C. J. Sansom: Luostarin varjot

Umberto Econ Ruusun nimi sai haastajan! Menestyssarjan avauksessa veitsenterävä lakimies Matthew Shardlake ratkoo suljetun luostarin outoja tapahtumia 1500-luvun Britanniassa.

Sanon heti alkuun, että en ole lukenut Econ Ruusun nimeä, mutta uskallan epäillä, että se peittoaa kirkkaasti Luostarin varjot ainakin siitä tehdyn kirjallisuustieteellisen tutkimuksen määrässä (yksi näistä tutkimuksista on sattumoisin kuvassa taustana; siinä todetaan muun muassa, että Ruusun nimi on paitsi vetävä salapoliisiromaani, myös "sisältämänsä teoreettisen problematiikan suhteen moniulotteinen"*). Ruusun nimeen rinnastaminen lienee mainosretoriikkaa ja varmaan ihan tottakin niiden lukijoiden kohdalla, jota eivät postindividualistiset ja semioottiset tasot voisi vähempää kiinnostaa.

Olin lukenut Luostarin varjot jo kerran aiemmin muutama vuosi sitten saatuani sen (itse valituksi) lahjaksi. Olen sittemmin alkanut suhtautua viihdekirjallisuuteen melko erilaisella tavalla. En ole kiinnostunut lukemaan enkä varsinkaan omistamaan viihteellistä kirjallisuutta, ellei niissä ole jotakin erityisiä ansioita tai suurta henkilökohtaista merkitystä, jonka takia ne haluaisin ehkä lukea joskus uudelleen. Viihdekirjallisuudessa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta haen viihteeni muiden medioiden parista. Niinpä päädyin lukemaan Luostarin varjot ottaakseni selvän sen tulevaisuudesta joko hyllyssäni tai kierrätyskirjahyllyssä. 

Yllätyin siitä, että Luostarin varjot oli historiallisesti uskottavampi kuin olin muistanut. Yksityiskohdat ovat paikallaan - joitakin hieman epäilin, mutta ehkäpä kirjailijan taustatyö on laajempaa kuin omani - ja maailma on viihdekirjallisuudelle harvinaisen vakuuttavalla tavalla 1500-luvun Englanti. Historiallisia henkilöitäkin vilahtelee, joskin heitä ei ole esitetty kovinkaan moniulotteisesti. Luostarin varjoissa Thomas Cromwell esimerkiksi muistuttaa Holbein nuoremman maalaamaa tylyä muotokuvaa huomattavasti enemmän kuin Mantelin Susipalatsin televisioversioinnissa loistaneen Mark Rylancen tulkintaa. 

Hahmot eivät muutenkaan Luostarin varjoissa ole erityistä herkkua. Päähenkilö Shardlakelle pyritään pitkin teosta  luomaan keskiaikaisia ajatuksia ja tapoja, mutta samalla hän suhtautuu sivuhahmojen keskiaikaisiin asenteisiin ja ajatuksiin oudon jälkiviisaalla ja nykynäkökulmasta "oikealla" tavalla. Myös hänen toimintansa motiivit ovat turhan usein täysin 2000-lukulaiset. Esimerkiksi oikeudenmukaisuuden kuvittelisi tarkoittavan keskiajalla hieman eri asiaa kuin nykyään.

Kirja yrittää kuitenkin alleviivata, kuinka hahmo on epätavallinen aikaansa nähden, mikä toisaalta tuntuu halvalta tekosyyltä olla paneutumatta keskiaikaiseen mentaliteettiin (se kun olisi ihan oikeasti haastavaa) ja toisaalta osoittaa, kuinka erinomainen kyseinen hahmo on traagisen ulkokuorensa ja henkilökohtaisten ristiriitojensa alla - mikä on tylsää kaltaiselleni lukijalle, joka on aina mieluummin lukenut tavallisista ihmisistä kuin ylimaallisen erityisistä yksilöistä. 

(Olen salaa sitä mieltä, että erityisyksilöistä kertominen on vain huono naamio sille, ettei kirjoittaja oikeasti tajua tai haluakaan tajuta ihmisluonnosta mitään. Tämä ei tosin päde, jos kirjoittaja on erityisen hyvä ja haluaa erityisyksilön kautta tehdä jotakin muutakin kuin kerätä sympatiapisteitä suosikkiluomukselleen.) Yleensä tämäntyyppisissä teoksissa myös historiallinen konteksti on jotenkin kummallisesti nykypäivän oloinen ja historialliset seikat vain pintaa. Tällä kertaa kuitenkin historiallinen osuus on ihan vakuuttava, siinä elävät hahmot vain eivät aina niinkään. 

Mukiinmenevän historiallisen ympäristön ja hieman muoviselta haiskahtavien hahmojen lopulliseksi kohtaloksi koitui kuitenkin dekkarigenre. En ole koskaan ollut kiinnostunut lukemaan lajityypin kirjallisuutta, ja myös Luostarin varjojen tapauksessa jälkimaku oli tyhjä ja mitäänsanomaton. Kirja ei saanut minkäänlaisia uusia ajatuksia heräämään - mikä, myönnettäköön, on toisaalta sen tarkoituskin - ja ohjasi jälleen lukukokemuksen pääasiassa vialla olevien asioiden bongailuun muun tekemisen puutteessa. Tietysti olisin voinut yrittää ratkoa itse murhamysteeriä, mutta kirja ei suoranaisesti saanut minua kiinnostumaan siitä, miten kaikki päättyy. Taidan jatkossakin ohittaa genren suosiolla.

Huomaan kirjahyllyn tyhjennysprosessissa kriteerieni nousevan kaiken aikaa: aluksi sai huono kirjallisuus luvan lähteä, sitten mitäänsanomaton, sitten käytännössä miltei kaikki viihteellinen. Tosin, jos en rahtaisi jatkuvasti kierrätyskirjahyllystä lisää tavaraa omaan hyllyyni, sujuisi siivousprojekti paljon sukkelammin. No, ainakin hyllyyn jää Luostarin varjojen kokoinen aukko.

---

C.J. Sansom 2003/2012: Luostarin varjot
Suom. Katariina Kaila
Helsinki. Otava.
459s.

*Saariluoma, Liisa 2011: "Intertekstuaalinen" minä, intertekstuaalinen kertomus: Umberto Econ Ruusun nimi postindividualistisena historiallisena romaanina. Postindividualistinen romaani. Helsinki: SKS. 179-212.