Jonathan Stroud: Ptolemaioksen portti



Kaksituhatta vuotta on kulunut siitä, kun Bartimeus oli valtansa huipulla, suuren maagikko Ptolemaioksen oikea käsi. Nyt hän on loukussa Maan päällä ja tuntee voimiensa hupenevan nopeasti uuden isäntänsä, Nathanielin, palveluksessa. 
Kapinallinen Kitty Jones puolestaan jatkaa sisukkaasti työtään Lontoon kujilla maagikoiden, demonien ja ihmisten maailmojen yhdistämiseksi ja ikuisen vastakkainasettelun lopettamiseksi.  
Jonathan Stroudin trilogian huikeassa päätösosassa liikutaan vuosisatojen läpi tuntemattomiin maailmoihin, ja suuressa lopputaistelussa Bartimeuksen, Nathanielin ja Kittyn on yhdistettävä voimansa ja paljastettava magian historian suurin salajuoni. 

En näköjään koskaan voi olla herkistymättä tämän kirjan äärellä. Bartimeus-trilogian päätösosa yksinkertaisesti on sydäntäsärkevimpiä ja koskettavimpia koko monisataakirjaisessa fantasiakirjahistoriassani. Ikäluokkani edustajat saavat tyypillisesti tällaisia säväreitä Harry Pottereista, minkä sarjan toki itsekin suorastaan ahmaisin aikoinani, mutta tunteisiin se ei koskaan mennyt edes etäisesti samalla tavalla kuin Ptolemaioksen portti. Vaikka onnistuin silmäilemään kriittisesti Bartimeus-trilogian edellisiä osia, Ptolemaioksen portin kanssa se ei enää onnistunut - enkä lopulta enää edes yrittänyt. Nostalgialla ja varhaisteiniajan tunnekuohuilla on pelottavan suuri voima vielä vuosikymmenenkin päästä.

Ptolemaioksen portti on lukemieni fantasiatrilogioiden päätösosien aatelia. Se onnistuu ottamaan jälleen uuden ja toimivan näkökulman kahden aiemman osan vauhdikkaaseen räiskintään ja viemään sarjan erittäin tyydyttävällä tavalla epätyydyttävään loppuun. Trilogian hyviä puolia onkin ollut muuntautumiskyky: vaikka sen osat noudattavat klassisinta juonikulkua, maailma esitetään aina hieman eri linssin läpi. Tutun ja uuden sekoitus koukuttaa lukijan. Verrattuna suurimpaan osaan lukemistani fantasiatrilogioista, joissa kaikki uutuusarvo on ladattu toinen toistaan typerimpiin juonenkäänteisiin ja muuten pyritty säilyttämään taattu ja tuttu maailman kuvaus, Bartimeus-trilogiassa on syvyyttä tai ainakin pätevä syvyyden illuusio.
 
Suoranaisiksi Ptolemaioksen portin huonoiksi puoliksi voisin auliisti nimetä kammottavan photoshop-leijonan kirjan kannessa sekä kerrassaan karmean takakansitekstin - koko trilogiaa vaivannut ongelma - joka antaa kirjasta lattean ja typerän kuvan. Mutta oikeastaan sisällössäkin on muutamia latistavia asioita, jotka ovat olleet läsnä koko trilogian ajan ja jatkuvat edelleen tässä päätösosassa. Ehkä merkittävin niistä seikoista, jonka varmasti samentaisi lukukokemusta, mikäli lukisin Ptolemaioksen portin ensimmäistä kertaa vasta nyt, on ennalta-arvattavuus. 

Monessa kohdassa, etenkin toimintakohtauksissa, teos tuntuu noudattavan hyvin elokuvamaista logiikkaa, jonka puhkikyllästämiä taitaa valtaosa lukijoista olla nykyään. Etenkin kahdessa aiemmassa osassa juonen kulkua on toisinaan turhan helppo ennustaa. Pienenä ja ärsyttävänä yksityiskohtana on mainittava päähenkilö Nathanielin ikä - onko hänen tosiaan oltava 15-vuotias ministeriksi noustessaan? Fantasiakirjoissa päähenkilöt ovat usein häkellyttävän nuoria - tässäkin - mikä yhdistettynä aikuismaiseen käytökseen tuntuu kummalta. Onneksi muiden hahmojen kanssa ei ole langettu samaan.

Ikäkysymyksestä huolimatta olen aina pitänyt Bartimeus-trilogian päähahmoista. Heidän kauttaan välittyvä ihmiskuva on kiinnostava eikä lainkaan yhtä tylsämielinen kuin suuressa osassa genreä. Hieman sentimentaalinen paikoin, toki, mutta samalla erityisesti tekojen, sanojen ja aikeiden ristiriitoja käsittelevä ja niihin kantaa ottava. Kyseessä ei ole todellakaan mikään maailma, jossa hyvyys ja pahuus olisi määritelty valmiiksi. Niin sanottu pahuuskin nousee tässä sarjassa usein ihmisluonnon itsekkyydestä, ahneudesta, kapeakatseisuudesta ja välinpitämättömyydestä, ei niinkään minkään yksittäisen psykopaatin ja hänen kätyreidensä harhaisista juonista. 

Ihmisluonnon viat koskettavat kaikkia sarjan ihmishahmoja ja täysin ihmisestä erilliset entiteetit eli henget toimivat heijastuspintana. Mainiota on myös zoomaus kauemmaksi päähenkilöiden arjesta ja ongelmista ja niiden kytkeminen osaksi laajempaa historiallista, itseään toistavaa jatkumoa. Se tuo miellyttävää tuntua siitä, että kyse on jostakin suuremmasta kuin vain yksittäisen hahmon kohtalosta. 

Bartimeus-trilogiassa on omat vikansa, mutta se myös tekee monet asiat hyvin kiinnostavalla tavalla pysyen silti viihteellisenä. Ja jos jossain kirjassa on säilynyt sitä varhaisnuoruudessa tunnettua taianomaista seikkailua fantasiakirjallisuuden äärellä, Ptolemaioksen portissa on sitä minulle kaikista eniten. Vaikka teoksessa on omat ongelmansa ja latteutensa, sen surullisenkaunis tuhosinfonia ja edelleen liikuttamaan onnistuvat hahmosuhteet saavat minut hyvin elävästi muistamaan, miksi joskus fantasiakirjallisuus oli parasta, mitä tiesin


Bartimeus-trilogia:
Samarkandin amuletti
Golemin silmä
Ptolemaioksen portti


 ---

Jonathan Stroud 2005/2007: Ptolemaioksen portti 
Suom. Mika Kivimäki. 
Helsinki. Tammi. 
630s.
Kansi: Eevaliina Rusanen

Kommentit

Viikon luetuimmat