Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat 1-3

Nuori Varpushaukka vihitään aikuiseksi ja hänestä tulee Ged, Maameren velho. Ged joutuu suuren haasteen eteen taistelleessaan irtipäästämäänsä pahan varjoa vastaan.

Tenar, Nimettömien nuori ylipapitar, vartioi Atuanien Holvihautojen koskemattomuutta. Vain hän voi johdattaa Gedin labyrintin kolkkojen käytävien läpi Erreth-Akben renkaan luokse.

Kun Enladin prinssi Arren tuo hälyttäviä uutisia läntisten velhojen hiipuvista taikavoimista, Maameren velhon on lähdettävä pitkälle purjehdukselle kohti Kaukaisinta rantaa.

Ursula K. Le Guin on moninkertainen Hugo- ja Nebula-palkintojen voittaja. Vuosina 1968-1972 julkaistua Maameri-trilogiaa on verrattu fantasiakirjallisuuden ehdottomiin huippuihin, mm. J. R. R. Tolkienin Taruun Sormusten Herrasta ja C. S. Lewisin Narnia-tarinoihin. 

Alkuun tunnustus: fantasiakirjasivistyksessäni on ollut aukko. Silloin kovimpina ahmimisvuosinani kymmenvuotiaasta lähemmäs kahtakymmentä luin sellaiset toistasataa fantasiakirjaa, mutta Maameren tarinat jäi aina uudelleen ja uudelleen hyllyyn. Muistan katselleeni tätä nimenomaista painosta kerta toisensa jälkeen, ja aina päättänyt olla lainaamatta. Asiaan vaikutti ehkäpä se, että olin aloittanut tutustumisen Le Guiniin lukemalla Näkemisen lahjan, mutta se oli ollut senhetkisestä minusta sekä ankea että tylsistyttävä.

Koska lukumakuni on sittemmin muuttunut merkittävästi, olin alkanut pohtia, olisiko Le Guin oikeastaan sellaista fantasiaa, joka voisi pitää mielenkiintoni yllä nykypäivänä. Ne tuohon aikaan luetut seikkailut nimittäin eivät enää nappaa yhtään, ja olin saanut käsityksen, että Le Guinin fantasia on astetta kypsempää ja filosofisempaa. Yllätyin, kun vasta nyt katsoin teosten julkaisuaikoja: 1960-1970-luvun taitteen fantasia on ylipäätään eri maailmasta kuin 1980-luvulta alkanut ja 1990-luvulla yltynyt virtaus, puhumattakaan 2000-luvun tyylisuunnista. 60-luvun fantasialla on vielä paljon enemmän yhteistä 1950-luvun fantasiaklassikoilla, joihin takakansitekstikin viittaa.

Ei siis tarvittu kuin pieni sysäys - tuttavan kanssa tehty yhteinen päätös alkaa lukemaan Maameren tarinoita hetimiten - ja löysin itseni aloittamasta aivan uutta fantasiasarjaa, mitä tapausta ei ole käynyt lähes kymmeneen vuoteen. Tämä nuoruuden kirjastoni hyllystä tuttu 2000-luvun painos sisältää kolme sarjan ensimmäistä osaa: Maameren velho, Atuanin Holvihaudat sekä Kaukaisin ranta.

Heti Maameren velhon alussa olo tuntui mukavalta. Teksti oli eleganttia, ja teoksen maailmassa ja tapahtumissa oli filosofinen sävy, joka on nykyfantasiasta kadonnut lähes kokonaan viihteellisyyden tieltä. Huomasin myös, mikä oli se tyyliseikka, joka oli nuoruudessani tuntunut vieraannuttavalta: teksti on erittäin vakavaa. Ei sillä etteikö lämpöä, inhimillisyyttä ja myötätuntoa ihmisyyden vajavaisuutta kohtaan olisi runsaasti, ja on teoksessa silloin tällöin joku pieni ja maltillinen hauskuuden pilkahduskin, mutta Maameren tarinat ei ole mikään hassutteleva sarja. Samoin jos romantiikkaa kaipaisi - itsehän en - niin siitäkään puolesta ei trilogia juuri ole kiinnostunut.

Lukukokemukselleni tämä tarkoitti, että teoksessa ei niin sanotusti ollut mitään ylimääräistä, vaan se oli täyttä asiaa. Se osui varsin hyvin nykyiseen lukumakuuni, ja lukeminen kävi sujuvasti siitäkin huolimatta, ettei teksti juuri tarjonnut kevennyksiä suurien teemojen ja tiiviiden tapahtumien keskelle. Oikeastaan tällainen hieman surumielinen mutta kuitenkin ihmisyyden arvoon uskova eeppinen fantasiakirjallisuus on sen ytimessä, mitä fantasiakirjallisuus parhaimmillaan tarjoaa: eksistentiaalisten kysymysten käsittelyä sekä mahdollisuutta sukeltaa toiseen todellisuuteen, jossa voi kokea olevansa osa jotakin suurempaa kokonaisuutta.

Maameren velho alkaa arkkityyppisestä nuoren lahjakkaan pojan, Gedin, matkasta kohti suuria seikkailuja. Jo alkumetreillä tarina ei kuitenkaan mene käsikirjoituksen mukaan, sillä virhearviot ja liiallinen luotto omiin kykyihin kostautuvat jo seikkailun alkumetreillä tavoilla, joilla oli lopullisia seurauksia. Tämä tuo sarjan taikuuteen omaa syvyyttään, eikä taikuus pelkisty vain näyttävien taikojen laukomiseksi. Seikkailun henki on vahvasti läsnä ensimmäisessä osassa, mutta päähenkilön valintojen seurauksia ei ole kohtaamassa tunnelmaa keventäviä seuralaisia tai inspiroivia tukijoukkoja, vaan hän seisoo niiden edessä yksin.

Toisessa osassa Atuanin Holvihaudoissa sama valloittavan kolkko tunnelma nähdään toisesta näkökulmasta. Uusi päähenkilö, Tenar, on erityinen aivan eri tavalla kuin ykkösosan Ged. Uskonnollinen instituutio on valinnut hänet uudelleensyntyneeksi ylipapittareksi, mihin tehtävään hänet on kasvatettu. Tenarin valta on kuitenkin monelta osin vain näennäistä, ja ainoastaan hänen yksinoikeutensa holvihautojen maanalaiseen labyrinttiin on hänen aseenaan. Gedin saapumisen aiheuttamat aallot on kuvattu hienosti, ja pidin todella paljon Gedin ja Tenarin vuorovaikutuksen kuvausta. Lisäksi olin erityisen ilahtunut, että mitään romanssia ei rakenneltu vain siksi että sellainen "pitäisi" olla - intiimiys kun on paljon laajempi käsite, ja sen kuvaus oli viehättävää.

Edellä kuvailin, että vakavuus ja kevennysten puute luovat Maameren tarinoihin niiden oman unohtumattoman tunnelmansa. Kolmannessa osassa eli Kaukaisimmassa rannassa olin kaikista eniten kovilla kerronnan kanssa. Sen lisäksi nimittäin ollaan fantasiatrilogioiden usein tavatussa tilanteessa, eli kolmannessa osassa maailmanlopun tunnelmissa. Pakko myöntää, että paikoin olin jopa hieman ahdistunut tätä teosta lukiessa. Painostavaa tunnelmaa rakennetaan taitavasti ja loppuratkaisu on aivan niin katarttinen kuin on ollut syytä odottaa, mutta siitä huolimatta tämä teos jäi vähiten suosikikseni tässä "ensimmäisessä trilogiassa".

Tässähän ei siis olla vielä lopussa lähimainkaan. Le Guin jatkoi alkuperäisen trilogian jälkeen Maamereen sijoittuvien tarinoiden kirjoittamista vuosikymmeniä myöhemmin, mitä kutsutaan ilmeisesti sarjan tuntijoiden keskuudessa toiseksi trilogiaksi. Kyseessä on silti, jos tarkkoja ollaan, yksi romaani, sitä seuraava novellikokoelma ja toinen romaani, jotka kaikki tuntuvat minusta enemmän yksittäisiltä teoksilta, vaikka ne kronologisesti peräkkäin asettuvatkin.

Tavallaan jäin miettimään tämän ensimmäisen Maameri-pulahduksen jälkeen, että tavallaan oli harmi lukea näin poikkeuksellisen ansiokasta fantasiaa vasta nyt. Toisaalta taas epäilen, että aiemmin en ehkä olisi osannut arvostaa sitä yhtä paljon kuin mitä se ansaitsee. 

Kirjoitan näitä blogitekstejä myös hieman myöhässä, sillä tätä tekstiä kirjoittaessa olen jo lukenut sarjan muutkin osat - niistä omat kirjoituksensa toki tulossa. Ne huomioon ottaen Maameri on kyllä yksi vaikuttavimmista fantasiamaailmoista ja -kirjasarjoista jonka olen kohdannut, ja Le Guin ansainnut kaikki kunnianosoitukset, joita hänelle on myönnetty.

On tosin myönnettävä, että minulle näin korkeaan arvoon Maameren nostaa erityisesti noiden kolmen myöhemmän teoksen lisäys - ja nimenomaan lisäys, kontrastina näihin kolmeen toki erinomaiseen vanhempaan teokseen. Tästä sitten lisää tulevissa blogikirjoituksissa.

Maameri-sarja

Maameren velho

Atuanin holvihaudat

Kaukaisin ranta

Tehanu

Kertomuksia Maamereltä

Toinen tuuli

---

Ursula K. Le Guin 1968-1977/2004: Maameren tarinat 1-3 - Maameren velho - Atuanin Holvihaudat - Kaukaisin ranta

Suom. Kristiina Rikman

WSOY. Helsinki.

624s.

Kansi: Sami Saramäki