maanantai 27. heinäkuuta 2015

Sean Stewart: Matkijalintu

Elena Beauchamp käytti noituutta kuin luottokorttia, mutta luottokorttilaskuilla on tapana erääntyä, ja Elenan kuoltua velat jäävät hänen tyttäriensä Tonin ja Candyn maksettaviksi. Toni ei koskaan pitänyt äitinsä näkyjen kyllästämästä maailmasta - puhumattakaan Ratsastajista, kuudesta oudosta jumalasta, jotka ajoittain ottivat tämän valtaansa. Tonille äidin kuolema tarkoitti uutta alkua, elämää ilman noituutta, mutta hän ei tiennyt, että äidillä oli annettavanaan vielä yksi lahja... 

En edes tiedä, mistä aloittaa tämän teoksen kanssa; paljastettakoon jo nyt, että en pitänyt Matkijalinnussa mistään muusta kuin sen kannen värimaailmasta. Aivan ensimmäinen hämmentävä asia on se, kuinka teos oman käsitykseni mukaan ei erityisemmin istunut maagisen realismin genreen. On pikemminkin fantasiakirjallisuuden ominaisuus, että teoksessa seikkailee suoranaisia maagisia olentoja, kuten nyt Matkijalinnun Ratsastajat. Lisäksi teoksessa vihjataan erilaisten magian lajien olevan periytyviä kykyjä, mikä ei mielestäni käy selittämättömistä tapahtumista arkipäiväisessä maailmassa. Se, ettei Ratsastajien alkuperää tai olemusta sen enempää selvitellä, ei mielestäni tee niistä yhtään vähemmän jumalolentoja, joiksi niitä muistaakseni luonnehdittiin kerran tai useamminkin. Risingshadow'ssa maaginen realismi määritellään seuraavasti: "Maaginen realismi on kaunokirjallisuuden laji tai tyyli, jossa yliluonnolliset elementit yhdistyvät todelliseen maailmaan. Yliluonnollinen esitetään totena ja uskottavana. Esimerkki maagisesta realismista voisi olla hahmo, joka elää selvästi pidempään kuin ihmiset normaalisti, ja tarinassa tämän hahmon vaiheita seurataan sukupolvien ajan. Tarinassa ei ole selkeää yliluonnollista elementtiä kuten taikavoimia tai myyttisiä olentoja, mutta se selkeästi rikkoo todellisuuden rajoja, vaikka muuten kaikki tapahtuisikin todellisissa paikoissa ja historian tapahtumien mukaisesti." Toki teos voi sijoittua lajityyppien taitokseen ja olla vaikeasti määriteltävissä, mutta omissa kirjoissani Matkijalintu on selvää fantasiaa. 

Sen lisäksi, että (takakantta lainaten) "pohjoisamerikkalainen maaginen realismi parhaimmillaan" väistää maagisen realismin määritelmää, on sisältö harvinaisen puuduttava. Kirjan lainatessani olin aivan varma, että kyseessä olisi nimenomaan nuorten fantasiakirja, sillä kaikki merkit täsmäsivät: salaperäisiä voimia perivä päähenkilötyttö, lyhyt sivumäärä, valtava fontti ja kryptisyydessään läpinäkyvä juonikuvaus. Siksi yllätys olikin valtava, kun päähenkilön todettiin jossakin toisen luvun tienoilla olevan kolmissakymmenissä. Siihen asti - ja oikeastaan siitä eteenpäinkin aina hamaan loppuun saakka - hänen käytöksensä oli ollut aivan teinitytöstä käyvää. Antoinette eli Toni on päähenkilönä uskomattoman epäuskottava, eikä missään vaiheessa saanut sympatioitani heräämään. Jo hänen pelkkä logiikkansa oli minulle aivan järjetön: saatuaan tietää perineensä äitinsä elämän tuhonneet Ratsastajat ja kohtaukset näiden kourissa, hän päättää ensi töikseen hankkiutua keinohedelmöityksellä raskaaksi. Lopputeoksen ajan hän tuskailee Ratsastajien turmiollista vaikutusta äitiyteen ja lapseen, etsii paniikinomaisesti lapselleen isää kenestä tahansa vastaan osuvasta sinkkumiehestä ja rypee rahahuolissa. Muutkin hahmot lähinnä ovat pahasti liioiteltua ja aika lailla inhimillisistä ominaisuuksista riisuttua, epäkiinnostavaa massaa.

Eräs takakannen lupailemista meriiteistä oli "tarkka arkielämän havainnointi", mikä väite on Matkijalinnun kohdalla puhdasta palturia. Teos kuvaa kylläkin uskottavasti Texasin ilmastoa ja ihmisten tapoja elää tässä ympäristössä, mutta ihmisten välinen vuorovaikutus ja vallitsevan kulttuurin havainnointi ovat aivan hukassa. Teoksessa kyllä kerrotaan, että raskaana oleva nainen ei voi olla seksikäs, koska naisen pitää näyttää mainostytöiltä, ja samoin Toni on huonossa asemassa aviomiesmarkkinoilla, koska ei ole koskaan totutellut pitämään minihametta vaan ollut liian poikamainen harrastaessaan mm. pallopeliä. Samoin Tonin sisko Candy tuskailee miesystävänsä kosimista polvistumisen nöyryyttävyyden vuoksi, mutta päätyy lopulta tekemään sen, koska niin vain "kuuluu" tehdä. Pinnallisuus ja kulutuskeskeisyys ovat itsestäänselvyyksiä. Mitään näistä - tai lukemattomista samansuuntaisista - seikoista ei koskaan kyseenalaisteta, ja niistä poikkeavia hahmoja vältellään teoksessa visusti. En osaa mitenkään luonnehtia tällaista lähestymiskulmaa tarkkanäköiseksi. Ilmeisesti kyse onkin vaatimattomammasta arkielämän havainnoinnista: monien ruoka-aineiden ja tuotteiden merkit on mainittu nimeltä. 

Lyhyehköstä sivumäärästään huolimatta haikailin useaan otteeseen tiivistystä Matkijalinnun aikana. Osa tekstistä oli aivan turhaa täytettä, selkeimpinä esimerkkeinä Candyn Tonille antama seksivalistus pornolehtien avustuksella ja myöhemmin Tonin osaketoiminnan seikkaperäinen kuvaus. Ensimmäisessä tarkoitus oli lähinnä valottaa Candyn nuoruutta, mutta nykyisellään viisi aukeamaa kattavan dialogin olisi voinut puristaa suunnilleen pariin tai kolmeen sivuun, jos kirjailija olisi malttanut jättää asiaan liittymättömien pornolehden kuvasarjojen seikkaperäisen kuvailun vähemmälle - ne kun toimivat kohtauksessa lähinnä keskustelunavauksena. Samoin Tonin osakekeinottelu oli kuivakasta luettavaa siksi, että teksti oli kirjoitettu lähinnä opetustyyliin ja selvitti tunnollisesti jokaista osakkeen laskua ja nousua. Tonin elämän suhteen tällä kaikella ei ollut kuin se tarttumapinta, että hän yritti päättää, riippuisiko hänen tulevaisuutensa osakkeista vai ei. Neljä aukeamaa Saksan markkojen kurssia olisi jälleen saatu tiivistettyä pariin sivuun. Ainoa positiivinen puoli osaketouhussa oli, että kerrankin tämänkaltaisten teosten päähenkilö todella tuntee sen alan, jolla työskentelee, ja osoittaa harrastuneisuutta, ammatillista osaamista ja kiinnostusta sitä kohtaan. Tietysti osuuden olisi voinut lukea sitenkin, että Toni ripustautuu ammattitaitoonsa hyvin syvällisesti siinä vaiheessa, kun kaikki muu näyttää epätoivoiselta, mutta lauseet "Selitetäänpä vielä tarkemmin. Olet ehkä kuullut 'pitkistä positioista' ja 'lyhyistä positioista'" ja ylipäätään opettavaisen yksinkertaistava lähestymistapa osakekauppaan tuo olon, että tähän kohtaan ei nyt juuri keksitty muuta kuin osakekaupan perusteiden selvittäminen tyhmälle lukijalle. 

Matkijalintu sai aikaan tilanteen, joka hyvin harvoin tulee eteeni: en missään vaiheessa ymmärtänyt, kenelle kirja on kirjoitettu tai miksi. Siinä käsiteltiin kylläkin perusteellisesti Tonin suhdetta perheeseensä - sisareensa, isäänsä, äitiinsä ja tulevaan lapseensa - ja tämä heppoinen lanka yritettiin solmia lopussa joksikin tekosyvälliseksi sanomaksi unohtamatta alleviivata läpi teoksen kömpelösti kuljetettua matkijalinnun tematiikkaa kirjoittamalla sen tulkinta auki viimeisellä sivulla. Teksti ja hahmokaarti olivat teinimäisiä, mutta tapahtumat taas sijoittuivat aikuisen naisen elämään. En keksi, miksi ketään aikuista kiinnostaisi lukea henkisesti teini-ikään jääneestä päähenkilöstä tai miksi ketään teiniä kiinnostaisivat Tonin itseaiheutetut perhe- ja rahahuolet, finanssineuvot ja raskausvaivat. Yksi asia on tosin varma: Stewartin teoksiin en enää koskaan tuhlaa aikaani. 


---

Sean Stewart: Matkijalintu (1998/2007)
Suom. J. Pekka Mäkelä
Karisto. Hämeenlinna.
288s.
Kansi: Sakari Tiikkaja

torstai 23. heinäkuuta 2015

José Saramago: Kertomus näkevistä

Kertomus näkevistä alkaa vaaleista, joiden tulos on maan pääkaupungissa yllättävä: valtaosa äänestyslipuista on tyhjiä. Järkyttynyt hallitus järjestää uudet vaalit, mutta tyhjien äänten osuus vain lisääntyy. Demokratia on vakavasti uhattuna, ja kaupunkiin julistetaan poikkeustila. 
Hallinnolliset elimet siirretään pois pääkaupungista, ja ministerit maalailevat kauhukuvia sekasorrosta, joka oman onnensa nojaan jäävässä kaupungissa pian syntyy. Ironista kyllä elämä jatkuu siellä rauhallisempana ja järjestys moitteettomampana kuin ennen, aivan kuin asukkaat olisivat vain onnellisia, kun konsensuspoliitikoista on päästy eroon. Kyseessä on eräänlainen sisarteos Saramagon 1995 julkaistulle kirjalle Kertomus sokeudesta (suom. 1997).
Satiirisessa ja pessimismin värittämässä romaanissaan Saramago näyttää, kuinka länsimaisesta demokratiasta on tulossa eräänlainen poliittisen eliitin diktatuuri, jossa päättääjät ratkaisevat asiat niin kuin heille itselleen sopii - ihmishengistä, oikeudenmukaisuudesta ja totuudesta piittaamatta. 

Kertomus näkevistä oli pitkästä aikaa teos, josta minulla ei juurikaan ole nuristavaa. Se ei aivan onnistunut kaivautumaan sydänalaani, mutta eittämättömän laadukas lukukokemus se yhtä kaikki oli. Ainoa lannistava asia oli se, että jälleen kerran olin hätiköinyt tarttumaan ensimmäiseen kiinnostavalta kuulostavaan teokseen sen tarkemmin taustatyötä tekemättä: niinpä jätin edeltäneen teoksen Kertomus sokeudesta huoleti lukematta luottaen siihen, että Kertomus näkevistä todellakin olisi itsenäinen jatko osa. Niinhän se olikin, mutta Kertomus näkevistä on mitä ilmeisemmin rakennettu keskustelemaan aiemman teoksen kanssa, ja tunsin pahan kerran jääväni paitsi jostakin tärkeästä. Toisaalta voin puolustella päätöstäni sillä, että Saramagoon tarttuminen kiinnosti minua kovasti, ja edellisellä kirjastoreissullani Kertomus sokeudesta ei ollut hyllyssä, toisin kuin Kertomus näkevistä. Täten alleviivaan Kertomuksen sokeudesta kiireelliseksi lukulistassani, jotta vielä muistaisin jotakin jatko-osan tapahtumista ja ehkäpä tuo kirjojen välinen taso aukeaisi minulle tuossa vaiheessa. 

Vaan sitten itse teokseen. Saramagon käyttämä epäsuora kerronta (tuo kerronnallinen heikko kohtani) on erittäin miellyttävää luettavaa - ainakin, jos pääsee ylitse hengästyttävästä asettelusta. Teos ei nimittäin paljon kappalejakoja tarjoa, ja pitkätkin repliikit on ketjutettu liki sivun mittaisiksi, pilkulla erotetuiksi lauseketjuiksi. Hurjaa, mutta toisaalta varsin tarkoituksenmukaista; eri riveille jaettu dialogi kun väistämättä rikkoisi epäsuoran kerronnan tunnelmaa. Silti huomaa kaipaavansa yli viisi sivua kestäneen kappaleen jälkeen edes pientä säröä tekstiseinämään. Kaikeksi onneksi teos on jaettu lukuihin, eivätkä ne tyypillisesti ole ylettömän pitkiä, osa jopa lyhyitä, vaikka ei koskaan mihinkään aukeaman mittoihin ajautudakaan. Kertojaan tottuu kuitenkin nopeasti, ja itse koin persoonallisen kertojanäänen hyvinkin sopivana tekstin sävyyn. 

Kansiliepeen teksti kuvailee teoksen maailmaa pessimistiseksi. Sitä se toki onkin, paikoitellen jopa raadollinen. Toisaalta jossakin on silti kaiken aikaa tietty ymmärtäväinen sävy; tällainen ihminen on, toisinaan uskomattoman julma ja itsekeskeinen mutta samalla haavoittuva ja inhimillinen. Teoksen voisi sikäli sanoa olevan suoranaisen empaattinen - ymmärryshän ei ole koskaan ollut hyväksymisen synonyymi. Silti ainakin oman vaikutelmani mukaan teoksen maailmassa on olemassa jonkinlainen hyvyyden ja totuuden ideaali, jonka tavoitettuaan moni hahmo vaipuu mielenrauhaan niiden kurjien koettelemusten edessä, jotka heidän valinnoistaan on heille koitunut. Oikein tekeminen on siis rohkean valinta, epärehellisyyteen turvautuvat ne, jotka ajavat omia etujaan niiden menettämisen pelossa. Teoksessa sekä poliitikot, virkamiehet että tavalliset rivikansalaiset ajautuvat jommalle kummalle tielle - tai molemmille vaihtelevassa järjestyksessä. 

Rivien välistä välittyvällä huumorilla, joka on tunnistettavissa usein tämän teoksen puitteissa satiiriksi, luodaan samankaltainen tunnelma kuin muun muassa Kehlmannin teoksissa. Teksti ei sisällä yhtään vitsiä tai juuri lainkaan nasevaa sanailua, mutta silti on aivan kuin kertoja hymyilisi tarinalleen sitä kertoessaan. Tämä huumori syntyy ihmisten odotusten ja mielikuvien sekä todellisuuden välisestä ristiriidasta sekä elämän tahattomasta surkuhupaisuudesta, jolle hymähtelee mielessään vaikka toisinaan ennemmin itkettäisi. 

Teoksen hahmot jäävät tarkoituksella etäisiksi. Keskeisiä hahmoja on useita, ja heidän edesottamuksiaan seurataan aina hetken verran havainnoiden aivan silmien tasolta asianosaisen näkökulmaa tapahtumiin sekä heidän tekojensa seurauksia. Erityisenä piirteenä mainittakoon, että koko teoksen aikana ei nimetty yhtäkään hahmoa, paikkakuntaa tai edes valtiota, jossa asiat tapahtuvat, vaikka paljolti se muistuttaakin kulttuuriltaan Saramagon kotimaata Portugalia. Asioiden tapahtumista jossakin aivan muualla painotetaan, mikä ei suoranaisesti vähennä halua yhdistää tilannetta todelliseen Portugaliin (jonka politiikasta en tosin ole alkuunkaan perillä). On kiinnostavaa, kuinka teoksen keskiössä on ilmiö ennemmin kuin henkilö - en ole pitkään aikaan lukenut vastaavaa nykykirjallisuutta. Ainoa asia, joka jäi vaivaamaan, oli tapahtumien selittämättömyys - ehkä tässä astuu kuvaan maaginen realismi. Toisaalta myös avoin loppuratkaisu antoi samalla tavalla tilaa mielikuvitukselle. 

Kertomus näkevistä on erittäin tasalaatuista luettavaa ja hyvin miellyttävä kokemus ollessaan kiinnostava niin monella eri tasolla. Kuten sanottu, Kertomus sokeudesta tulee varmastikin täydentämään tätä lukukokemusta, ja jo nyt Saramagon kirjoitustyyliin ihastuneena voin kuvitella sen tarttuvan mukaani kirjastosta ainakin tämän vuoden puolella. 


---

José Saramago: Kertomus näkevistä (2004/2007)
Suom. Erkki Kirjalainen
Tammi. Helsinki.
382s.
Kansi: Markko Taina

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Reino Rinne: Tie päättyy tunturin laella

Syrjäisen erämaakylän hiljaiseen ja tavallisesti tapauksettomaan arkeen osuu eräänä elokuun täyteläisenä kesäyönä harvinainen tapausten sarja, joka tempaa kylän asukkaat voimakkaasti mukaansa. Selvitellessään tapausten hiljaista kulkua tekijä kehittelee henkilöittensä piirteitä sekä vakavin että leikillisten mehukkain vedoin. 
Teoksen päähenkilönä on yhdeksättä kymmentään käyvä, sokea karhunkaataja, oikea metsämies ja erämaan eläjä, jollaisten eläviä esikuvia saattoi vielä äskeisinä vuosina tekijän synnyinseuduilla tavata. "Tie päättyy tunturin laella" on kappale pohjois-tunturiseutujen arkea. Ihmis- ja luonnonkuvauksen ohella tämä pienoisromaani tarjoaa lukijalle kiintoisia tilanteita. Siinä on myöskin juonen jännitystä alusta loppuun.

Tie päättyy tunturin laella on majaillut hyllyssäni vaatimattomana siitä asti, kun sen nappasin kierrätyskirjahyllystä kerran mukaani. Teos näytti kovin ikääntyneeltä, ja sikäli kuin sisäkannesta voi päätellä, kyseessä on vuoden -46 painos. Jo olemuksellaan se siis palauttaa ajassa taaksepäin, aivan kuten sisällölläänkin.

Sivumäärän ollessa pienenpuoleinen teos tuli luettua aika vauhdilla. Olin odottanut vähäisten taustatietojeni pohjalta tunnelmallista luontokuvausta, ja sitä teos sisälsikin kaiken kyläyhteisön tapahtumien taustalla. Rinne osaa tuoda ilmaisuvoimaisesti pohjoisen luonnon lukijan eteen - tai pikemminkin ympärille. Syvät elokuiset erämaat voi suorastaan haistaa ja maistaa. Sävy ei kuitenkaan äidy paatokselliseksi, vaan siitä huokuu aito, perinpohjainen luonnon tuntemus ja rakkaus erämaata kohtaan.  

Itse en aluksi mieltänyt karhunkaataja Jänkä-Pekkaa teoksen päähenkilöksi, sillä näkökulmia oli useita; oli nuortaparia, vaikeassa avioliitossa sinnittelevää ukkomiestä ja hänen työtaakan alla sisuuntuvaa rouvaansa, oli paikallista poliisia ja niin edespäin. Kunkin hahmon ajatuksissa vierailtiin pidempi tai lyhyempi hetkinen, mutta sekavaksi ei teos mielestäni koskaan ajautunut: tapa tuntui luontevalta ja antoi miellyttävän monipuolisen kuvan siitä, millaista elämä pikkuisella syrjäkylällä on varmasti ollut viime vuosisadan puolivälissä. Myös huomattava määrä takaumia varmisti sen, että jokaisen hahmon koko elonkulku kävi ilmi kirjan sivuilta, mikä sai aikaan ainakin tunteen kokonaisvaltaisesta sikäläisen elämänmenon hahmottamisesta. 

En osaa nimetä suosikkihahmoani - harvoinpa osaan. Hahmot olivat kotoisan arkisia ja sikäli uskottavia, mikä erityisesti antoi teokselle sen hyvin eheän tunnelman luontokuvauksen ohella. Jo ylempänä mainittu Jänkä-Pekka muodostui teoksen keskeiseksi hahmoksi, joka edusti kuolevaa elämäntapaansa ja joka käänsi muuttuvalle maailmalle selkänsä ja palasi menneisyyteensä - aikaan, jolloin vielä kuului ympäröivään maailmaan. Toisaalta hän katuu ja punnitsee tekemiään asioita läpi teoksen, mikä pohdinta kiertyy viimeisen kaadetun karhun ympärille. Tie päättyy tunturin laella on nimenä mielikuvia herättävä ja aloin jo teoksen loppupuolella kaipailla selitystä valinnalle, kunnes ymmärsin sen vertauskuvalliset merkitykset. Jänkä-Pekka kiipeää tunturin laelle päättyvää tietä samalla kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. 

Rinteen käyttämä kieli on mukavan vanhahtavaa ja vilisee verbejä ja adjektiiveja, joita en ole koskaan kuullut. Kokonaisvaikutelma on huvittava, kiinnostava ja toisaalta rauhoittava; on kuin kuuntelisi jutustelua vuosikymmenien takaa. Kertojan sävy on lämmin ja tarinointi saumattomasti tapahtumaympäristöönsä sulautuvaa. 

Jostakin syystä Tie päättyy tunturin laella edustaa minulle yhdenlaista suomalaisen kirjallisuuden arkkityyppiä: realistista ihmis- ja yhteisötutkielmaa, joka sijoittuu huikaisevan kauniin ja toisaalta armottoman luonnon keskelle. Pidän itse tällaisesta asetelmasta, sillä se antaa perspektiiviä nykyelämään ja kehitykseen silloisen elämän ja tämän hetken välillä. Teos oli rauhoittava ja ajatuksia herättävä kokonaisuus pienine, arkisine tapahtumineen. Myös valitettavan suurta osaa nykykirjallisuudesta leimaava kaupallisuus loistaa poissaolollaan. Tie päättyy tunturin laella on kirja, joka on kirjoitettu - Tolkienin sanoja lainaten - sydänverellä. Sellaisessa kirjallisuudessa on aina omanlaistaan viehätystä.


---

Reino Rinne: Tie päättyy tunturin laella (1946)
Otava. Helsinki. 
189s. 

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas


Ulla-Lena Lundbergin kauan odotettu, suuri romaani kertoo talvi- ja jatkosodasta Kummelin opettajaperheen näkökulmasta. Sota tömähtää arjen keskelle, keskelle koulupäivää, ja oppilaat ovat lähes helpottuneita, kun pääsevät irti koulusta. Mutta pian Kummelin perheelle koittavat vakavat ajat, sillä kaksi pojista, Göran ja Frej, joutuvat kutsuntoihin ja vanhin poika Petter saa kotirintamalla vastuullisia tehtäviä. Alkavat säännöstelyn, annostelun ja liikekannallepanon ajat. 
Se mikä tekee romaanista nautittavan ja suuren taideteoksen, on kerronnan ilo, joka säteilee joka sivulta. Ulla-Lena Lundberg avaa meille uusia näkökulmia sodan arkipäivään: huolimatta julmuudesta ja kärsimuksestä sota merkitsee Kummelin pojille vapautumista perheen syleilystä. He ovat ennen kaikkea nuoria, ja kirjasta säteilee paradoksaalinen hilpeys. 

Marsipaanisotilas kiilasi odottamatta lukulistan kärkeen (jälleen toisten lukemistosta) saatuani suosittelun sekä muistutuksen, että eräpäivä on aivan nurkan takana. Niinpä ryhdyin heti ponnekkaasti toimeen ja olin valmiina ennemmin kuin aavistinkaan. Lundbergia en ollut ennen lukenut, vaikka Finlandia-voittaja Jää olikin kangastellut lukulistallani pidemmän aikaa, ja niinpä tuo lämmin kertojanääni ja lempeänkarhea maailma olivat riemastuttava uusi kokemus. Asiaan hieman perehdyttyäni olin varsin tyytyväinen siihen, että Jää on yhä lukematta; se kun on itsenäinen jatko-osa Marsipaanisotilaalle

En voi kuin kunnioittaa tapaa, jolla teos on vakavasti otettava ja samalla niin valtavan keveä. Rintamalle lähtijöiden nuoruus heijastuu joka särmästä: nuoret miehet pitkästyvät kasarmilla istuskelusta ja järjestävät urheilua, laulua ja vaikka minkälaista huvitusta, haaveilevat tytöistä ja odottavat kotoa paketteja nuoruudelle ominaisessa kuolemattomuuden uskossa. Ymmärtääkseni teosta on kritisoitu muutamista suurehkoista asiavirheistä, mutta itse en ollut tarpeeksi asiantuntija niitä havaitakseni, ja tunnelma sekä maailmankuva olisivat varmasti tasoittaneet virheiden tuottamia otsaryppyjä ainakin tiettyyn rajaan asti.

Näkökulma onkin Marsipaanisotilaassa se erityisen kiinnostava elementti. Sen lisäksi, että jo takakansi muistuttaa teoksen olevan "ensimmäinen suuri romaani, joka kertoo suomenruotsalaisten osallistumisesta sotaan", en ole aiemmin törmännyt Suomen itsenäisyyden ajan sodista kertoviin teoksiin, jotka kertoisivat näin selkeästi rakentamisesta. Marsipaanisotilaan Frej itsenäistyy nenäkkäästä vetelehtijäteinistä aikuiseksi, itsensä kanssa sovussa olevaksi mieheksi, joka löytää paikkansa sodan repimässä maailmassa. Toki hajoamistakin tapahtuu niin yhteiskunnassa, perheissä jasuvuissa kuin yksittäisten ihmisten suhteissa. Ne kuitenkin kaikki rakentuvat uudelleen, tällä kertaa joksikin muuksi kuin ennen. Luopumisen suru, tuntemattoman pelko ja vastuuntunnon taakka ovat kaikki läsnä Marsipaanisotilaassa vastaväreinä elämälle, jota etenkin nuoret aikuiset elävät kiihkeästi sodan keskelläkin. Marsipaanisotilas on kaukana Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, jossa etenkin rintaman traumaattinen ympäristö korostuu. Silti en ainakaan itse koe teosten olevan ristiriidassa keskenään; sodan aikana kokemuksia ja kohtaloita oli varmasti hyvinkin erilaisia.

Marsipaanisotilaskin näyttää kolmen veljeksen erilaisia teitä sodan keskellä. Nuorin pojista, Göran, on aina menestyvä ja miellyttämisenhaluinen, suloinen kotiväen lellikki, jolle sodankäyntikin on kaikkea muuta kuin tappamista. Frejlle sota on arki ja se maailma, jossa hän on kotonaan. Vanhin veli Petter taas kantaa vastuun äitinsä jaksamisesta kotirintaman puristuksessa, sillä jos äiti Martha Kummel sortuu, sortuu kaikki muukin, sillä isä ja pikkusisko ovat molemmat dramaattisia, itsekeskeisiä ja ikuisessa hoivantarpeessa. Petter on kaiketi päähenkilö myös Jäässä. Hahmojen välinen vuorovaikutus oli uskottavaa ja monilta osin ajatonta.

Huomaan lähestyväni sotakirjallisuutta aina tietyllä asenteella: yritän hahmojen kuvauksesta päätellä, kuka kuolee, sillä ainahan väistämättä joku kuolee. Eihän sota muuten olisi armotonta ja julmaa, vaikka kuinka kerrottaisiin kotirintaman tai vaikka ihan taistelurintamankin kurjuudesta ja uhrauksista. Yleensä päättelyni tosin valuvat hukkaan, sillä en osaa päättää kaikista hahmoista, ja lopulta odotan joka hetki kunkin hahmon loppua. Marsipaanisotilaassa tämä odotus oli tavallistakin hermostuttavampaa, sillä Lundberg tuo hahmonsa lähelle lukijaa ja osaa tehdä heistä tarpeeksi moniulotteisia, jotta heidän tarinaansa todella haluaa seurata. Silti itse hahmojen kuolemaa ei sinänsä jännitä, vaan se, millaista tyhjiötä heidän jäljiltään paikataan lopputeoksen ajan. Marsipaanisotilaassa tapahtuva kyseenalainen sankarikuolema kuitenkin oli jotakin, mitä en koskaan osannut odottaa. Sen enempää erittelemättä uskallan väittää, että aika harva osaisi. 

Lukukokemusta häiritseviä seikkoja ei ollut kovin montaa, ja ehkä keskeisin niistä oli turhan usein kompasteleva suomennos. Sanon "turhan usein", vaikka häiritseviä virheitä oli ehkä yksi viittäkymmentä sivua kohti; sellainen alkaa kuitenkin jo erottua, kun sivuja on sen viitisensataa. Toisaalta sekä alkuteoksen ilmestymisvuosi että suomennoksen julkaisuvuosi ovat samat, joten kiirettä on nähtävästi pitänyt. Toinen paikallisen kangertelun syy oli omassa sivistymättömyydessäni. En osaa sanaakaan saksaa, joten yksi kohtaus jäi minulta aivan pimentoon dialogin ollessa tyystin saksaksi. Jonkin hajun sain silloin tällöin ruotsia ja englantia epätoivoisesti yhdistelemällä sekä kertovien osuuksien vihjeiden avulla, mutta harmillista lukeminen oli yhtä kaikki. Nabokovin Lolitan ranskankielisistä lausahduksista sentään aikoinani selvisin yllättävänkin hyvin ranskan alkeistaidoilla, mutta olisi näköjään kannattanut piipahtaa myös saksantunneilla. 

Marsipaanisotilas oli miellyttävä lukukokemus avartavan näkökulmansa, omanlaisensa maailman ja soljuvan kielensä myötä. Jää on nyt noussut lukulistallani ylemmäs ja Lundberg nostettu niiden kirjailijoiden joukkoon, joiden teoksiin tarttuu aina mielellään. 


---


Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas (2001)
Suom. Leena Vallisaari
Gummerus. Jyväskylä.
496s.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Margaret Atwood: Rouva Oraakkeli

Kirjan nainen yrittää vapautua menneisyydestä niin kuin ylipainosta. Välineitä ovat pakenemiset, henkilöllisyyden vaihdokset ja lavastettu kuolema. Yritys vie hänet identiteetittömyyteen ja tekoihin, joita hänen on vaikea tuntea omikseen. 
Tästä kaikesta Atwood kirjoittaa virkeästi mutta myöhempään tuotantoonsa verraten yllättävän säyseästi. Ei Rouva Oraakkelista puutu niinkään Atwoodin kuuluisuuteen nostaneen Orjattaresi-romaanin karmaisevaa analyyttisyyttä kuin annos ilkeyttä, joka lataisi välillä melko uuvuttavankin pikkupiruilun tuntuvien tällien jakamiseksi.

Muistaakseni Rouva Oraakkeli päätyi lukulistalleni kahdesta syystä: olin miettinyt jo pidemmän aikaa itseni sivistämistä Atwoodilla ja toisekseen luin viime kesänä Hannele Harjusen ja Katariina Kyrösen tietoteoksen Koolla on väliä! : Lihavuus, sukupuoli ja ruumisnormit (Like, 2007), jossa Rouva Oraakkelia kuvailtiin kiinnostavasti. Niinpä sitten pitkään lukulistan jatkeena oltuaan se osui mukaan kirjastosta. 

Teksti oli kovin tarttuvaa, ja hotkaisin teoksen muutamassa päivässä. Tekstin tyyli oli sujuvaa ja kertoi mainiosti pääasiassa välttäen erityisen suurellisia linjoja. Tapahtumien ja kerronnan keveys oli rehellisesti sanottuna suuremmanpuoleinen yllätys. Atwoodiin melko vähäisesti perehtyneenä olin saanut käsityksen, että tekstissä olisi vahvemmanpuoleinen naisasiaote. Ilmeisesti mielessäni tämä naisasiaote liittyi vahvasti vielä paljon karumpaan maailmankuvaan, johon esimerkiksi kuoleman lavastaminen ei sovi. Myös päähenkilö Joanin piirteet toisaalta varsin perinteisellä tavalla naisellisena naisena tuntuivat hämmentäviltä. Toisaalta - miksei vahvalla naishahmolla voisi olla myös stereotyyppisen naisellisia piirteitä, sillä eiväthän ne kuitenkaan määrittele häntä ihmisenä? Lisäkierroksen tähän pohdintaan toi myös Joanin ammatti romanttisen kioskikirjallisuuden tuottajana, joka saa Joanin elämän rinnastumaan "täydelliseen" naiskohtaloon. 

Tekstiin on siroteltu katkelmia Joanin kirjoittamasta kertomuksesta. Se tuottaa tulkinnallisen lisätason hänen käsitellessään rooliaan omassa elämässään. Hänen avioliittonsa on kurjassa kunnossa, ja toisaalta suhde rakastajaankin tuntuu välillä turhan uuvuttavalta. Joanin yksikään rooli ei tunnu sopivan, ja eräänlaisena myyttisenä hahmona hänen ajatuksissaan esiintyy sirkuksen "maailman lihavin nainen", joka on sisäisesti voimakas ja tyyni hahmo ulkomaailmasta huolimatta. Ikään kuin vastavoima on äidin haamu, joka muistuttaa kaikista niistä vaikeuksista, joita Joanilla on identiteettinsä kanssa.

Joanin ruumiskuva on hyvin keskeisessä roolissa läpi romaanin. Hänen äitinsä on aina ollut hyvin kriittinen suhteessa tyttäreensä, ja äiti linkittyy vahvasti Joanin itsetuntoon sekä ruumiskuvaan. Joanin uskottavuus hahmona perustuu pitkälti ristiriidoille ja puutteille, joita ei kuitenkaan ylikorosteta. Lukijan ei tarvitse velloa Joanin kamppailuissa kuten Fieldingin Bridget Jonesissa erottaakseen satiirin ja kommentoinnin. Kantaaottavuudesta huolimatta Rouva Oraakkelissa ei sorruta nostamaan sanomaa tarinan yläpuolelle alleviivaamalla, mikä vaikutti positiivisesti lukukokemukseen. 

Jälkivaikutelmani teoksesta oli hieman hämmentynyt. Lukukokemus oli maistuva ja näkökulma kiinnostava, mutta toisaalta sävyn keveys ja hurjat käänteet tuottivat hiukan liian vahvan viihteellisyyden maun. Kaiketi jossain vaiheessa tulee aika tarttua Atwoodiin uudelleen, jotta saan hieman heijastuspintaa sille, mitä oikein olin lukenut sulkiessani Rouva Oraakkelin


---


Margaret Atwood: Rouva Oraakkeli (1976/1993)
Suom. Marja Haapio
Kirjayhtymä. Helsinki./ Gummerus. Jyväskylä.
409s.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Sinisalon tarinat sijoittuvat pääosin meidän aikaamme, tuttuihin maisemiin, joissa jokin on häiritsevästi ja pelottavasti toisin. Novellissa Lukko perheen kotona on keittiön ovessa jykevä lukko, jota kukaan muu ei näe. Kädettömät kuninkaat avaa hyytävästi sen miksi ja kenen välikappaleina täällä elämme, novellissa Me vakuutamme mainostoimiston copy huomaa toimivansa työssään jonkin suuremman maailmanjärjestyksen ja myytin tahdottomana palvelijana. 
Järjestelmällisesti Sinisalo muuttaa novelleissaan tutun ja totutun päälaelleen; se mitä luulemme omaksemme on jonkin muun hallussa, ihmisen ymmärrys maailmasta on jonkin toisen kirjoittama kuin hänen itsensä, myytit totta ja totena pidetty pelkkää myyttiä. Sinisalon novellien maisema pitää sisällään salaisuuksia jollaisia emme voi edes kuvitella siellä olevan, ja samalla hän avaa uusia viiltäviä valaistuskulmia omaan maailmaamme. Näiden novellien lukemisen jälkeen ei mitään – ei edes itseä – voi katsoa enää niin kuin ennen, sillä kaikki mihin uskomme saattaakin olla häiritsevästi toisin. 

Alkaa hieman tuntua siltä, että minun pitäisi lopettaa kiinnostavien kirjannimien perässä juokseminen - ainakin, jos en uhraa paljoakaan huomiota sisältökuvaukselle ennen kuin jo aloitan lukemisen. Olin lukenut Sinisalolta aiemmin Ennen päivänlaskua ei voi, joka oli ollut ihan mukiinmenevä lukukokemus, joskaan ei mitenkään käänteentekevä ja toisinaan hiukan pitkäveteinenkin ainakin tuolloin yläasteen loppupuolella. Tämä uusintakohtaaminen Sinisalon kanssa on malliesimerkki siitä, ettei pitäisi asioista selvää ottamatta odottaa asioita, sillä silloin pettyy väistämättä. Ei siksi, että Kädettömät kuninkaat olisi huono teos, vaan siksi, että en sittenkään ollut ensisijaista yleisöä. 

Vaikka minulla on historiaa fantasiakirjallisuuden suurkuluttajana, en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut scifistä. Sen estetiikka ei yleensä viehätä minua, tulevaisuuden skenaarioiden äärimmäisyys on usein ärsyttävää ja siten yhteiskunnallinen kommentoivuus on turhan alleviivattua ja yksinkertaistettua makuuni. Tämän takia juuri dystopiat maistuvat erityisen huonosti. Hienovaraisempi ote tosin voi olla ihan kiinnostava, kuten tv-sarjassa Black Mirror, johon tykästyin kovastikin huolimatta muutaman jakson dystopia-teemasta - ehkä siksi, että nuo dystopiat eivät olleet tyypillisiä varakas eliitti/ylemmät tai vaarallisemmat olennot vs köyhät/tavalliset -skenaarioita. Sinisalolla on sekä dystooppista materiaalia että kevyttä yliluonnollisuutta teksteissään, joten niiden luokittelu puhtaasti scifiksi olisi ongelmallista. Käsittääkseni myös Sinisalo itse vastustaa teostensa luokittelua genreihin. 

Novellimuoto sopi mainiosti tarinoille. Sinisalo osaa kyllä rakentaa tekstin huolella ja kertoa mutkattoman tehokkaasti ja miellyttävästi. Valitettavasti Sinisalokin sortuu etekin scifiosuuksissa juurikin alleviivaukseen, joka lähinnä turruttaa ja ärsyttääkin hienokseltaan. Valitut näkökulmat ovat sikäli kiinnostavia, että ainakaan itse en ole tullut ajatelleeksi esimerkiksi mitä tapahtuisi, jos ruotsinlaiva jäisi oman onnensa nojaan kuukausiksi matkustajineen päivineen. Näkökulmat ovat teoksen kiinnostavin osuus - etenkin, kun niitä käytetään hyvin tietoisesti. Hienoinen ennalta-arvattavuus ei myöskään syönyt lukukokemusta aivan liikaa. 

Häiritsevyys, jota teoksen otsikossakin korostetaan, ei ainakaan omalla kohdallani toteutunut. Teoksen yksikään tarina ei jäänyt vaivaamaan sen enempää enkä voi sanoa niiden olleen häiritseviä luettaessakaan. Monien teesi oli nähtävissä jo ensimmäisten sivujen jälkeen, mikä sai aikaan miltei opettavaisen tunnelman. Se taas laimensi yliluonnollisuutta tai tulevaisuudenkuvien karuutta. Minunkaan, laiskan tulkitsijan, ei tarvinnut edes yrittää, kun teema tarjoiltiin hopealautasella. Yksikään tarina ei sen myötä toisaalta koskettanut, sillä kaikki oli kovin tarkoituksenmukaista ja hahmot rakennettu päämääriä ajatellen. Silti heissä oli jokaisessa ripaus inhimillisyyttä, mikä taisi pelastaa kokoelman. 

Sinisalo on arvostettu ja tasalaatuinen kotimainen kirjailija, mutta hänen tyylinsä ei aivan uppoa ainakaan näin aihepiirinkin ollessa aika kaukana kiinnostuksen kohteistani. Toki hänen laajaan tuotantoonsa kuuluu monia lajityyppejä ja niiden sekoituksia, mutta tapa kertoa tarinaa tuskin erityisemmin vaihtelee, ja juuri se on osa suurinta ongelmaani tämänkin teoksen kanssa. Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita on viihdyttävä ja nokkela, mutta siihen se jääkin. Kaksi teosta Sinisaloa taitaa riittää itselleni, ja jätänkin hänen muun tuotantonsa niille, jotka siitä osaavat nauttia. 

---

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita (2005)
Teos. Helsinki. 
366s.
Kansi: Mika Immonen

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Bret Easton Ellis: Lunar Park

Romaanin Ellis asuu esikaupungin perukoilla vaimonsa, poikansa ja tytärpuolensa kanssa. Kohtalokkaissa halloween-pippaloissa Ellis näkee vilaukselta levottomuutta herättävän (fiktiivisen) hahmon, auton, joka on aivan samanlainen kuin hänen isävainaansa auto; tytärpuolen nukke alkaa käyttäytyä epänormaalisti ja talossa alkaa tapahtua outoja muutoksia. Ellis yhdistää nämä muutokset toisiin, vakavampiin tapahtumiin – sarjamurhiin ja nuorten poikien katoamisiin – ja yrittää epätoivoisesti puolustaa perhettään. Vaimo, terapeutti ja poliisi väittävät, että hänen pelkonsa ovat turhia, aineiden väärinkäytön ja egomaanisuuden synnyttämiä.  
Lunar Park aiheuttaa lukijalle hämmennyksen toisensa perään. Se muuttuu komediasta psykologiseksi ja yliluonnolliseksi kauhuksi ja käsittelee matkan varrella rakkautta ja menetyksiä, isiä ja poikia. Teos on sekä syvästi henkilökohtainen että uskomattoman mielikuvituksellinen. 

Liekö ollut Wikipedian artikkeli, jossa kuvattiin Lunar Parkia sanalla pseudoelämäkerta. Olin valinnut teoksen Risingshadow'n suosituksista melko ylimalkaisesti ja vasta teoksen aloitettuani tajunnut lukevani erään keskeisen yhdysvaltalaisen nykykirjallisuuden suuren nimen tuotosta. Tässä kehyksessä juuri puolifiktiivinen omaelämäkerta on yllättävä ja kiinnostava ratkaisu. Toki, kuten taustatutkimuksissani ja Lunar Parkista itsestään viimeistään kävi ilmi, Ellisin tyyli kirjottaa on erittäin suorasukainen ja kursailematon. Suuria nimiä Ellisin tuotannossahan ovat Amerikan Psyko sekä Alta nollan

Toisaalta Ellisin tuotantoon tutustumisen aloittamiseen Lunar Park on huono teos, toisaalta hyvä. Huono sikäli, että taustatutkimuksessani sain selville Ellisin käyttävän paljon teostensa sisäisiä viitteitä ja aivan kuin sijoittavan fiktionsa samaan maailmaan. Lunar Park on välimuoto todellisuuden ja tuon romaaneiden sisäisen maailman välillä, sillä siellä kuulemma vilahtelee merkittävä määrä esimerkiksi muiden romaanien hahmoja sivuhenkilöinä. Niinpä ohitin mitään tajuamatta Alta nollan -teoksesta tutun Blairin tai Amerikan Psykon etsivä Kimballin sekä epäilemättä tuhat ja yksi muuta viittausta. Niinpä minulle jäi väistämättä olo, että olisin voinut kokea Lunar Parkin perusteellisemminkin. Toisaalta taas kuunneltuani opiskelijakavereideni tuskailua Alta nollan -teoksen parissa olin varma, etten siihen koskaan tarttuisi. Lunar Parkin jälkeen olen kuitenkin eri mieltä: ainakin teoksen sisäinen Ellisin hahmo kertoo vain yksinkertaisesti ammentaneensa omasta nuoruudestaan joutilaana yksityiscollegeopiskelijana 80-luvulla, vaikka teos on Lunar Parkin luonnehdinnan mukaan "paljon suuremmassa määrin sepitettä ja vähemmän avainromaani kuin useimmat esikoisromaanit", koska Ellis oli sitä ennen kirjoittanut kolme julkaisematonta elämäkertaa. Alta nollan -teoksen shokeeraavimmat kohtaukset kuulemma perustuvat urbaanilegendasävyisiin huhuihin Los Angelesin alueelta Ellisin tuttujen keskuudesta. Tämä kaikki sai Alta nollan vaikuttamaan paljon monitahoisemmalta kuin järjetön ja päämäärätön örvellys- ja sekoilukimara, millaiseksi olin sen aiemmin mieltänyt kuulemani perusteella.

Lunar Parkista suurin osa kuitenkin sijoittuu esittelytekstissä mainittuun esikaupunkiin. Senkään elämä ei ole sen auvoisempaa: lapset pumpataan täyteen lääkkeitä ja ylisuojelevat vanhemmat yrittävät turruttaa sisäisen tyhjyytensä mitä erilaisimmilla apuvälineillä. Vaikka teos muuttuu askel askeleelta yliluonnolliseksi kauhuksi, silti kaikista syvimmän vaikutuksen jätti tapa, jolla Ellis kuvaa elämänkohtaloita. Hänen näkökulmansa on rikkaiden ja kuuluisien maailma, jota kuitenkin vallitsee tietty lanadelreymäinen rappion estetiikka: kaikki ovat kauniita, varakkaita ja älykkäitä, mutta edes yhtä naapurien välistä illallista ei selvitä ilman huumeita. Sikäli voisin tehdä pienen viittauksen Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen -teokseen, jossa kauhu kalpeni arjen harmaudelle: jälleen tosielämä on painajaismaisia hirviöitä pahempaa. Toistamiseen olisin selvinnyt ilman hirviöitä, vaikka ne olivat toki juonellisesti perusteltuja. Sen sijaan toimintakohtaukset mörköjen takaa-ajamina olisi voinut tiputtaa huoleti pois tunnelman kärsimättä. Myös paranormaalin metsästäjien hälyttäminen paikalle tuntui kohdalta, jossa tunnelma oli ennemmin kuin nuorten seikkailukirjasta. 

Lunar Parkissa vanha viisaus konkretisoituu: kynä on miekkaa mahtavampi, kun kirjailija käy taistoon omien demoniensa kanssa kirjoittaen niille lopun. Juoni ei ole ensimmäistä eikä viimeistä kertaa käytetty; edellisen kerran itse törmäsin siihen keväällä Alan Wake -videopelin puitteissa. Niinpä ratkaisu ei ollut kovin yllättävä. Ellisin hahmo jakautuu teoksen loppupuolella kirjailija-hahmoon ja Bretiin, jotka keskustelevat ja toimivat keskenään. Osuus oli ihan mielenkiintoinen hyppysellinen metafiktiota, vaikka aivan täysin kirjailijan motiivit eivät selvinneetkään. Teoksen loppu on lohdullisuudessaan koskettava, joskin hiukan siirapin rajoilla. Se ei kuitenkaan ole ristiriidassa synkän maailmankuvan kanssa, vaan huomioi ne kapeat valonsäteet, joita ristiriitainen maailma sisältää.

Lunar Park oli kiinnostava lukukokemus, joskin olisin toisinaan kaivannut hieman vähemmän viihteellisyyttä. Se oli osaltaan ikkunanavaus sellaiseen maailmaan, josta minulla ei ollut mitään käsitystä, ja tarpeeksi uskottava fantastisten elementtiensä lomassa. Ellisin tuotannosta ainakin Alta nollan on lukulistallani. 


---

Bret Easton Ellis: Lunar Park (2005/2007)
Suom. Arto Schroderus
Tammi. Juva.
471s.
Kansi: Markko Taina

perjantai 10. heinäkuuta 2015

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Kun Blackebergin lähimetsästä löytyy teinipojan kuiviinvuodatettu ruumis, lähiön asukkaat alkavat huhuta rituaalimurhaajasta. 

Tapaus säväyttää 12-vuotiasta Oskaria, joka haaveilee kostavansa verisesti koulukiusaajilleen. Oskarin huomion kuitenkin varastaa naapurintyttö Eli, Vaikka jokin uudessa ystävässä ei olekaan kohdallaan. Eli tuoksuu oudolle, pukeutuu rääsyihin ja näyttäytyy vain iltahämärän jälkeen.  
Ystävät hämärän jälkeen on täysiverinen kauhukertomus hirviöineen ja sankareineen. Se on myös rakkaustarina ja koskettava kuvaus erään lapsuuden lopusta tukholmalaisessa lähiössä vuonna 1981.
On tavallisesti kaksi syytä, joiden perusteella katson romaaniin pohjautuvan elokuvan ennen alkuteoksen lukemista: joko vakavan harkinnan jälkeen tai tietämättä, että elokuva perustuu romaaniin. Lähinnä jälkimmäisestä syystä elokuva (ruotsalainen versio - amerikkalaiseen en koskisi pitkällä tikullakaan) osui kohdalleni ennen kirjaa. Voin luonnehtia katsomiskokemusta miellyttäväksi, vaikkei kauhu tavallisesti maitakaan, sillä säikyttelyn ja verimässäilyn sijaan kauhuosuus perustui painajaismaiseen ja painostavaan tunnelmaan. Vaikka elokuvan näkemisestä on jo vierähtänyt vuosi jos toinenkin, en voi sanoa sen olleen romaania huonompi. Itse asiassa se oli kokonaisuutena toimivampi kuin alkuteos, mikä on harvinainen tapaus.

Myös romaanina Ystävät hämärän jälkeen on tunnelmallisen kolkko ja viihdyttävä, mutta ongelmaksi muodostuu tekstin tyyli. Se ei suinkaan ole huonoa, vaan pikemminkin taidokkaan kotoisaa tavalla, joka taittaa kauhulta terävimmän kärjen. Jo alkupuolella tulin siihen tulokseen, että kauhuelementit ovat teoksen heikointa antia, ja hätiköin ne lävitse toisinaan jopa kyllästyneenä. Sen sijaan arjen kuvausta olisin voinut lukea vielä tuplasti sen nykyisen määrän, sillä se todella tempaisi syövereihinsä. Yliluonnolliset osuudet todella koituivat kohdallani teoksen kohtaloksi - sikäli harmi, että ainakin käsittääkseni Lindqvistin tuotanto on hyvin kauhupainotteista. Osaavat kauhukohtaukset toisinaan aidosti säväyttää ja pohjoismainen kaamos on erinomainen temmellyspaikka kaiken maailman mörökölleille ja hirviöille, mutta silti kuvaus lapsen viikonlopusta alkoholistivanhemman luona on vähintään yhtä hirvittävä ja lisäksi vielä loputtoman sydäntäsärkevä. 

En jotenkin jaksanut kiinnostua Elistä hahmona oikein missään vaiheessa. Hän oli omassa lukukokemuksessani hieman pakkopullan makuinen seurattava, vaikka lopun käänne oli jokseenkin ohitettu elokuvaversiossa. Vampirismin toiminta jätettiin hyvin epämääräiseksi mekanismiksi, jolla oli kyllä tarkat lainalaisuutensa, mutta muutama keskeinen tuntui jääneen kertomatta lukijalle. Hänen vakuuttavuutensa ikivanhana olentona ei ollut aivan ensiluokkaista, ja jatkuva salaperäisyys sai toisinaan väsähtämään. Vaikka alleviivaava ja ratkaisut räikeästi ja moneen kertaan tuova kerronta on raivostuttavaa, yhtä turhauttavaa voi olla epämääräinen yksittäisten fragmenttien ilmaan heittely. Minulle ei koskaan täysin selvinnyt, mikä tarkalleen oli Elin tarina - kaiketi tarkoituksellisesti, mutta koska Eli ei koskaan ollut erityisen mielenkiintoinen, en jaksanut aukkoja ryhtyä salapoliisin lailla täyttämään, vaan tyydyin annettuihin sirpaleisiin ja annoin muuten olla. Ihmishahmot ja heidän arkinen vuorovaikutuksensa nousi kiinnostavuudessa oudon ja vääristyneen varjopuolen ylitse. Elokuvan nähneenä kirjan juoni ei luonnollisesti ollut erityisen salaperäisyyden verhoama, joten lähinnä keskityin seuraamaan, miten asioita kehitetään eteenpäin. 

Elokuvan valtti on sen tasalaatuisuus, johon kirja ei yllä. Leikkaus tukee tunnelmaa erinomaisesti, kun taas teoksessa vahvatunnelmainen "täyteosuus" eli normaali arki jättää kauhuosuudet varjoonsa, mikä konflikti hiukan syö teoksen tehovoimaa. Kumpikaan teos ei ole elämää suurempi kokemus tai oikeastaan sen enempää kuin laadukasta viihdettä, ja sellaiseksi se jää. Kirja herättää toki monia kysymyksiä arkielämän moraalisista valinnoista ja ihmisluonnosta, mutta ei suoranaisesti osoita kiinnostusta yhdenkään kysymyksen tarkempaan tutkiskeluun. Keskeisemmäksi nousee yritys saada lukija kiinnostumaan Elin kohtalosta ja Oskarin herooisesta kasvutarinasta - edellinen on teoksen kuivinta antia, kun taas jälkimmäinen yllättävistä syvyyden hetkistään huolimatta ei tuo lukijalle mitään erityisen uutta pureskeltavaa. 

Teos oli nopealukuinen sivumäärästään huolimatta ja varsin kevyt pala loppujen lopuksi. Erityisen pelottavakaan se ei omissa kirjoissani ollut, vaikka muutamat kohtaukset todella puistattavia olivatkin. Suurin osa niistä silti oli jonkunasteista Elin salaperäisyyden pohtimista, verellä läträystä tai piiloleikkiä raivokkaan ja älyttömän hirvityksen kanssa, mikä ei aina aivan jaksanut pitää kiinnostusta yllä. 

Lindqvistin tyylin miellyttävyydestä huolimatta tuskin tulen tarttumaan hänen teoksiinsa jatkossa; ne kun vaikuttavat poikkeuksetta askartelevan paranormaalin parissa. Ystävät hämärän jälkeen on lukukokemus, jonka ahmaisee parissa päivässä, mutta josta ei tule oikein kylläiseksi. 

---

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen (2004/2008)
Suom. Jaana Nikula
Gummerus. Helsinki.
607s.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki


Olipa kerran, Moth-joen rannalla, kaupunki jonka vertaista historia, todellinen tai kuviteltu, ei tunne. Ambergris syntyi alkuasukkaiden, salaperäisten, sienimäisten harmaalakkien verestä, pyristeli vuosisatoja tapahtuman jälkimainingeissa, ja siitä kasvoi julmankaunis metropoli; vilkas, groteski, suurenmoinen, loisteliaasti toteutettu, ainutlaatuinen paikka. 
Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki on mahtava kertomusten runsaudensarvi. Niistä muodostuu kirjallinen kaleidoskooppi, joka valloittaa niin historianharrastajat, huumorinjanoiset kuin alaviitteiden ystävätkin. Amerikkalaiset kriitikot valitsivat sen vuoden parhaaksi kirjaksi.

Omintakeista ja edukseen erottuvaa fantasiakirjallisuutta etsiessäni satuin törmäämään Risingshadowssa tähän teokseen, ja mielenkiintoni heräsi heti. Satumaisen, synkän ja huumaavan fantasiakaupungin mielleyhtymiksi ilmaantuivat Camorr Locke Lamoran valheista sekä Kiekkomaailma-sarjan Ankh-Morpork. Miljöö oli siis lupaava, ja lähtökohtakin vaikutti kiintoisan omintakeiselta. Opin kuitenkin taas kerran, että aivan liian suuria odotuksia ei tulisi teoksille lastata. Teos ei ollut aivan sitä, mitä odotin - niin hyvässä kuin pahassa.

Aloitetaan positiivisista asioista. Teos on erottuva monella tavalla. Se kertoo Ambergrisin kaupungista useista eri näkökulmista, joita kirjaan on valikoitunut kolme. Ensimmäinen niistä oli tyypillisintä fantasiatekstiä, jossa on kummallisia tapahtumia kohtaava päähenkilö. Toinen osuus jäljitteli historiankirjoitusta kaupungin menneisyydestä, ja kolmas keskittyi metatekstuaalisempaan lähestymistapaan. Näiden näkökulmien erot olivat varsin raikas lähestymistapa. Kuitenkin, kun loppusanoissa saa tietää liuskoja olleen kaikkiaan 3000, alkaa väkisinkin pohtia, olisiko jokin muu kokoonpano ollut mielekkäämpi ja hiotumpi. 

Ensimmäinen kertomus ei syvemmin herättänyt minussa tunteita, ja se luiskahtikin ohi hieman puolihuolimattomasti. Muistan vain pohtineeni, milloinhan fantasiakirjallisuudessa vihdoin luovutaan ajatuksesta, että hahmoa kuvaa parhaiten tämän hiusten ja silmien väri. Toinen kertomus puolestaan alkoi nipistellä vastaan jo hiukan enemmän. Vaikka se olikin kiinnostavin osa koko teoksesta, tyyli poukkoili hervottomasti puolelta toiselle. Luin jostakin arviosta teoksen sisältävän viiltävää satiiria, mutta omasta mielestäni esimerkiksi tieteellisen diskurssin satiiriksi ei riitä, että ensiksi vajotaan iltapäivälehtitason havaintoihin, sitten unohdetaan kokonaan kertovan hahmon olemassaolo ja yhtäkkiä kerrotaan alaviitteessä hulvaton vitsi räjähtävistä poneista. Mikäli teoksessa oli satiiria, se meni itseltäni iloisesti ohitse. Havaitsin vain maltillisen kokeellista (tai ehkäpä tässä tapauksessa viimeistelemätöntä), ajatuksenvirran kaltaista tekstiä, jolla ei paikoin tuntunut olevan minkäänlaista kerronnallista päämäärää tai edes rakennetta. 

Kolmas kertomus keskittyy puhtaasti kaupungin konseptin metatekstuaaliseen käsittelyyn. Haukotuttavan itsetarkoituksellinen ja johdatteleva dialogi päättyy käänteeseen, joka on toki yllättävä, mutta tekee edeltäneestä keskustelusta täysin järjettömän. Itse luonnehtisin ratkaisua halvaksi. Vaikka ratkaisu hälvensi lopullisesti kahden maailman rajaa, uskon lujasti, että vaikutelman olisi saanut aikaan tyylikkäästi. 

Itse Ambergrisiin en koskaan päässyt. Vaikka teos kuinka lastasi adjektiiveja kaupungin kunniaksi, sen kaduille ei päässyt koskaan kävelemään itse. Se oli pikemminkin yksityinen, aidattu leikkikenttä. Ambergrisista tuskin syntyi minulle vaikutelmaa lainkaan, ja siitä pitivät huolen ylikäytetyt, tyhjät adjektiivit. On eri asia sanoa, että kaupunki on loistelias, kuin päästää lukija hahmojen mukana vaikkapa hulppeisiin juhliin tai seurapiirielämään tai kulkemaan prameiden rakennusten räystäiden alla kunnioittavasti. 

Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki on kuin fantasiakirjavastine improvisoidulle vlogipostaukselle: muut katselevat, kun yksi hilluu päämäärättömästi ja osasta se on hauskaa. Osa taas kaipaisi niitä aihevideoita, joissa halutaan sanoa jotakin. 

---

Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (2001/2006)
Suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo
Loki-Kirjat. Helsinki.
226s.
Kansi: Jani Paananen

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat


Maailman mittaajat kertoo kahdesta 1700-1800-lukujen vaihteessa eläneestä saksalaisesta tiedemiehestä. Alexander von Humbodlt, nykyaikaisen maantieteen ja geofysiikan uranuurtaja, seikkailee Etelä-Amerikan viidakoissa. Matemaatikko ja tähtitieteilijä Carl Friedrich Gauss puolestaan kehittelee huikeita teorioita kotikulmillaan Göttingenissä. Humboldt on vanhapoika-askeetti, jolle sivistys ja menestymisen pakko ovat itsestäänselvyyksiä. Gauss taas on suorasuinen kuvainkaataja, joka nauttii myös lihallisista iloista. Kuuluisina ja ikääntyneinä tiedemiehet tapaavat toisensa Berliinissä vuonna 1828.
Daniel Kehlmann kuvaa empaattisesti ja humoristisesti poikkeuksellisia lahjakkuuksia, joita aikalaisten on joskus vaikea ymmärtää. 

Maailman mittaajat on osa viime aikoina uudelleenlukemisen kohteeksi päätyneiden kirjojen sarjaani. Oikeasti lukukerta Maailman mittaajien kohdalla on jo kolmas, ja se sattui alkukesästä matkalukemisiksi yksinkertaisesti siitä syystä, että se on parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Hurjana kirjanirppana, jolle harvoin mikään kelpaa, on tällainen tunnustus aina liikuttava hetki harvinaisuutensa vuoksi. Maailman mittaajat on myös ainoa teos, jonka olen aloittanut uudelleen alusta heti ensimmäisen lukukerran päätettyäni - harvinaista sikäli, että tavallisesti kirjan luettuani se saa pysyä koskemattomana ainakin puoli vuosikymmentä. 

Se lässytyksestä. Aion seuraavaksi ylittää itseni ja kuvata, mikä tekee Maailman mittaajista näin esimerkillisen hienon teoksen. Oleellista lienee aluksi poiketa määrittelemään, mitkä oikeastaan ovat hyviä ominaisuuksia tai piirteitä kaunokirjallisuudessa. Mielipiteitä ja makuja on monia, joskin yleismaailmallisesti arvostetaan vaikkapa vakaata tai toisaalta epätavallista, uutta luovaa rakennetta. Sotkuinen rakenne puolestaan tuskin vetoaa kehenkään. Silti universaaleja "toimivan" tai "toimimattoman" ratkaisun lakeja on turha haikailla. Jokainen lukukokemus on subjektiivinen ja niin on myös kunkin kirjallisuudessa käytetyn ratkaisun arvo. (Pätee toki muihinkin kulttuurituotteisiin.) 

Maailman mittaajien voi siten sanoa olevan teos, jossa on paljon arvostamiani piirteitä. Ne on myös toteutettu sellaisessa mittakaavassa ja sellaisella intensiteetillä, joka miellyttää henkilökohtaista makuani. Takakannessa Kehlmannin mainitaan olevan "epäsuoran kerronnan mestari", mikä luonnehdinta on aivan kohdillaan. Epäsuora kerronta on viime aikoina osoittautunut uudeksi suosikkiasiakseni, sillä taitavan tarinankertojan kynsissä siitä muotoutuu pettämätön yleissävy teokselle kuin teokselle. Tietysti Kehlmann osaa myös kertoa: Maailman mittaajat on loputtoman huvittava, tarkkanäköinen ja surullinen teos, joka näyttää maailman ihmeellisyyden ja järjettömyyden. Jatkumo 1700-luvulta tähän päivään on ilmeinen. 

Hahmot ovat kerrassaan kiehtovaa seurattavaa. Heistä keskeisimmät piirtyvät monisyisinä ja inhimillisinä, sivuhenkilöt puolestaan ovat luonnosmaisen eläviä persoonallisuuksia hekin. Kerronta ei selitä eikä alleviivaa, vain kuvaa erittäin hyvin ja se on aivan tarpeeksi. Lukijaa ei pidellä kädestä, vaan hänelle avataan ovi teoksen maailmaan.

Kehlmann on varma näky kirjahyllyssäni myös tulevaisuudessa. Historiaelementin, tyylikkään ja eleettömän epäsuoran kerronnan ja ihmismielen ytimen taidokkaan tavoittamisen yhdistelmä nyt vain toimii kokonaisuutena valtavan hyvin. Ainakin, jos minulta kysytään. 

---

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat (2005/2011)
Suom. Ilona Nykyri
Tammi. Helsinki.
280s.
Kansi: Mika Kettunen

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia


"Isänä en riitä, poikana en riitä, en riitä lentopalloilijana enkä remonttimiehenä, en ruoanlaittajana, en kirjallisuuden tuntijana."Kun kirjailija paljastaa kainostelematta häpeäpilkkunsa, syntyy tragikoomisia ja tosia tarinoita. 

Etsin alun perin kirjastosta Tammisen teosta Elämiä, mutta kaikkien kappaleiden majaillessa muiden kirjastokäyttäjien yöpöydillä ja lattioilla nappasin matkaani tämän teoksen. Jos aivan rehellisiä ollaan, mieleni teki lukea hiukan Tammista tuolla hetkellä. Hänen suora kirjoitustapansa ja aina kevyesti murheellinen sävynsä vain ovat jotain sellaista, jota ei koskaan kyllästy lukemaan. Valitettavasti niille on myös tuomittu ikuinen välipalojen osa. Tätä luonnonlakia en osaa sen selvemmin eritellä, mutta jotain tekemistä sillä on Tammisen lempeän ironian ja helposti lähestyttävän tekstin kanssa. Jostain syystä uudelleenlukuarvo on myös hyväksi havaittu, sillä jotenkin teosten sisältö vaipuu unholaan keskimääräistä nopeammin.

Samoin kävi Muita hyviä ominaisuuksia -teoksenkin kohdalla. Tamminen osaa koskettaa tekstillään, mutta ei koskaan aivan niin syvältä, että jokin tietty kohtaus tai lausuma jäisi elävästi mieleeni. Pikemminkin Tammisen joka toinen virke on seinällekehystysmateriaalia, ja Muita hyviä ominaisuuksia on tästä paraatiesimerkki. Ujonpuoleisena, sotkuisesti ajattelevana ja aivan ylenmääräisesti jännittävänä ihmisenä samastun moneen kohtaan - siitäkin huolimatta, että osa kirjasta käsittelee suomalaisena miehenä olemisen ydintä. Kokemus ulkopuolelle jäämisestä on kuvattu hyvin vahvasti, ja se lienee niitä asioita, joista jokaisella on jonkunasteista omakohtaista historiaa muodossa tai toisessa. Tammisen teosta lukiessaan alkaa väkisinkin peilata itseään sanoista, minkä näen hyvänä asiana. Niin itsereflektoivaa lukemista tulee harvoin harrastettua.

Suurin ongelmani Muita hyviä ominaisuuksia -kokoelman kanssa on siis se, etten aivan saa siitä otetta. Samastumisesta ja kauniista asioista huolimatta - tai ehkäpä niiden takia. Teos on lyhyt ja täynnä viisauksia, hiukan kuin proosamuotoinen aforismikirja. Jokainen sivu on täynnä toinen toistaan hienompia tiivistyksiä, oivalluksia ja havaintoja elämästä, ja silti yksikään näistä välittömistä virkkeistä ei nouse toisen ylitse romaanin sulkiessa. Jää hieman tyhjä olo, aivan kuin olisi melkein tullut ymmärretyksi, mutta hukannut tilaisuutensa. Ehkä teoksen henkilökohtaisuus estää minua ottamasta sitä omakseni, en tiedä. 

Silti teoksen rehellisyys ilahduttaa loputtomiin. Aion lukea Tammista jatkossakin, ja eiköhän Muita hyviä ominaisuuksia päädy uusintalukuun ennemmin tai myöhemmin - tuttuna ja turvallisena välipalana. 

---

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia (2010/2011)
Otava. Keuruu.
144s.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Erin Morgenstern: Yösirkus

Yösirkus kuljettaa lukijan mukanaan outoon, rönsyilevään ja kiehtovaan sirkusmaailmaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Mustavalkoraidallisten telttojen suojissa kaksi nuorta taikuria, Celia ja Marco, kilpailevat pelissä, johon heitä on valmennettu pienestä pitäen. Heidän täytyy ylittää toinen toisensa kyvyillään, mielikuvituksellaan ja voimillaan. Heidän opettajansa suostuvat paljastamaan pelistä ainoastaan sen, että siitä ei pääse irti.

Pitkän lukulistani orjuuttamana harvemmin nappaan kirjaston hyllyiltä mitään suunnittelematonta. Yösirkus on kuitenkin poikkeus, sillä se vaikutti äkkiseltään houkuttelevammalta kuin lukulistani fantasiateokset. Jostain syystä takakansiteksti toi mieleeni Lev Grossmanin The Magicians -teoksen, josta olin pitänyt, ja toisaalta teos oli mainion paksu. Vainuni osui oikeaan, sillä Yösirkus muistutti The Magiciansia siinä, että molemmat ovat hyvinkin mukiinmenevää nuorten aikuisten fantasiaa. Mitään muuta yhteistä niillä ei sitten ollutkaan.

Leimallisinta Yösirkukselle on sen runsas kuvailu ja kaunis, ilmaisuvoimainen kieli, joka ei kuitenkaan tavoittele mitään koukeroisia huippuja. Se on miellyttävää luettavaa, ja luo kokonaisvaltaisen mielikuvan tapahtumapaikoista ja niiden tunnelmasta. Vivahteikas tunnelmointi onkin avain teoksen lumovoimaan. Tekstistä huokuu valtava rakkaus yksityiskohtiin ja täydelliseen miljööseen, mikä toisaalta ajoittain vaivasi. Kaikki oli aivan liian virheetöntä ja sievää tavalla, joka toi mieleen saippuasarjojen lavasteet; asunnot ovat täydellisen siistejä, vaikkei kukaan koskaan siivoa, köyhimmilläkin on varaa uusiin, muodikkaisiin vaatekerrastoihin päivä toisensa jälkeen ja kampaukset on juuri suihkutettu lakalla ennen kohtauksen alkua. 

Teoksen epäkronologinen rakenne on kiinnostava. Se liikkuu edestakaisin aikajänteellä ja kertoo väliin takaumia palaten sitten taas punomaan jatkoa uusimmille tapahtumille. Tällaisesta rakenteesta saa helposti hyvin levottoman, mutta sadunomaisen tunnelman säilyessä läpi kohtausten alkaa niiden asettaminen oikeaan järjestykseen vaikuttaa toissijaiselta. Lisäksi rakenne häivyttää sitä ajatusta, että tarinassa olisi suoranaisia päähenkilöitä: vaikka Celia ja Marco niitä pitkälti ovatkin itse sirkuksen ohella, he maastoutuvat muiden hahmojen persoonattomaan riviin miellyttävästi eivätkä häiritse sirkuksen asemaa parrasvaloissa. Rakkaustarinakaan ei ollut liian suuressa roolissa, mikä lisäsi teoksen laadukkuutta; romanssi ei ollut Yösirkuksen parasta antia missään vaiheessa. Lisäksi osa dialogeista oli turhan tarkoitushakuisia, uskottavuuden kustannuksella.

Suurin epäkohta teoksessa oli yhteiskunnan ja hahmojen mielenmaiseman anakronismi. Hahmojen käytöksen ja asenteiden perusteella he elivät ennemmin steampunk-estetiikkaan upotetussa nykymaailmassa kuin 1800-luvulla. Sadun henkeen vetoaminen olisi mielestäni sikäli riittämätön selitys, että aivan yhtä satuhenkisen teoksesta olisi saanut ilman tarkkojen vuosilukujen liittämistä joka luvun alkuun. Mikäli taas vuosilukuja käytetään vain aikajanalla hyppimisen selventämiseen, alkaa rakenteen näennäinen monimutkaisuus menettää hohtoaan. 

Joka tapauksessa Yösirkus marssittaa esiin taloudellisesti ja sosiaalisesti itsenäisiä naisia (aikana, jolloin naisilla mm. oli aina holhooja lain nimissä) jotka kulkevat yksin ja suvustaan riippumattomina, sitä tuskin tuntien ja nousevat yläluokkaan vain kyvykkyytensä tai viehättävyytensä takia. Niin mies- kuin naishahmoillekaan seurapiireillä ei ollut käytännössä mitään merkitystä, vaikka ne koristeena mainittiinkin. Toisaalta suoranaisia yhteiskuntaluokkia ei ollut edes erotettavissa. Näitä seikkoja ihmetellessäni aloin verrata teosta Clarken nerokkaaseen Jonathan Strange & herra Norrelliin, joka on fantasiakehykseen maalattun vaihtoehtohistorian kirkkaimpia jalokiviä. Yösirkus on olevinaan vaihtoehtohistoria, mutta laiminlyö täysin aikakauden tutkimuksen estetiikkaa lukuunottamatta. Vaikka yhteiskunnan olisi tarkoitus poiketa todellisesta ajankuvasta, olisi kirjailija sitten voinut edes selittää, miksi rivikansalaiset ovat Instagramia vaille 2010-lukulaisia. Loppuvaikutelma on, ettei tällainen sivuseikka tullut kirjailijalle missään vaiheessa edes mieleen. Sama tunnelma tulee maasta toiseen vaellettaessa ilman, että minkäänlaisia kulttuurieroja ilmenee. 

Yösirkus on hippusen laadukkaampaa keskikastia nuorille ja nuorille aikuisille suunnatun fantasiakirjallisuuden joukossa. Teos vähättelee lukijaansa tyypillistä nuorten fantasiaa vähemmän, mikä on aina iloinen yllätys. Yösirkusta voisi kuvailla tavallista laadukkaammaksi valtavirtafantasian edustajaksi, ja tällaisenaan se on sujuvine juonineen ja mukavasti rakennettuine jännitteineen viihdyttävää luettavaa. 

---

Erin Morgenstern: Yösirkus (2011/2012)
Suom. Hanna Toivonen
Basam Books. Helsinki. 
400s.