Annina Holmberg: Tarukuninkaat

Annina Holmberg on sovittanut kaksi William Shakespearen upeaa klassikkonäytelmää tarinoiksi. Tarinoiden kieli on elävää ja räiskyvää; niiden pohjana on käytetty alkuperäisten näytelmien uusimpia suomennoksia. Shakespearen kiihkeiden, intohimoisten ja väkivaltaisten tarinoiden rinnalla kalpenevat rajuimmatkin action-pläjäykset. 

Palasin Tarukuninkaiden ääreen kirjahyllyni siivousoperaation yhteydessä, kun en oikein muistanut, millainen teos oikein onkaan. Olin sen useampi vuosi sitten ostanut jostain alehyllystä ja lukenut miltei heti, ja sen jälkeen on aika tehokkaasti unohtunut, oliko Tarukuninkaat aivan mahtavan briljantti teos, hirveän kökkö vai jotain siltä väliltä. (Rehellisesti sanottuna totuus lienee jotain siltä väliltä, sillä kummankin ääripään olisi uskonut jättävän jonkinlaisen muistijäljen.) 

Tarukuninkaiden pariin palatessani olin tosin jo valmistautunut hieman poikkeuksellisesti siihen, että en tässä tapauksessa antaisi kirjalle heti huutia, vaikka se ei olisikaan aivan huippu. Ei nimittäin koskaan tiedä, milloin on hyötyä siitä, että pari Shakespearen näytelmää on käsillä yleiskielisinä versioina. Käsittääkseni Holmberg on tehnyt näitä sovituksia enemmänkin. Jälkisanojen perusteella hänellä onkin varsin paljon perehtyneisyyttä, josta ammentaa.

Tarukuninkaat sisältää kaksi näytelmäsovitusta, joista ensimmäinen on Kuningas Lear. En ole koskaan lukenut alkuperäistä näytelmää, joten käsitykseni sen kulusta on pitkälti tämän teoksen kantimissa. Macbethin alkuperäisen version sen sijaan olen lukenut - suomennettuna - ja tehnyt siitä joskus jotain analyysiakin. Sikäli oli kiinnostavaa verrata proosaversiota näytelmätekstiin ja sen herättämiin ajatuksiin.  

En aina ollut aivan vakuuttunut kielestä enkä siitäkään, toimiiko Shakespeare proosamuodossa lainkaan niin hyvin kuin näytelmämuodossa - ainakaan tällaisena suorana käännöksenä. Mukaelmat ja modernisoinnit tuntuvat olevan potentiaalisempia tapoja tuoda esiin uusia ajatuksia. Toisaalta, ei uusien ajatuksien tuominen ollutkaan Tarukuninkaiden päämäärä, vaan klassikoiden tekeminen lähestyttävämmiksi. 

Nyt jos lähdetään saivartelun puolelle, niin lähestyttävyyden lisääminen kai on kaiken maailman valittujen palojenkin tarkoitus, mistä pääseekin pohtimaan tekstin "helpottamisen" tarkoituksenmukaisuutta. Koska klassikoissa usein klassikkomateriaalia on nimen  omaan esitystapa, ei juoni sinänsä, juonen referointi ja kerronnan yksinkertaistaminen syö alkuperäistä tavoitetta. 

Tästä osaan heittää montakin karmeaa esimerkkiä, kuten Moliéren Ihmisvihaajan "käännös" (paikkansapitävämpi sana lienee "pahoinpitely") vuodelta 2002 tai seitsemanveljesta.net, jossa muun muassa opetetaan muistamaan, missä järjestyksessä veljekset puhuvat missäkin kohtauksessa ja iloisesti ilmoitetaan, että sivuston avulla oppilas oppii asioita Seitsemästä veljeksestä ilman, että tarvitsee "yksin yrittää saada selkoa liki 150 vuotta vanhasta teoksesta".  

Tarukuninkaat tosin on astetta laadukkaampi teos tavoitellessaan myös oikeanlaista tunnelmaa ja upottaessaan toisinaan otteita alkuperäisestä näytelmästä tekstiin. En silti pysty mieltämään Tarukuninkaita kaunokirjallisuudeksi itsessään, vaan apuvälineeksi vaikkapa tutkimuksessa tai 5-7 -luokkalaisten opetuksessa.

Kirjojen takakansitekstien kirjoittaminen lienee oma taiteenlajinsa. Aina välillä tulee eteen takakansitekstejä, jotka saavat kohottelemaan kulmakarvoja tai pahimmillaan jättämään kirjan väliin. Tarukuninkaiden takakansiteksti ei mielestäni anna kovin mairittelevaa kuvaa maailmankirjallisuuden kahdesta klassikosta, joita se versioi. Ilmaisussa "tarinoiden [--] rinnalla kalpenevat rajuimmatkin action-pläjäykset" on turhan selittelevä sävy - aivan kuin Shakespearen tuotannolla ei olisi mitään arvoa sinänsä, vaan näytelmien arvo olisi sidottu siihen, mitä ne tekevät paremmin tämän päivän viihteeseen verrattuna (sillä viihteellisiä näen Shakespearen näytelmien ensisijaisesti olleen ilmestymisaikanaan).  

No, takakansitekstikin on osa teoksen markkinointia, ja tämä kai jatkaa samaa linjaa kuin monet klassikkojen takakansitekstit - yrittää oikeuttaa olemassaolonsa kirjoittamalla auki mahdollisia yhteyksiä lukijan arkeen. On hieman surkuhupaisaa, että juuri satoja vuosia luetut tekstit joutuvat nykyään selittelemään joka käänteessä olemassaoloaan. Ilmeisen sitkeässä pysyy se käsitys, että klassikot ovat jotakin, jonka hämärä kulttuurieliitti on päättänyt hyväksi - vaikka oikeasti teokset tietysti ovat hirveän tylsiä ja teennäisiä - ja sitten niitä on väkisin painettu vaikkei kukaan olisi niitä halunnut lukea, varmaan viety vastentahtoisille ihmisille kotiinkin asti kun kerran ovat käyneet kaupaksi. Jotkin tekoälyköt ovat tietysti ostaneet niitä vain hyllyään koristamaan yrittäen kuulua eliittiin. No juu, se kärjistyksistä. 

On totta, että kulttuurieliitti on vaikuttanut siihen, millainen kirjallisuus saa näkyvyyttä, mutta niin on vaikuttanut aika moni muukin asia. Klassikot ovat klassikoita, koska ne esimerkiksi käsittelevät universaaleja aiheita onnistuneesti tai ovat vaikuttaneet historian tai kirjallisuuden virtauksiin. Eivät siksi, että ne olisivat joka ikisessä suhteessa onnistuneempia kuin kaikki nykyiset taidemuodot.

Muistinvirkistys Tarukuninkaiden olemuksesta päättyi varsin arvattavaan lopputulokseen. Aion edelleen pitää sitä hyllyssäni mahdollisen tarpeen varalle, mutta lukukokemus ei itsessään ollut kovin säväyttävä. Jäi hieman sellainen tunne, että näytelmässä näyttelijänsuoritukselle jätetty tila oli jätetty myös proosasovitukseen - miten muutenkaan, ei Learille voi alkaa maneereja itse keksimään - mikä teki hahmoista hieman elottomia. Holmbergin teksti on ihan sujuvaa, ja teos kaiketi sopisi hyvin tutustuttamaan Shakespearen kieltä vieroksuvan lukijan aiheeseen. Itselleni se näyttäytyy lähinnä tietokirjana, ja tietokirjan käyttötarkoituksen vuoksi se hyllyyni jää.

---

Annina Holmberg 2006: Tarukuninkaat: Kuningas Lear - Macbeth

Perustuu Matti Rossin suomennoksiin. 
Helsinki. WSOY.

130s. 

Kansi: Tiina Makkonen