William Shakespeare: Myrsky


Lumoava Myrsky on moniin tulkintoihin houkutteleva näytelmä vieraudesta, rakkaudesta ja taikakeinoin hankitusta hyvityksestä. Milanon herttua Prospero elää karkotettuna syrjäisellä saarella tyttärensä Mirandan kanssa. Kun Prospero nostattaa myrskyn ja ajaa veljensä laivan karille saaren edustalla, Miranda kohtaa ensi kertaa ihmisiä ja rakastuu nuoreen Ferdinandiin. Onni ei kuitenkaan täyty ennen kuin vehkeilyt on torjuttu ja vääryydet hyvitetty.

Lienee epärehellisyyttä lähteä liikkelle mistään muusta kuin siitä tosiasiasta, että olen lukenut Shakespearea erittäin vähän. Tarkalleen ottaen olen lukenut tämän näytelmäkirjallisuuden monumentin teoksia tasan kolme kappaletta: Julius Caesarin (teini-iässä Igguldenin Keisari-sarjan innoittamana), Myrskyn ostettuani sen alennusmyynnistä ja Macbethin kirjallisuuden opintojen puitteissa yliopistossa. 

Mutta kuten jokainen, joka vähänkin enemmän brittiviihdettä seuraa (Yle <3 BBC!), olen nähnyt toisintoja Shakespearen teoksista (ja kirjailijasta itsestään) lähes loputtoman määrän. Jotkut teoksista ovat yksinkertaisesti niin ikonisia, että niitä ei voi välttää edes tietoisesti välttelemällä alkuteoksia. Romeo ja Julia, Kesäyön unelma ja Hamlet esimerkiksi elävät jo ihan omaa elämäänsä populaarikulttuuriin asti imeytyneinä. Mikä on tavallaan oikein kiinnostavaa ja jännittävääkin. 

Ainakin siis teoriassa. En ole mikään suuri Shakespeare-fani, vaan pikemminkin olen aina perustellut hänen teostensa tai niiden versiointien lukemisen jollakin tavalla yleissivistyksellä. Ja sanotaanpa nyt vielä sitten sekin, että pidän täysin mahdollisena, ettei Shakespearea ole ollut sellaisena hahmona kuin joksi hänet on usein tavattu esittää. Tai sitten hän on ollut, mutta oikeastaan asia on aika yhdentekevä. Shakespeare on käsite ennemmin kuin kirjailija. Hänen tuotantonsa kulttuurillinen merkitys on aivan yhtä vakaa riippumatta siitä, kirjoittiko ne joku tietynniminen ja tietynnäköinen herrasmies. 

Palatakseni siihen melkoisen suureen välinpitämättömyyteen, jota Shakespearen tuotantoa kohtaan aika lailla tunnen, en juuri sen vuoksi ole tämän enempää sukeltanutkaan valtavaan kymmenien näytelmien kokonaisuuteen. Se olo, joka syntyy lukiessani (aiemmin lukemattomasta) Shakespearista jonkin tutun, tuhanteen kertaan lainatun ja varioidun lausahduksen tai kohtauksen on lähinnä summattavissa sanoihin "ai tästäkö tämäkin tulee" ja sitten tyyneen siirtymiseen eteenpäin. Shakespeare ei ole siis herättänyt sen suurempia tunteita kuin velvollisuudentunteen - velvollisuuden tuntea näiden kuuluisien viittausten alkuperä. 

Myrskyn kanssa kävi myös näin. Aloin yhdenkin repliikin kohdalla pohtia, oliko sitä todella lainattu Nightwishin lyriikoihin, ja pidin sitä enemmän todennäköisenä kuin epätodennäköisenä, vaikka en alkukielellä näytelmää lukenutkaan. Se ei jäänyt kuitenkaan lukukokemuksen huippukohdaksi, "kultajyvän" löytämiseksi, vaan huomasin seuraavani tapahtumia kiinnostuneena ja ihan uudella tavalla kiinnittäväni huomiota kieleen. Ilottelevat karkeudet eivät tehneet vaikutusta - liika Rabelais ehkä turruttanut? - 

Tässä välissä voi olla oleellista tarkentaa, että oikeastaan tämä lukukerta oli kaikista Shakespeare-lukukokemuksistani ilahduttavin. Tiedä mikä sitten aiemmin on ollut vaivana, ulkopuoliset paineet vai silkka hämmennys tekstin edessä, mutta tällä kertaa jotenkin pääsin tekstin sisään ja hahmot jotenkin heräsivät aiempaa vahvemmin henkiin tekstin kautta. Osansa voi tietysti olla silläkin, että Myrsky on ollut läsnä elämässäni, vaikka en sitä moneen vuoteen ole lukenutkaan: pidän musiikkiteoksesta, jonka Sibelius on näytelmän pohjalta säveltänyt, ja sitä tulee aina kuunneltua ajoittain. 

Oikeastaan harmittikin, että en ottanut Sibeliuksen musiikkia taustalle näytelmää lukiessani. En tavallisesti pidä ollenkaan musiikin kuuntelusta lukemisen taustalla, mutta tällä kertaa olisi ollut mahdollista nauttia saman teoksen tulkinnasta kahden eri taiteen voimin, eli hienosti sanottuna transmediaalisesti. Tämä kokeilu täytyy toteuttaa vielä joskus. Yksi Myrskyn suurista kiehtovista elementeistä on taianomaisuus: toden ja kuvitelman, unen ja valveen, luonnollisen ja yliluonnollisen. Se on tavallaan satu, jossa on sadun rakenne, mutta samalla se rönsyilee omiin suuntiinsa. 

Ehkä yksi syys helppouteen oli myös Marjo Kaartisen kirjoittama esipuhe, joka esitteli näytelmän tematiikat kiehtovasti ja suorastaan sulokkaasti. Esipuheen jälkeen tuntui siltä, että kaikki ulkonaiset tulkinnallisen ponnistelun vaateet oli jätetty naulaan, ja saattoi vain keskittyä - hieman kylpyläloman tapaan - nauttimaan juonenkäänteistä ja nimettyjen teemojen lepattavasta tanssista (lumotun saaren henkien tapaan) dialogin ympärillä. Toki 1600-luvun arvotkin häälyivät varjoina seinillä, mutta nekin oli mahdollista vain ottaa yhtenä näkökulmana esiin nostettuihin teemoihin. Jatkokehittelyn vastuu ja myös vapaus on lukijalla.

Summattuna sanottakoon, että Myrskystä alkaa hitaasti muotoutua jonkinlainen lemmikkini Shakespearen näytelmien joukossa - mikä on tietysti aika naurettavasti sanottu, kun on lukenut näytelmistä kolme yli kolmestakymmenestä. Mutta näin on. Tälläkin lukukerralla havaitsin uusia pitämisen perusteita, ja liekö lisää tulossa seuraavilla lukukerroilla. Eiköhän niitä tule, sillä ystävyys Myrskyn kanssa on vasta aluillaan. 

----

William Shakespeare 1611/2010: Myrsky
Suom. Matti Rossi
WSOY. Helsinki.
157s.
Kansi: Joos de Momper (1564-1635): Meri- ja vuoristomaisema. Yksityiskohta. 

Kommentit

Viikon luetuimmat