsitettävään ideaan, kuten hyvin paljon nykykäsityksen kansallistunnetta muistuttavaksi sanastoksi ja kuvastoksi. 

 

Kansallisvaltio ei tosin tulisi olemaan juttu vielä pariintuhanteen vuoteen, ja suurimmaksi osaksi entonationalismia mukailevat tunteiden ja ajatusten sanoitukset olivat epämääräisiä, vaikka niihin välillä lipsuttiinkin suorasanaisemminkin jonkinlaisessa "Rooman pojat"-retoriikassa. 

 

Ihmismieli ei tietenkään ole looginen, ja varmasti kaupunkinäkymä jonkun mielessä voi oikeuttaa aggressiivisen laajentumisen, mutta Keisari-sarjaa ei toisaalta kiinnosta edes tutkia tätä irrationaalista puolta, vaan keskittyy huokailemaan ihailevasti sille, että joku pystyy tällaisen hullun projektin vetämään läpi, olivat perusteet kuinka notkuvat tahansa. Tätä kai tarkoittaa se, että teos on viihdettä.

Nyt se on sitten tehty. Aloitin syyskuussa 2019 lukemaan uudelleen tätä nuoruudessani vaikutuksen tehnyttä ja minut historiallisen fiktion pariin houkutellutta sarjaa, ja nyt tammikussa 2021 urakka on valmis ja muistot loistavasta sarjasta haalistuneet. Välillä homma oli suorastaan tervanjuontia, mutta nyt koen olevani täysin valmis luopumaan tästä sarjasta. Joku siitä varmastikin viihdyttyy enemmän kuin minä, ja parhaassa tapauksessa ehkä löytää uusia kiinnostavia genrejä, kuten itselleni kävi aikanaan.

Keisari-sarja

Rooman portit

Kuninkaiden kuolema

Miekkojen kenttä

Sodan jumalat

Jumalten veri

---

Conn Iggulden 2005/2008: Sodan jumalat
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava. Helsinki.
461s.

Kansi: Lehtikuva/Reuters/Desmond Boylan