Helen Fielding: Bridget Jones - elämäni sinkkuna



"Keskiviikko, 15. maaliskuuta
Hmph. Heräsin tosi tympääntyneenä. Päälle päätteeksi syntymäpäivääni on enää kaksi viikkoa, ja silloin joudun kohtaamaan silmästä silmään sen tosiasian, että on taas kulunut kokonainen vuosi, jonka aikana kaikki muut paitsi minä ovat menneet naimisiin ja muuttuneet leuhkoiksi ja tekevät nyt lapsia - plop plop plop niitä syntyy joka puolella - ja ansaitsevat satojatuhansia ja etenevät aina yhteiskunnan huipulle saakka, kun taas itse ajelehdin vailla peräsintä ja miestä epäonnistuneesta suhteesta toiseen ja urani polkee paikallaan."

Hervottoman sarkastinen päiväkirja jokaiselle naiselle, jolla on koskaan ollut työ, suhde tai äiti.

Bridget Jones on melkoinen outolintu kirjahyllyssäni. En nyt edes oikeastaan muista tarkkaan, miksi hankin sen aikoinani - taisi olla kirjallisuudenopintojeni ensimmäisenä vuonna, kun jollakin kurssilla sivuttiin ns. luonnotonta narratologiaa - mutta se on kuitenkin ollut hyllyni vakioteoksia siitä asti. Käytännössä en lue romantiikkaa tai viihdekirjallisuutta lainkaan, mutta tämä genreä erittäin osuvasti satirisoiva teos onnistuu viihdyttämään kerta toisensa jälkeen ironiallaan ja samalla varsin tyylipuhtaalla sijoittumisellaan kyseiseen genreen. 

Bridget Jones on hahmona jo yhdenlainen käsite. Hän on kolmikymppinen sinkku, joka ei tiedä mitä tai kenet haluaa, joka hairahtuu jokaisen tuulenpuuskan matkaan ja jolla on aina jotakin terävää sanottavaa aiheesta kuin aiheesta. Samalla hän on romanttinen sankaritar - ei ehkä yhtä tyylipuhtaasti kuin itse toivoisi, mutta joka tapauksessa hänen eteensä sattuu mitä uskomattomimpia käänteitä ja miekkosia. 

Viihdyttävää teoksessa on, että Bridgetistä on kirjoitettu älyttömän vastenmielinen hahmo, joka osaa ajatella vain sen, mitä hänen päähänsä ulkoapäin laitetaan, joka on täydellisen epärehellinen älyllisesti, joka on läpikotaisen ulkonäkökeskeinen ja joka on täynnä ärsyttäviä pikkuvikoja, kuten kykenemättömyys ajanhallintaan, pahansuopa kateus ja holtiton tupakan ja alkoholin käyttö. 

Toisaalta hän herättää myös myötätuntoa: kalorien hysteerinen mittaus on aidosti vain surullista, ja ihmissuhteissa hermoilu tuotetta kulttuurista, jossa ihannoidaan "romanttista peliä" suoruuden ja aidon kohtaamisen kustannuksella. Bridgetin suurin este itsensä toteuttamiselle on hän itse. Nämä piirteet tekevät Bridgetistä hahmon, jollainen olisi kamalaa tuntea oikeasti, mutta joka on ristiriitaisuudessaan ja suoranaisessa vastenmielisyydessään silti sen verran moniulotteinen (nais)hahmo, että teoksessa on paljon uudelleenlukuarvoa. 

Erityistä lisämaustetta teokseen tuo se, että Bridget on jollakin tavalla prototyyppi sekä niistä piirteistä, jotka yhteiskunnallisesti liitetään (sinkku)naisiin ja niistä vahingollisista käytösmalleista, joita populaarikulttuuri yleisesti tuuppaa ilmoille sekä naisten että miesten noudatettaviksi. Samalla hän on hyvin onneton ja ahdistunut suurimman osan aikaa, eikä oikeastaan mikään asia tuo Bridgetin elämään sitä jotain, mitä hän on kaivannut ja mitä hän luulee löytävänsä miesystävän muodossa. 

Kun nyt miesystävistä puhutaan, Bridget Jonesissa on otettu genrenäkökulma mieshahmoihin ja otettu heidät suoraan tunnistettavimpien stereotyyppien joukosta - toki koomisesti alleviivaten. Toinen Bridgetin miesehdokkaista on Daniel, perinteinen itsekeskeinen nilkki - sukunimeltään Cleaver! Britit tuntuvat rakastavan näitä nimikikkailuja - ja toinen puolestaan Mark, rikas ja komea ihmisoikeusjuristi ja kaikin puolin unelmien prinssi, sukunimeltään - kuinkas muuten - Darcy. 

Sekä Daniel ja Mark ovat ainoastaan romantiikkagenreen kuuluvia pahvikulisseja, joiden tarkoitus on toimia jonkinlaisena päähenkilön haaveiden peilinä. Lopuksi tietysti päästään mukavasti parisuhteeseen, mutta sitä ennen ongelmia riittää. Tässä teoksessa ne toki ovat vain tilkettä ja syitä toiminnalle, eivät niinkään se syy, jota varten teosta luetaan. Tai ainakaan koko syy - onhan Bridget Jones ollut varsin suosittu myös genren harrastajien joukossa. 

Samanlaisia pahvihahmoja ovat myös Bridgetin ystäväkaartin jäsenet. On parisuhdettaan ikuisesti vatvova Jude, jatkuvasti johonkin hurahtava Sharon, geneerinen homoystävä Tom ja täydellinen Magda. Jokainen heistä on osaltaan vain tapa saada esille uusia puolia Bridgetistä ja pitää juoni käynnissä. 

Lisäksi ironiakuorrutus toimii tässäkin: toisin kuin perinteisesti sinkkuporukasta kertovassa viihteessä on tapana, Bridget Jonesissa ystävät eivät ole kuin periaatteessa "yhtä suurta perhettä", vaan he eivät kuuntele toisiaan, riitelevät, paasaavat päälle ja pyörittelevät silmiään selän takana. Kaikilla on niin kiire olla onnettomia, että he eivät oikein huomaakaan toisiaan, ellei ole tarvetta mennä haukkumaan ja uhoamaan jotakin alkoholin vaikutuksen alaisena.  

Aika masentavia ovat muutkin teoksen ihmissuhteet, vaikka ne onkin kääritty huumoripakettiin päällisin puolin. Bridgetin äiti ja isä ovat eroamassa perinteisestä suurten ikäluokkien onnettomasta avioliitosta, joka on muotoutunut jo hyvin myrkylliseksi. Muutenkin äiti on hirvittävä päsmäri, jonka vahingollisten asenteiden ja kommenttien tekemät tuhot näkyvät Bridgetissä edelleen ja joka jatkuvasti yrittää muokata tyttärestään jotain toista ihmistä kuin tämä on. 

Teos on siis pohjimmiltaan aika synkkä teos siitä, kuinka joukko onnettomia ihmisiä yrittää räpistellä ja psyykata itseään eteenpäin maailmassa, jossa kaikki ajattelevat vain itseään. Ympäröivä maailma on syöttänyt heille vahvoja mielikuvia siitä, mitä heidän pitäisi haluta ja tavoitella, ja he sokeasti pyrkivät vain siihen ja sitten ihmettelevät onnettomuuttaan. Hahmot löytävät itsensä tavoitteisiin pyrkiessään erilaisista kiusaannuttavista ja oudoista tilanteista ja sosiaalisista kompuroinneista brittityyliin. Kaikki on kuitenkin esitetty hyvin keveästi, vitsikkäästi ja huolettomasti, humoristiselle romantiikkagenrelle sopivasti. Tämä jännite on ehkäpä juuri siinä ytimessä, miksi Bridget Jones jaksaa kiinnostaa kerta toisensa jälkeen.

Teoksen tyylistä on ehdottomasti mainittava päiväkirjamaisuus. Bridget Jones on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, mikä tekee siitä erittäin helpon käteen napattavan ja selailtavan teoksen sen jälkeen, kun on sen alun perin kertaalleen lukenut läpi. Minä en esimerkiksi voi yhtään arvioida, montako kertaa oikeastaan olen lukenut Bridget Jonesin, sillä se on ollut minulla juuri selailukirjana nämä vuodet. Saatan lukea pari satunnaista päiväkirjamerkintää sille päälle sattuessani, ja sitten laittaa taas teoksen hyllyyn. 

Takakansitekstissä hehkutetaan, että kirja sopii "jokaiselle naiselle, jolla on koskaan ollut työ, suhde tai äiti". Se saa minusta teoksen kuulostamaan siltä, kuin siinä olisi jotenkin erityisen paljon samastumispintaa. Itsehän sovin tuohon humoristisen laveaan lukijamääritelmään, mutta en kyllä mielestäni siksi, että mikään teoksessa olisi muistuttanut minua omasta työstäni, suhteestani tai äidistäni. Sen sijaan se antoi kyllä pätevän liioitellun version siitä, mitä minun(kin) kuuluisi kulttuuristen mallien mukaan niistä ajatella, ja liioittelee ne absurdeihin mittoihin. 

Bridget Jones on siis paitsi genrensä läpileikkaus myös kuva yhteiskunnasta, jossa itseensä ja toisiinsa ikuisesti tyytymättömät ihmiset kiertävät samoja ajatuskehiä ja kehittävät kukin omia pakkomielteitään tai muita selviytymiskeinoja. Samalla sen ironinen huumori on ihan huvittavaa, ja sen avulla on hyvä tarkastella populaarikulttuurissa esitettyjä kyseenalaistamattomia arvoja. Bridget Jones ei siis näillä näkymin ole lähdössä hyllystäni minnekään. 

---

Helen Fielding 1996/2000: Bridget Jones - elämäni sinkkuna
Suom. Sari Karhulahti
Otava. Helsinki.
383s.
Kansi: Katja Alanen, Georg Laurin

Kommentit

Viikon luetuimmat