Judy Blume: Pikku vaimo


1970. Ei vain uusi vuosi vaan uusi vuosikymmen. Kun he palasivat Jamaikasta, Sandy oli päättänyt monta asiaa. Hänestä tulisi erinomainen kokki. Hän hankkisi vartalonmyötäisen leningin. Hänestä tulisi huomattu Vuoden äiti. Hän siivoaisi kaikki kaapit ja järjestäisi ne kuntoon. Hän tarkistaisi että jalkalistat olisivat yhtä pölyttömät kuin ne Normanin mukaan olivat aina Enidin kotona. Hän lukisi Timen kannesta kanteen ja tekisi mielenkiintoisia ja välistä hämmästyttäviäkin välihuomautuksia. Hän hakisi kirjastosta kolme kirjaa viikossa ja vain yksi saisi olla kaunokirjallisuutta. Hänestä tulisi seksikäs. Oikein todella sekikäs. Aina. Hän olisi jatkuvasti parhaimmillaan. 

Ottaessani Judy Blumen Pikku vaimon mukaani kierrätyskirjahyllystä, en oikein tiennyt, mitä odottaa. Oikeastaan näin jälkikäteen en ole myöskään yhtään sen varmempi, että mitä oikeastaan tuli luettua. Blumen romaani on, kuten nimikin jo hieman paljastaa, tarina kotirouvasta. Ja kuten tähän klassiseen kotirouvakuvastoon kuuluu, päähenkilö Sandy on pohjattoman onneton. En tosin osaa sanoa, oliko teos ilmestymisaikanaan jotakin uutta tai kohtauttavaa, mutta on se voinut sitäkin ihan hyvin olla. 

Nimittäin kun kansilehdellä lukee alaotsikko "romaani aikuisille", se tarkoittaa ihan suoraan sitä, että teoksessa on aika paljonkin eroottista sisältöä. (Osittain varmasti myös siksi, että Blume on ymmärtääkseni tunnettu ensisijaisesti nuortenkirjailijana. Tosin niidenkin suorapuheisuutta etenkin seksistä on sensuroitu.) Mietin itse asiassa useampaankin otteeseen, että voisiko tämä teos olla suoraan romantiikka/erotiikkagenreen tarkoitettu, mutta sitten kaiken muun sisällön määrä sai minut toteamaan, että Pikku vaimo ei ole aivan näin yksinkertaisesti luokiteltavissa.

Olen huomannut, että kun teos joko sopii hieman kankeasti johonkin lajityyppiin tai sitten ei oikein tunnu kuuluvan mihinkään, ensimmäinen ajatukseni on usein epäonnistuminen. Tai siis siinä tapauksessa, että kirjassa oikeasti on joitakin genrepiirteitä. Esimerkiksi Pikku vaimossa on romantiikan, erotiikan ja psykologisen romaanin piirteitä, mutta yksikään niistä ei ole muita vahvempi. Lopputuloksena on jotenkin teos, joka on vähän kaikkea mutta ei kunnolla mitään - jonkinlainen sillisalaatti.

Lopulta ehkä vahvimmaksi piirteeksi päätyi silti viihteellisyys, sillä vaikka teos ei mitenkään kevyt sävyltään ole, se ei syvällisimmillään mennyt niin syvälle, että se olisi sanonut juuri muuta kuin että onnettomat ihmissuhteet eivät tee ihmisille hyvää. Kotirouvainstituutiotakin tullaan epäsuoraan kritisoitua - se ei oikeastaan toimi ikinä niin kuin haavekuvissa - mutta loppuratkaisu on huomattavan sovinnainen ja kaikkea sanottua tyynnyttelevä. Tolkun loppuratkaisu.

Loppuratkaisun sovinnaisuus oli myös yksi niistä piirteistä, jonka perusteella lähtisin suosittelemaan Pikku vaimoa ensisijaisesti romanttista ja eroottista kirjallisuutta kaipaaville. Se on sisällöllisesti jonkin verran tuhdimpi kuin keskiarvoinen harlekiini, mutta kyllä niitä harlekiiniosuuksiakin riittää. Itse hieman kylläännyinkin niihin jotenkin kömpelösti kuvailtuihin seksikohtauksiin, joita tuntui riittävän vähän joka välissä.

Viimeisen naulan arkkuun löivät hahmot, jotka olivat päähenkilö Sandya lukuun ottamatta melkoisia karikatyyreja. Äidit ja anopit olivat kontrolloivia, aviomiehet petollisia ja/tai kontrollinhaluisia hekin, kotirouvat pikkumaisia, kateellisia ja turhautuneita, lapset oireilevia ja salaiset rakastajat helliä, ymmärtäväisiä, rikkaita ja komeita. Sandy itse ainoana oli hieman moniulotteisempi - hänen ristiriitansa kiertyivät lähinnä seksuaalisen turhautuneisuuden ja identiteettiongelmien ympärille.

Tavallaan Pikku vaimossa olisi ollut aineksia lähteä sinne psykologisen romaanin polulle ja antaa lisää kierroksia Sandyn itsereflektioon, mutta lopulta teoksessa päätettiin tehdä varsinainen koukku Sandyn miessuhteista ja niiden lopputuloksista. Itse olisin mielelläni mennyt syvemmällekin Sandyn ja koko hänen sosiaalisen piirinsä kytevään tyytymättömyyteen, varakkuuden ja etuoikeuden kätköissä muhivaan pahoinvointiin, josta jokainen jäsen saa osansa tavalla tai toisella sukupolvien ketjussa.

Niinpä lopulta en ollut aivan hirveän ilahtunut, kun kirja loppuikin romantiikkajuonen sulkeumaan ilman sen suurempia selittelyjä. Tavallaan olisi kiinnostanut tietääkin, mitä Sandyn henkiselle tasapainolle tapahtui kyseisen käänteen jälkeen, ja lisäksi teoksessa sivutut sosiaalisten ympäristöjen ongelmat vähän unohtuivat loppupuolella. Temaattinen itsensäpaljastajahahmokin päätyi olemaan jonkinlainen merkki Sandyn ahdingosta - ja olemaan miltei salapoliisijuoni - ei niinkään sanomaan mitään sisällön kannalta relevanttia.

Yhteenvetona Pikku vaimo on siis kevennetty romaani tai astetta syvällisempi viihteellinen romaani. Psykologisista elementeistä huolimatta teos on juonivetoinen ja hahmot melko yksioikoisia. Naisen asemaa ja keskiluokkaisten valkoisten yhdysvaltalaisten elämäntapaa sivutaan kriittisesti, mutta lähinnä negatiivisen kuvauksen kautta. En ole edelleenkään ihan varma, onko tarkoitus painottaa Sandyn kärsimystä vai oikeasti sanoa jotakin näistä aiheista. Yhtä kaikki teoksesta jäi turhan kepoisa maku näin äkkiseltään. Jollekin romantiikannälkäiselle tämä lienee aarre.

---

Judy Blume 1978/1986: Pikku vaimo - romaani aikuisille
Suom. Pirjo Leppänen
Tammi. Helsinki.
297s.

Kommentit

Viikon luetuimmat