Leena Krohn: Datura



Paranormaaleja ilmiöitä käsittelevän lehden toimitussihteeri kokeilee daturan siemeniä lääkkeeksi astmaansa, ja rohto tepsiikin. Sivuvaikutukset vain yllättävät.  
Toimitussihteeri tapaa työssään erikoisia ihmisiä. Jotkut uskovat olevansa vampyyreja tai muuttuvansa toisinaan läpinäkyviksi, toiset harrastavat kallonporausta tai itsensä amputointia. Omalaatuisuudessaankin he ovat kuten me kaikki: etsivät merkkejä, hahmoja, kuvia, viestejä maailmankaikkeuden välinpitämättömyydestä. 
Datura on vaarallinen rohto. Se rei'ittää todellisuuden ohuen kudoksen ja muuntaa käyttäjänsä aisteja, muistia ja maailmankuvaa. 

Koska luettavana olevien kirjojen pino ei sula näin lämpimillä keleilläkään niin nopeasti kuin olisi suotavaa, Datura tarttui mukaan kirjastosta lähinnä pienen kokonsa vuoksi. Aivan sattumanvarainen valinta se ei kuitenkaan ollut. Olin kaavaillut jo pidempään Krohnin teosten lukemista, sillä niistä on muissa blogeissa ja vähän joka puolella ollut aina varsin lupaavaa sanottavaa. Minulla oli lukulistallani useampikin vaihtoehto ensimmäiseksi teokseksi, jonka Krohnilta lukisin, mutta yksikään niistä ei sattunut tuolloin olemaan kirjaston hyllyssä ja Datura teki vaikutuksen näppärällä olemuksellaan - sen voisi nopeasti haukkaista muun lukemiston sivussa.

Vaikka kirjan lukeminen ei alkanutkaan aivan ihanteellisissa merkeissä (suoraan sanottuna alku oli mielestäni teoksen heikointa antia, mistä lisää myöhemmin), loppujen lopuksi pidin Daturaa ihan kiinnostavana teoksena. Krohn osaa luoda tekstiinsä vahvan tunnelman, mikä ominaisuutena on harvinaisen paljon muuta kömpelöyttä anteeksi antava. Daturassa ei kuitenkaan ollut mitenkään valtavia määriä anteeksiannettavaa, joten sikäli tunnelma hilasi loppuvaikutelmaa hulppeastikin plussan puolelle.  

Teoksen maailma on miellyttävän vinksahtanut, enkä voi kiistää etteikö huuhaa aiheena ole jotenkin varsin kiinnostava osa-alue. Huuhaan ydin ja olemus on todella kiinnostava, mihin tulokseen olen tullut yhden tämänhetkisen suosikkiblogini lukemisen kautta. Datura käytti huuhaata lähinnä välineenä puhuakseen jostakin muusta kuin itse huuhaasta, mutta veikkaan, että huuhaan ymmärtäminen varmasti mehevöittää teoksen lukukokemusta. 

Erityisen tukevasti tunnelma tuntui juurtuvan dialogiin, joka oli mukavalla tavalla kummallista olematta liian absurdia. Kun dialogiin ei kaipaa enemmän realistisuutta vaan se uppoaa saumattomasti teoksen muuhun tyyliin, voi sen sanoa olevan varsin onnistunutta. Lisäksi juonta kuljettavissa osuuksissa jätettiin asioiden auki selittäminen pääosin minimiin, mikä aina nostaa teoksen pisteitä silmissäni. Koska suurin osa lyhyestä teoksesta oli kuitenkin juonen etenemiselle varattu, kokonaisvaikutelma Daturasta jäi myönteisen puolelle. Aluksi päähenkilön olemattomiin häivytetty identiteetti hieman kaiveli, mutta pidemmän päälle sillä ei ollutkaan juuri merkitystä, mikä oli ihan mukava tunne. Harvoin ensimmäisen persoonan kerrontaa on mukava lukea, mutta Datura onnistui asiassa kiitettävästi.

Datura ei silti ole täydellinen teos. Suurimmaksi ongelmaksi minun ja erinomaisen lukukokemuksen välille asettuivat ne luvut, joissa ei edistetty juonta, vaan yritettiin pukea kokemuksia ja pohdintoja runolliseen asuun. Lopputuloksena oli paikoin kiusallisenkin latteaa tekstiä tyhjäksi jäävien kielikuvien roikkuessa elottomana riveiltä. Ainakin itselläni oli ongelmia seuraavankaltaisten virkkeiden kanssa: "Vain vieraan silmistä saamme lukea, keitä ja millaisia olemme". Sitäkö tässä haetaan, että teot ja niiden aiheuttamat reaktiot kertovat ihmisen todellisen käytöksen, jota ihminen itse ei tunnista? 

Jos niin, kyseessä on todella yksisilmäinen esitys ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, jos nyt ei täysin virheellinenkään. En ole erityisen viehtynyt tällaisiin aforisminkaltaisiin viisauksiin, joissa uhrataan asian monitahoinen käsittely selkeän, kristallisoitavissa olevan self-help -tyylisen iskulausehötön vuoksi. Lisäksi ainakin yksi asiavirheeseen vivahtava seikka osui silmääni. Edellisellä sivulla vielä liki kuuro koira jo seuraavalla sivulla kuuntelee tarkasti päähenkilön puhetta. Ehkä kyse lienee koirien paljon yleisemmästä vaivasta, valikoivasta kuulosta.
 
Ehkä luen Krohia vielä joskus toistekin, sillä lukulistallani on monta hänen teostaan, eikä Datura alkujaan ollut niiden joukossa. Toisaalta luen mielelläni eri kirjailijoiden teoksia, jolloin "ihan ok" -kirjat eivät yllytä lukemaan lisää samalta kirjailijalta ainakaan heti. Krohnin teoksessa on varsin paljon hyvää, mutta tasapaino laadukkaiden ja hieman heikompien osuuksien välillä ei ollut aivan kohdillaan, mitä tulee omaan makuuni. Ihan mieleenpainuva lukukokemus se kuitenkin oli pääpiirteiltään. 

---

Leena Krohn 2001: Datura tai harha jonka jokainen näkee
Helsinki. WSOY. 
211s.
Kansi: Marjaana Virta

Kommentit

Viikon luetuimmat