Ursula Le Guin: Tehanu


Varpushaukka, Maameren mahtava velho, tuntee hyvän ja pahan salaisuudet. Vaellusvuosiensa aikana hän on pelastanut Atuanin holvihautojen labyrintista Tenarin, Nimettömien papittaren, ja tuonut hänet takaisin ihmisten ilmoille. Tenar ottaa suojatikseen tytön, jota pahan voimat vainoavat. Varpushaukan ja Tenarin tiet yhtyvät taas. Maameren saaristossa, tummien varjojen, loitsujen ja lohikäärmeiden maassa, näytellään tarinan vaikuttava loppunäytös.

Alkuselvennykseksi niille, jotka eivät ole Maameren tarinoita lukeneet: tämä alaotsikoltaan päätösosaksi julistautuva osa ei todellisuudessa lopulta ollutkaan päätös, vaan Le Guin jatkoi näissä neljässä ensimmäisessä romaanissa - joista Tehanu siis on neljäs - aloitettua juonilinjaa vielä useampaan otteeseen. Aikanaan kuitenkin oli kulunut jo toistakymmentä vuotta ensimmäisten kolmen kirjan julkaisusta, kun Tehanu palasi kertomaan siitä, mitä hahmoille oli Kaukaisimman rannan kohtalokkaiden loppukäänteiden jälkeen tapahtunut.

Nämä väliin jääneet vuosikymmenet näkyvät Tehanussa erityisesti valitussa näkökulmassa. Enää ei olla arturiaanishenkisellä prinssin ja velhon matkalla, vaan näkökulmassa keskitytään Atuanin holvihaudoista tutun Tenarin ja hänen ottotyttärensä Tehanun elämään. Minusta teoksessa näkyi erittäin vahvasti toisen aallon feminismi, jossa korostuu naisen kokemus vallitsevasta maailmasta sekä sen hierarkioista ja valtadynamiikoista. Kolmannen aallon feminismille tyypillistä intersektionaalisuutta ei luonnollisestikaan näkökulmassa esiinny.

Naiserityisiä kysymyksiä käsitellään varsin suoraan, ja voin kuvitella että jotakin toista lukijaa niin suorasukainen teeman esiintuonti voisi jopa ärsyttää. Minusta teoksen parasta antia oli sen osoittaminen, kuinka ensimmäiset kolme "perinteisempää" ja miesten julkaisemaa fantasiakirjallisuutta mukailevampaa teosta eivät nekään olleet itsessään neutraaleja esityksiä, vaan suuri osa Maameren fantasiamaailmasta esitetyistä faktoista ja havainnoista näyttäytyvät varsin toisenlaisena ja jopa epätosina toisenlaisen hahmon näkökulmasta.

Oli niin kiehtovaa lukea täysin toista näkökulmaa Maameren maailmaan, että "miehet sitä, naiset tätä" -retoriikkakin oli helpompi hyväksyä osaksi kerrontaa - yleensä sellaisen näkeminen saa silmät pyörähtämään aika nopeasti. Osansa varmasti teki se, että retoriikan kautta syvennettiin maailmaa aika reippaasti, ja lisäksi käsiteltiin aiempien teosten päähenkilöä eli velho Gediä aivan uudesta näkökulmasta, joka sai pitämään hänestäkin entistä enemmän. Oli siis aidosti kiinnostavaa, mitä sillä retoriikalla yritettiin tässä yhteydessä sanoa.

Uskallan väittää, että tällaista rinnakkaisvertailua on fantasiassa edelleen aika vähän - jos kommentteja fantasiamaailman tasavertaisuudesta halutaan tehdä, esitystapa on jokin toinen. Tässä tietysti asiaan vaikuttavat myös teosten syntyolosuhteet, joissa Le Guin oli todennäköisesti kypsytellyt ja laajentanut omaakin käsitystään fantasiamaailmastaan vuosien aikana. Joka tapauksessa se on tuottanut varsin kiehtovan ja monella tavalla ainutlaatuisenkin rakenteen sarjalle.

Tehanu on myös ensimmäinen Maameren tarinoiden osa, jossa on aito romanssijuoni. Edellisessä Maameren kolmea ensimmäistä osaa kuvaavassa blogitekstissäni kerroin tyytyväisyyteni siihen, että mitään rakkaussuhteita ei kuvattu, koska sentyyppisessä tarinan rakenteessa romantiikka tuntuu usein väkinäiseltä ja päälleliimatulta, eikä sitä totta tosiaan kaivannutkaan. Nyt voin puolestaan todeta, että olen hyvin tyytyväinen Tehanun romanssiin, sillä sepä taas on kertomus, jossa rakkaus - monenkinlainen - on avainroolissa.

Se on luonteeltaan erittäin koskettava ja intiimi, luonnehdintoja joita en varmaan koskaan ennen ole tehnyt fantasiakirjojen romansseista. Tehanussa kuvataan kahden keski-ikäisen syvää, molemminpuolisen luottamuksen, kunnioituksen ja tasavertaisuuden pohjalle rakentuvaa rakkautta. Se on toistaiseksi romanttisin rakkausjuoni, jonka koskaan olen fantasiakirjallisuudessa kohdannut. Kaikenlaiset nykyfantasian nasevat sanailut ja seksuaaliseen vetovoimaan keskittyminen kalpenevat tälle täysin.

Tehanun luettuani ajattelin, että mitään tätä hurjempaa en varmaan tässä sarjassa tule lukemaan. Olin jonkin verran väärässä, vaikka uskoisin Tehanun jäävän sarjan mieleenpainuvimmaksi lukukokemukseksi noin yksittäisenä teoksena. Siihen on syynä se koko tuntemani Maameren keikautus ylösalaisin, kokemus joka ei äkkiä hälvene.

Jäljellä Maameren tarinoissa on kaksi osaa. Toinen niistä on oikeastaan novellikokoelma, jonka suomennoksesta itse asiassa puuttuu yksi viimeisistä novelleista. Sitä seuraa viides ja viimeinen romaani, jonka taustana ovat hyvin tärkeältä osin muutama aiemman osan novelli. Näkisin niiden olevan ikään kuin osa kolmatta kokonaisuutta tunnelman, näkökulmien ja teeman osalta, ja eli käytännössä ikään kuin kolmen ensimmäisen romaanin ja Tehanun sekoitus. No, niistä lisää pian.


Maameri-sarja

Maameren velho

Atuanin holvihaudat

Kaukaisin ranta

Tehanu

Kertomuksia Maamereltä

Toinen tuuli

---

Ursula Le Guin 1990/1992: Tehanu - Maameren tarinoiden päätösosa

Suom. Kristiina Rikman

WSOY. Helsinki.

275s.

Kansi: Margaret Chodes-Irvine

Kommentit

  1. Luin aiemman postauksesi ja eilen vilkuilin LeGuinin kirjoja kirjastossa. Harmi kyllä ekoja osia ei ollut, löytyi joku ohut kirjanen ja sitten yhteisnide osista 5-6 (ilmeisesti siis nuo Kertomuksia Maamereltä ja Toinen tuuli).

    Joskus yläkoulussa yritin lukea ensimmäistä osaa, mutta ei se senikäiselle uponnut. Nyt voisi olla jo toinen tilanne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin jouduin varaamaan ensimmäisen osan jotta saisin sen käsiini - ilmeisesti näitä siis luetaan edelleen, mikä on tietysti hyvä asia. Suosittelen kyllä uutta yritystä!

      Poista
  2. Minustakin kolme lisäosaa ovat parempia kuin alkuperäinen trilogia, tosin pidän kakkososasta eli Atuanin holvihaudoista

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Atuanin holvihaudoissa on oma ainutlaatuinen tunnelmansa!

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat