Hermann Hesse: Arosusi

Saksalais-sveitsiläisen Nobel-kirjailijan Arosusi on yhä suuri ja kestävä taideteos. Se on nerokas analyysi aikamme ihmisestä ja hänen sielunkriisistään. Hessen romaanin ytimessä on ihmisen olemuksessa piilevä kaksinaisuus, vietin ja hengen välinen ristiriita, jonka taiteilija-tiedemies Harry Haller tuntee kohtalokkaana elämässään. 

Arosusi on niitä teoksia, jotka luin aikoinani hieman ennen tämän blogin aloittamista. En sitten koskaan tullut kirjoittaneeksi siitä, koska aikaa oli ehtinyt kulua jo vähän liian kauan, parisen kuukautta ehkä. Voisi kai luulla, että aloittavana bloggarina olisi halunnut haalia mahdollisimman paljon julkaisuja miettimällä hiljattainkin luettuja teoksia. Kuitenkin se tuntui jotenkin hankalalta, etenkin kun hiljattain luetuissa oli muutama nobelisti, jotka oli jo palautettu kirjastoon. Aloitin mieluiten puhtaalta pöydältä.

Arosusi on siis blogin alkuajoista asti ollut luonnoksena, odottamassa sitä päivää kun luen kirjan uudelleen. Onhan se kuitenkin oman hyllyn kirjoja, lahjana saatu. Kymmenen vuotta siinä uudelleenluvussa sitten lopulta meni. Keskeinen uudelleenluvun innoittaja oli viime kesänä luettu Lasihelmipeli, joka sytytti aivan uuden näkökulman ja arvostuksen aiemmin vähän vaikeasti lähestyttävänä pitämääni Hesseen.

Nyt vaikeudesta ei ollut tietoakaan. Teoksen lukeminen lähti kyllä vähän hitaasti käyntiin, mutta olin päättänyt lukea sillä samalla istumalla ensimmäiset sata sivua, ja sillä periaatteella luin edespäin. Kun sitten sen rajapyykin saavutin, tuntui vähän ikävältä laittaa kirja pois, kun se oli juuri alkanut vetää. Enpä sitten laittanutkaan, vaan jatkoin vielä 50 sivua - mutta silloinkin tuntui, että teksti veisi yhä vieläkin mukanaan. Lopulta totta tosiaan luin koko kirjan siltä samalta istumalta. Mikäs siinä kesäkelillä suosikkipaikassa lukiessa.

Olen joskus aikoinani blogissa kuvaillut, että 1900-luvun alkupuolen proosa on usein jotenkin erityisen miellyttävää minulle kerronnaltaan. Hessellä on kyllä oma selkeä ja vähän raskaan tyyppinen tyylinsä, mutta menee kuitenkin sen verran selkeästi tähän kategoriaan, että niputan sen huoleti suosikkilohkooni. Varsinkin kun satuin lukemaan sitä hyvin terävässä ja keskittyneessä mielentilassa, ei kerronta tuntunut mitenkään erityisen työläältä. (Teemat puolestaan... no, niistä erikseen joku sana myöhemmin.)

Ehkä tuossa 1900-luvun alkupuolen kirjallisuudessa on erityisen viehättävää se, että teksti niissä on jotenkin niin kaunokirjallista, en sitä oikein osaa tarkemmin kuvata. 1800-luvun puolella kirjoittajat ovat jotenkin aina kamalan opettavaisia, kun taas 1900-luvun loppupuolella kaikenlaiset puhekielisyydet tuntuvat yleistyvän - sinänsä siis ihan mielenkiintoisia kirjallisuuden ilmiöitä, muttei suosikkejani lukea. 

Inhokkini ovat silti 2000-luvulla yleistyneet elokuvalliset kerronnan tavat, joista tuntuu huokuvan, että toiveissa on lähinnä adaptaatio, johon kirja on vain väline, eikä minkäänlainen taiteellinen päämäärä. Tai sitten kirjailijan mielen on niin läpikotaisin vallannut elokuvan kerronta, että hän ei edes pysty kuvittelemaan muuta. Molemmat vaihtoehdot ovat minusta hieman surullisia noin kirjallisuuden kannalta.

No, takaisin sivupolulta kuitenkin Arosuteen. On sanottava, että teoksella oli myös henkilökohtaista merkitystä, joka vaikutti suuresti lukukokemukseen - jääköön se nyt sen tarkemmin erittelemättä. Se kuitenkin osaltaan vaikutti siihen, kuinka merkitykselliseksi tämä lukukokemus muodostui ja kuinka teoksen aloitettuani en voinut oikeastaan jättää sitä kesken. Niinpä myös Harry Hallerin elämän käänteet tuntuivat erityisen tunteellisilta. Ja kylläpä joku kohta myös nauratti ihan ääneenkin, vaikkei tämä mikään humoristinen teos sinänsä olekaan.

Edellisestä lukukerrasta muistin hämärästi sen, että en oikein ymmärtänyt yhtään mitään, ja mielentilakin saattoi silloin aikanaan olla vähän hajamielinen. Ainoa seikka, joka jostain syystä jäi pidemmäksi aikaa mieleen oli naiskuva, joka jäi vähän ulkokohtaiseksi. Tällä kertaa se ei samalla tavalla hypännyt esiin, kun se tuntui sopivan kokonaisuuteen ihan riittävän hyvin noin taiteelliselta kannalta ja naishahmojen mystisyys tuntui hyvin uppoavan muidenkin vähän mystisten hahmojen sekaan.

Olen nyt hiljattain lukenut sattumalta useampiakin teoksia, joissa on jokin hauska kerronnallinen rakenne, kehystarina tai jonkinlaisia tekstilajimuutoksia. Taas pitää sanoa, että kyllähän sellainen toimii, kun sille on joku aito peruste. Arosudessa on ensiksi päähahmoa ulkopuolelta seuraava, kehystävä kertoja, ja seuraavaksi siirrytään Harry Hallerin omiin muistiinpanoihin. Käydäänpä teoksessa myös kolmannella tasolla eli muistiinpanoihin sisältyvässä teoksessa, joka kertoo Hallerin elämästä.

Tällä kertaa luulin ymmärtäväni paljon enemmän teoksesta kuin viime kerralla, mutta olisi silti liioittelua sanoa, että osaisin suorilta selittää, mitä teoksessa käsiteltiin ja mitä kaikki metaforat tarkoittivat. Minulla on sen verran ennakkokäsitystä, että tiedän Arosuden taustalla olevan ainakin psykoanalyysin ja nietzscheläisyyden ajatusrakennelmia. 

Jotain piirteitä olin lukiessani havaitsevani, mutta jääkööt ne tässä sen tarkemmin avaamatta. Eiköhän Arosudesta ole kirjoitettu jo paljon paremmin moneen otteeseen tämän melkein sadan vuoden aikana, itse asiassa itse harkitsen johonkin sellaiseen tekstiin tutustumista. Kiinnostaisi tietää, mikä meni ohi. Toisaalta kuitenkin koin muutamat asiat teoksessa varsin voimakkaasti, joten selvästi jotakin se onnistui kaikesta huolimatta minullekin sanomaan.

Viime kesänä ajattelin, että Lasihelmipelin täytyi olla paras Hesse-lukukokemukseni. Tämä Arosusi-lukukerta nyt kuitenkin haastaa sen. Näin pääteokset kokeneena on sanottava, että ne tosiaan ovat pääteoksia syystä. Luulen, että Arosudelle on tulossa vielä uusiakin lukukertoja aikanaan. Lahja oli siis kaukonäköinen.

---

Herman Hesse 1927/1991: Arosusi

Suom. Eeva-Liisa Manner

Helsinki. WSOY.

248s.

Kansi: Martti Ruokonen