Judith Lennox: Taivaanranta tummuu

Vuonna 1909 nuori, varakas Richard Finborough näkee 20-vuotiaan Isabel Zealen rannalla. Naisen kauneudesta lumoutuneena hän haluaa tämän ehdottomasti vaimokseen. Isabel epäröi, sillä hänellä on surullinen salaisuus kannettavanaan. Pari avioituu silti ja saa kolme lasta - Philipin, Theon ja Saran. Perheeseen liittyy ensimmäisen maailmansodan jälkeen myös Richardin taistelutoverin tytär Ruby Chance. 

Taivaanranta tummuu kuvaa paitsi Euroopan sotaisaa kuohuntaa myös rakkauden iloa ja raastavuutta sekä eri sukupolvien vaikeutta ymmärtää toisiaan. 

Kirjahyllyni siivousprojekti etenee. Olen siirtynyt jo niin sanottuun seuraavaan tasoon, johon kuuluvat kirjat eivät olleet ensimmäisenä pois laitettavien listalla mutta tulevat hyvänä kakkosena, kun ilmiselvät tapaukset on hoidettu. Taivaanranta tummuu kuuluu juuri näihin. Olen kerran aiemmin lukenut teoksen, vuosia sitten sen vasta alehyllystä kiikutettuani. Koska mielikuvani kirjasta oli lähinnä "joku sellainen historiallinen romaani, ihan kiva kai", päätin vielä lukea sen kertaalleen läpi ennen pois viemistä. "Ihan kiva" oli aika ilmiselvä tulos toisellakin kierroksella.

Taivaanranta tummuu on ihan somaa historiallista fiktiota, joka pyrkii olemaan dramaattinen ja koskettava, mutta kompastuu siloiteltuun otteeseensa ja mielikuvituksettomuuteensa. Mielikuvituksettomuudella tarkoitan sitä, kun joskus kirjallisuudessa tulee eteen teoksia, jotka ikään kuin tuntuvat yrittävän tehdä kaiken "oikein" ja toistaa kaikki - hahmot, juonen, teeman, kielen - mahdollisimman samalla tavoin kuin muussakin samantyylisessä kirjallisuudessa tehdään. Kokonaisvaikutelma on se, ettei vahingossakaan haluta sanoa mitään, mitä joku muu ei olisi jo sanonut. Lukukokemuksena tällaiset kirjat voivat parhaimmillaan olla ihan siedettäviä kaltaiselleni viihdekirjallisuutta karttavalle lukijalle, jos esikuvana pidetty tyyli ei ole hirveimmästä päästä. Samalla ne kuitenkin aiheuttavat ikävät määrät älyllistä turhautumista. Kieli on parhaimmillaan kelpoisaa, huonoimmillaan auttamattoman latteaa.

Eteeni on osunut pelkästään viihteellisiä historiallisia romaaneja niin pitkässä putkessa, että täytyi oikein muistuttaa itseään siitä, etteivät historialliset romaanit ole oletusarvoisesti viihdekirjallisuutta. Onneksi. Taivaanranta tummuu vaikuttaa sentyyppiseltä teokselta, joka pyrkii olemaan syvämietteinen ja tarkkasilmäinen historiallinen romaani viihteellisen romaanin sijaan, mutta päätyy sovinnaiseksi ja astetta kunnianhimoisemmaksi viihteelliseksi teokseksi. Kerronta ei tunnu osaavan päättää, mitä oikein haluaa sanoa. Samanaikainen yritys sekä siloitella historiaa romanttiseksi ja eksoottiseksi ympäristöksi että kertoa aikakauden karuista puolista johtaa lopputulokseen, jossa kaikki on yhtä hattarapilveä ja sitten vähän angstataan perään kovin päälleliimatun oloisesti.  

Vaikka teos yrittää kertoa ihmissuhteista jotakin - ei tietenkään mitään omaperäistä - suhdesotkut ovat säännöllisesti tasoa saippuasarja, ja alkavat pitemmän päälle ärsyttää. Kun suhteellisen ennalta-arvattavat ihmissuhdekiemurat ovat pääasiallinen sisältö historiallisessa romaanissa, alkavat kiinnostuksen häivätkin haaleta neljänsadan sivun aikana. Juonta venytetään sisältämään pääasiassa erilaisia rakkaussuhteita melko keinotekoisinkin vedoin. Itse esimerkiksi koin häiritseväksi "romanttinen komedia -sattuman", jonka seurauksena jokaisen päähenkilön luokse suorastaan jonottaa kosijoita, eikä kukaan ole kuukautta pidempään ilman jonkinlaista suhdetta. Sama jatkuu vuosikymmenten ajan. 

Historiallinen näkökulma on monilta osin ihan uskottava, joskin hyvin Downton Abbey -tyylisesti: historialliset yksityiskohdat ovat paikoillaan ja lavastukset ovat upeita, joskin virheettömyydessään ja pintakiillossaan hieman elottomia ja kesyn normatiivisia.  Kertojanääni antaa aina hieman tönkösti tietoiskuja siitä, mitä maailmalla on menossa. Mieleen tulevat lähinnä oppikirjat, ja hahmojen kautta asioiden esittäminen jätetään turhan usein suosiolla sivuun. Hahmot eivät voi edes keskustella historiallisista tapahtumista ilman, että koko ajan kerronta täydentäisi faktoja.

Jostain syystä koin tämän piirteen rasittavaksi: ettei mikään vain menisi ohi historiaa tuntemattomalta lukijaraukalta. Olisi ollut mielenkiintoisempaa, jos teoksessa olisi Päätalon tapaan tuotu tietoon vain ne asiat, jotka ovat hahmojen oman elämän kannalta merkittäviä ja heidän tiedossaan tai kiinnostuksensa kohteita eivätkä missään kollektiivisessa kertojan tietopankissa - jos haluan lukea Euroopan historian yleisteoksen, saatavilla on myös faktakirjallisuutta.

Hahmoja on selkeästi yritetty tehdä mahdollisimman monisärmäisiksi, mikä jopa muutamassa kääntessä onnistuu, onnahtelevasti tosin. Taivaanranta tummuu kuuluu myös siihen osaan kirjallisuutta, jonka keskeinen filosofia on "rumien/tavallisen näköisten ihmisten elämä ei ole kertomisen arvoinen" ja kaikki tärkeät henkilöt ovat siten toinen toistaan tyrmäävämpiä. Ilkeät ihmiset ovat oletusarvoisesti rumia tai mitäänsanomattomia ulkonäöltään, tai ehkäpä toisin päin - rumat ovat joko syntymäilkeitä sadisteja (joihin on helppo naiivisti henkilöidä kaikki maailman pahuus ilman, että tarvitsisi sen syvemmin luodata ihmisluontoa - alan ihmetellä, miksi kirjan aikakaudeksi on sitten väkisin valittu maailmansodat, jos kaikki aikakauden potentiaali hukataan järjestelmällisesti) tai tylsiä, ilman tosirakkautta jääviä keskivertoihmisiä. 

Tosirakkaudesta puheenollen, Taivaanranta tummuu esittää maailman, jossa on yksi (1) Oikea Tapa Elää Ja Olla Onnellinen™️: nuorena solmittu maagiseen ensisilmäyksellä heränneeseen tosirakkauteen perustuva avioliitto ja 1-3 lasta. Muu on teeskentelyä, harhailua, pelkuruutta tai mielenvikaisuutta. Tai ehkäpä, koska kirja ei kerro minkäänlaisista muista onnellisista lopuista, oletan, että nekin olivat liian tylsiä, merkityksettömiä tai epänormatiivisia kerrottaviksi. Harmi, sillä ne olisivat kiinnostaneet kiiltokuvahahmoja enemmän. 

Kierrätyskirjahylly saa uutta täytettä tästä kirjasta ja samalla luovun suosiolla ajatuksesta, että koskaan enää lukisin mitään Lennoxilta. Tämä lienee varsinainen herkku viihdekirjallisuudesta pitäville, koska kieli ja kerronta eivät ole suoranaisen surkeita eikä juonessa ole juuri aukkoja - ellei laske hahmojen kaavamaista käytöstä, mutta se taitaa kuulua lajityyppiin. Eläkööt joku toinen Finboroughin perheen vaiheiden mukana ja saakoot siitä enemmän säväreitä.

---

Judith Lennox 2008/2009: Taivaanranta tummuu
Helsinki. WSOY. 
Suom. Hanna Tarkka
439s.
Kansi: Kirsikka Mänty