François Rabelais: Pantagruelin kolmas kirja

Renessanssin kirjallisuuden aarteisiin kuuluva Pantagruelin kolmas kirja on tuottanut niin riemua kuin hämmästystä aina ilmestymisestään saakka. Ylevää ja alhaista estoitta sekoittava komiikan mestariteos on tulvillaan estotonta elmäniloa, vapauttavaa naurua ja älyllistä leikittelyä. 

Gargantua-jättiläisen poika Pantagruel ja hänen ystävänsä Panurge käyvät teoksessa niin karkeita räävittömyyksiä kuin teologista hiustenhalkomista sisältävää väittelyä siitä, tulisiko Panurgen mennä naimisiin. Vastauksen etsiminen luo kehyksen värikkäille keskusteluille, loputtomille sanaleikeille ja ruumiintoimintojen ylistykselle, joiden ohella renessanssihumanisti Rabelais päihdyttää lukijansa myös laajalla sivistyneisyydellään.  

Nyt ensimmäistä kertaa suomeksi ilmestyvän teoksen käännöksestä vastaa Ville Keynäs. Kirjan esipuheen on kirjoittanut Kuisma Korhonen. 

Minulle sattui näin kesän kiireissä senlaatuinen kömmähdys, että matkustaessani unohdin ottaa parhaillaan kesken olevan kirjan mukaan. Harmitti tietysti, mutta kaikeksi onneksi määränpäässä odotti kirjahyllyllinen valittavaa. Hyllyä hallussaan pitävä pantagruelisti ympäripuhui minut ovelasti lukemaan tämän kolmannenkin suomennetun Rabelaisin (enää yksi käännös jäljellä siis). Ja niinhän siinä sitten kävi, että kolme päivää kului ja kolmas kirja tuli luetuksi suit sait vaan. 

Rabelaisin tekstihän on hyvin pitkälti sitä samaa settiä kuin kahdessa aiemmassakin kirjassa. Lähtöasetelma on antiikkiviittauksilla paksulti höystetty ilottelu, jossa väännellään kieltä ja käännellään merkityksiä ja lisäksi - ymmärtääkseni - myös ollaan sen verran ajankohtaisia, että teos on mahdollista lukea monellakin tavalla aikalaiskommentaariksi, poliittiseksikin sellaiseksi. Minä tosin, täysin pihalla 1500-luvun alkupuolen ranskalaisen politiikan virtauksista, tyydyin vain esipuheen huomioon aiheesta ja luin teosta lähinnä viihdyttävänä keskiaikaisena hassutteluna. 

Pantagruelin kolmannessa kirjassa keskiössä on jo edellisestä Pantagruel-kirjasta tuttu Panurge, joka on uskollisuudessaan saanut palkinnoksi ties kuinka makoisia linnoituksia ja läänityksiä, ja nyt elämästä puuttuu enää yksi asia: kunniallinen ja onnellinen avioliitto. Tämähän on tietysti siinä mielessä haaste, että vaikka ihannenaisen kuva on hyvin selkeä Panurgen mielessä, avioliiton etujen ja haittojen punnitseminen käy suorastaan työstä. 

Etuna olisivat tietysti onnellinen avioliitto, jälkikasvu ja lykkäys sotaväkeen liittymiseen. Sen sijaan pahimmissa uhkakuvissa vaimo ryöstää, pieksee ja pettää. Koska ennalta ei voi Pantagruelin ja Panurgen pohdinnoissa tietää, millaiseksi avioliitto muotoutuu, täytyy tehdä päätös: avioitua vaiko ei avioitua. Ja mikäs siihen olisi parempi tapa kuin erilaiset ennusmerkit ja eri alojen viisaiden haastatteleminen.

Ennusmerkkeihin liittyy koko teoksen ydinvitsi. Panurge hakee mitä älyttömämpiä tapoja saada ennusmerkkejä selville, ja tulokset osoittavat tavasta riippumatta aina samaa: vaimo ryöstää, pieksee ja pettää. Panurge tosin tulkitsee ennusmerkit aina päinvastaisesti ja saa tulokseksi, että avioliitto on uskomattoman auvoisa. Siitä huolimatta hän kiiruhtaa aina seuraavan ennustuksen pariin. Vaikka vitsi auki selitettynä on tietysti laimean kuuloinen, oli se lukiessa parhaimmillaan suorastaan riemukkaan hauska. 

Tekstinä Rabelais on hyvin kokeellista, ainakin jos vertaa nykypäivän proosaan. Täytyy tietysti muistaa, että kirjoitusaikaan romaania ei ollut vielä keksittykään ja tunnetut tekstilajit olivat antiikin peruja. Pantagruelin kolmannessa onkin käytetty sivutilaa ihan surutta sellaisiin asioihin, joihin ei nykyproosassa törmää: teoksessa on muun muassa kolmen sivun mittaisia leikkisiä sanalistoja - tuttua jo aikaisemmista osista - lukukaupalla satiirista esitystä lakimiehen päättelyketjuista lakiviitteineen ja -lyhennelmineen sekä lopussa yllättävänkin ensyklopedinen ja perinpohjainen kuvaus eräästä kasvista ja sen käyttötarkoituksista.

Hyvin keskeinen osa tekstejä ovat ne antiikki-viittaukset, joita varten pitäisi olla kyllä todella lukenut - ei nimittäin riitä, että tunnistaa oikeat nimet ja niiden viitekehykset, vaan täytyy myös huomata, kun jotakuta siteerataan väärin, mukaillaan tai väännellään tahallaan. Kaikeksi onneksi tässä laitoksessa on mukana hyvin kattava viitteistö, joka parhaimmillaan nimeää jopa ne antiikin teosten kohdat, joista alkuperäiset katkelmat ovat luettavissa. 

Toki tässäkin teoksessa on niitä - kirjaimellisesti - keskiaikaisia arvoja, joita tuli pohtineeksi tekstin ohessa. Tämän teoksen jälkeen on ainakin perusteltua sanoa, että mikäli jonkun mielestä "nainen on olemassa vain miehen huvitukseksi ja seuralaiseksi" ovat hänen asenteensa kirjaimellisesti keskiaikaisella tasolla. Vaimosta puhutaan teoksessa ainoastaan Panurgen näkökulmasta, hankintana, joka avioliitto tietysti keskiajalla olikin.

Olen yleisesti sitä mieltä, että eri aikakausien (klassikko)tekstit on toki luettava oman aikansa kontekstissa, mutta samalla täytyy olla valmis miettimään sitä, miksi ne ovat klassikkoja. Palvelevatko ne esimerkiksi erityisen hyvin vallassa olevan ryhmien päämääriä ja ovat siksi kohotettu kaanoniin? Entä millaiset ovat teoksen itsensä kirjalliset ansiot? Dokumentoivaan pyrkivä tyylikin on aina asenteellinen, eikä mikään kaunokirjallisuus toista maailmaa "sellaisenaan".

Rabelaisin tapauksessa kirjalliset ansiot ja ylipäätään ote tarinankerrontaan ja tekstiin ovat sen verran merkittäviä, että näkisin sen olevan vanhentuneine arvoineenkin edelleen monella tavalla relevanttia luettavaa. Ja paikoin oikeasti hauskaa - hauskuuden taso toki vaihtelee vienon huvittavasta hysteerisen hauskaan sen mukaan, kuinka paljon pitää navanalushuumorista. Toki Rabelaisiakin voi ihan huoleti jättää lukematta, mikäli syystä tai toisesta keskiajan väkivaltaisen epätasa-arvoinen ajatusmaailma ahdistaa itsessään, mutta muuten kehotan lukijaa jättämään käpristyneet osat omaan arvoonsa ja nauttimaan niistä monista osista, jotka edelleen ovat tuoreita. 

Näinpä siis on tälle vuodelle ehtinyt tulla jo toinen 1500-luvun tuotos. Ja mikäpä siinä - tosin toistaiseksi olen lukenut ainoastaan tunnettuja 1500-luvun kirjoittajia, kuten Erasmus Rotterdamilaista ja Geoffrey Chauceria Rabelaisin lisäksi, joten seuraavaksi 1500-lukulistalla on neljännen Rabelaisin lisäksi ajatus siitä, että olisi mukava löytää esimerkiksi naisen kirjoittama teos. Myös 1500-luku jossain muualla kuin Euroopassa on varteenotettava vaihtoehto. Täytyy ottaakin työn alle leveämpi 1500-luku, kun tässä joskus saa aikaiseksi. Vinkkejä otetaan vastaan!

---

François Rabelais 1546/2009: Pantagruelin kolmas kirja
Suom. Ville Keynäs
WSOY. Helsinki.
260s.
Kansi: Claude Nicolas Malapeau / Mika Tuominen