Terry Pratchett: The Last Continent



Who is this hero striding across the red desert? Sheep shearer, beer drinker, bush ranger, and someone who'll even eat a Meat Pie Floater when he's sober. 

A man in a hat whose luggage follows him on little legs. Yes, it's Rincewind, the inept wizard who can't even spell wizard. He's the only hero left. 

Still... no worries, eh?

Jälleen lukujonooni sujahti musta hevonen. En ollut suunnitellut The Last Continentin uudelleenlukua, vaan ainoastaan sen lisäämistä kirjahyllyyni nyt kun kerran olin kyläilemässä vanhempieni luona, minne olin tämän teoksen unohtanut (tai "unohtanut" - olen lukenut kirjan aiemmin vain kertaalleen ja silloinkin suomennoksen Viimeinen manner, enkä ollut tuolloin kovin vakuuttunut). Vaikka The Last Continentin piti hypähtää vain laukkuuni, huomasin pian sivujen kääntyvän varsin mukavissa tunnelmissa. Edellisen Pratchettin lukemisesta on täytynyt vierähtää jo pari vuotta ja sekin taisi olla Unseen Academicals, joka ei ole omien suosikkieni joukossa.

The Last Continent siis on Pratchettin Discworld-sarjan 22. osa. Oma historiani kyseisen sarjan kanssa on jo yli vuosikymmenen mittainen, ja hyllyynkin on ehtinyt kertyä yhteensä toistakymmentä suomen- ja englanninkielistä sarjan kirjaa. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että sarjan osat voi lukea missä järjestyksessä tahansa jopa ensimmäisellä lukukerralla - tietyin varauksin - mutta The Last Continent ei todellakaan ole niitä osia, joista sarjaan tutustuminen kannattaisi aloittaa. 

Se on niitä osia, jonka voisi sanoa olevan eräällä tavalla sarjan "syvää päätä", sillä sen kokonaisuus ei ole kovin yhtenäinen. Yhtenäisyyden puutteen seurauksena filosofinen osuus on entistäkin sirpaleisempi ja varmasti herättää ihmetystä uudessa lukijassa - herätti se minussakin, kun luin tämän teoksen viitisen vuotta sitten. Lisäksi vielä Rincewindistä kertovien kirjojen linja on kaikista vanhin Discworld-sarjan sisällä, joten sillä on paljon edellisten osien painolastia ja hienovaraisten sävyjen ja viittausten muodossa.


Näin pitkästä aikaa Pratchettia oli varsin mukava lukea, ja minulla oli aivan eri tavalla kärsivällisyyttä keskittyä juonenkäänteisiin, kun sarjan paremmat osat eivät olleet tuoreessa muistissa. Ensimmäisellä lukukerralla olin ollut vain liki jatkuvasti pettynyt. Osasyynä on myös se, että Rincewindistä kertovat kirjat ovat aina olleet minua henkilökohtaisesti vähiten kiinnostavia sarjan osia. Rincewind toistaa itseään turhankin paljon - hän on pikemminkin tapa esitellä uusia ympäristöjä ja kulttuureja kuin tuoda hahmonkehityksen kautta uusia näkökulmia kerrontaan

Tietysti myös Rincewindissä keskeistä on satiirinen ulottuvuus, ja kaiken aikaa läsnä on Rincewindin kontrasti klassista (katson nyt 80- ja 90-lukujen tusinafantasiaan) sankarihahmoa vasten ja toisaalta hänen täydellinen kyvyttömyytensä velhona, vaikka hän identiteetiltään on sydänjuuriaan myöten velho. Joissakin sarjan osissa Rincewind saa uusia syvyyksiä, mutta verrattuna Pratchettin parhaisiin hahmoihin hän pysyy aina siellä tylsimpien joukossa. 

Sen sijaan toinen juoni, Näkymättömän Yliopiston velhojen selviytyminen hämmentävällä autiosaarella, oli parhaimmillaan mainio. Vaikka yliopiston velhot ovat kiinnostavia hahmoja ihan ylipäätään, pidän heistäkin eniten vuorovaikutuksessa kotikaupunkinsa Ankh-Morporkin kanssa. Sekään juonilinja ei siten pelastanut kokonaisuutta. Paikoin Pratchettin satiiri kallistelee osoittelevan puolelle, ja niitä kohtia oli osunut turhan monta The Last Continentiin. Tai sanotaanko pikemminkin niin, että yleensä osoittelevuus on punottu osaksi tarinan sisäistä logiikkaa ja sarjan maailmaa niin hyvin, että se tuntuu oikein onnistuneelta, mutta tässä teoksessa tasapaino ei ole aivan toivotunlainen, kiitos rinnalla kulkevan Rincewind-juonen absurdiuden.

Koska ja kun Rincewind-kirjat kerran tutustuvat uusiin kulttuureihin, ei kannen ja takakansitekstin perusteella liene haastavaa päätellä, että tällä kertaa suuntana on sellainen Kiekkomaailman kolkka, joka muistuttaa kovasti Australiaa. Kyseisen mantereen nimi on tosin Ecksecksecksecks, mihin sisältyvän vitsin tajusin vasta nyt uusintaluvulla. Osaltaan ensimmäisellä lukukerralla suomennos - jotka muuten yleisesti ottaen ovat tässä sarjassa olleet erinomaisia, mutta kaikki vitsit nyt luonnollisesti eivät vain käänny - hämäsi ja muistan ihmetelleeni kummaa nimeä Nelieksä, joka sumentaa nimen alkuperää vielä englanninkielistäkin enemmän. 

Yhtä kaikki, perun hieman puheitani edellä: The Last Continentin lukemista ensimmäisenä Discworld-kirjana voin suositella Australian kulttuuria hyvin tunteville - he todennäköisesti viihdyttyvät Pratchettin kulttuurinkuvauksesta. Itsellenihän tämä taas oli ensimmäinen yhtään syvällisempi kosketus australialaiseen mentaliteettiin, mikä ehkä sekin vaikutti lukukokemukseen latistavasti. Satiiri on paljon viihdyttävämpää, jos on jotain tietoa sen kohteesta.

The Last Continent oli mukava välipala, joka ei ehkä ole Discworld-sarjan huippua, mutta hyvää Pratchett-tasoa silti. Oli oikein virkistävää lukea välillä jotakin aivan muuta, sillä tällä hetkellä luettavanani ovat muutama raskaampi teos ja eräskin puisevanpuoleinen viihteellinen teos. Pratchettin teoksissa onkin aina ollut parasta se, että ne ovat jotakin aivan muuta kuin mikään, mitä olen lukenut

---

Terry Pratchett 1998/1999: The Last Continent
The Random House. London. 
412s.
Kansi: Josh Kirby

Kommentit

  1. Tämä postaus herätti mielenkiinnon palata Prachettin tuotantoon taas pitkästä aikaa! Hänen teoksissaan on todella jotain hyvin ainutlaatuista ja kekseliästä, joskaan Pratchettia ei tee mieli nauttia mahan täydeltä. Juuri tähän en varmaan tartu, mutta onneksi on monta muuta Kiekkomaailma-sarjan kirjaa lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa, jos innoitti! Erityisesti kesälukemistoksi Pratchettit ovat kepeyden ja syvällisten pohdintojen yhdistelmänä oikein sopivaa tavaraa.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat