Kaisa Herne: Mitä oikeudenmukaisuus on?

Jokainen toivoo tulevansa kohdelluksi oikeudenmukaisesti, ja monet pitävät yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta kaikkein tärkeimpänä poliittisena tavoitteena.

Mutta onko oikeudenmukaisuus sama asia kuin reiluus? Vai esimerkiksi sitä, että kukin saa ansionsa mukaan? Onko se kaikkein köyhimmistä huolta pitämistä?

Tässä teoksessa kysymystä oikeudenmukaisuudesta pohditaan viiden näkemyksen valossa. Eroistaan huolimatta niitä yhdistää vahva vakaumus: oikeudenmukaisuus koskettaa kaikkia ja velvoittaa aina.

Tässäpä kirja, jossa yhdistyvät suunnilleen kaikki lukuharrastukseni synnit. Ensinnäkin olen ostanut tämän kirjan aikanaan kymmenisen vuotta sitten jostakin alennusmyynnistä sen enempiä ajattelematta - tapa, josta olen sittemmin pontevasti pyrkinyt vieroittautumaan. Näiden kymmenen vuoden aikana olen aloittanut tämän teoksen lukemisen kolme, ehkä neljäkin kertaa, aina se on jäänyt kesken syystä tai toisesta. Ei siksi, että kirja olisi mitenkään huono, vaan koska kokemattomuuteni filosofisten teosten parissa on aika olematonta, ja lukeminen siksi työlästä.

Vaikka teoksen tyyli on hyvin havainnollista asiatekstiä, eikä mitenkään sinänsä vaikeaa tai tieteellisiä käsitteitä vilisevää, huomaan olevani saman asian äärellä kuin kirjallisuudenopintojeni aikaan (nehän käytännössä sisältävät taiteen filosofiaa): minulla on vain rajallinen kapasiteetti hahmottaa abstrakteja asioita, ja jos haluan pysyä kärryillä siitä, miten ajatus etenee, minun täytyy olla täysin henkisesti virkeä ja varmistaa aina mielessäni, että olen ymmärtänyt joka kohdan.

On myönnettävä, että en saanut pidettyä tuota optimaalista mielen vireystasoa yllä koko teoksen luvun ajan, eli en niin sanotusti opiskellut sitä. Kuitenkin koin ymmärtäväni siitä paljon, ja sain seurattua argumentteja sen verran, että voin sanoa lukeneeni teoksen. Kiintopisteenä toimiva Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria, jota laajennetaan siihen kohdistuneilla kritiikeillä ja tarkennuksilla, oli kyllä jostakin jo edeltä käsin tuttu, ehkä jopa lukion filosofian tunneilta.

Itsessäänhän teos on hyvin tärkeä ja ajankohtainen, nyt kun yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan jatkuvasti resurssien ja rahoituksen jakamisesta, ja siinä on väistämättä mukana oikeudenmukaisuuden taso. Tavallaan teoksen lukeminen teki haikeaksikin - olisipa yleinen tendenssi oikeastikin seurata loogisesti yhtä oikeudenmukaisuuskäsitystä, mutta yleisempää tuntuu olevan se, että ihmisten oikeudenmukaisuuskäsitykset muuttuvat sen mukaan, onko kyse itsestä tai muista, tai itselle tärkeästä asiasta tai ei. En nyt väitä että olisin itse jotenkin tämän yläpuolella, mutta ainakin tulee yritettyä olla johdonmukainen, ja sekin tuntuu olevan aika harvinaista.

Teos on aika lailla juuri sitä, mitä otsikossa luvataan, ja jakautuu selkeästi osuuksiin, joissa avataan ja vertaillaan eri oikeudenmukaisuuskäsityksiä Rawlsin teoriaan pohjautuen. Kovin pitkä teos ei itsessään ole, ja asettelu sekä lukujako ovat varsin ilmavia, sen vuoksi on erityisen harmillista, että sen lukemisessa meni kymmenen vuotta.

Kirjoittaja Kaisa Herneen tausta on vahvan tieteellinen, ja Mitä oikeudenmukaisuus on on selkeästi juuri popularisoitua tiedettä. Popularisointi on silti mielestäni tehty hyvin, runsaiden arkijärjelle ystävällisten esimerkkien sekä tiiviin, selkeän kielen kautta. Silti oli sellainen olo, kuin olisin opiskellut tenttiin. Jotenkin en ole koskaan oppinut lukemaan aivonystyröitä hierovaa tekstiä sellaisenaan niin että se tuntuisi muulta kuin työltä, ellei aivonystyröiden heironta tapahdu kaunokirjallisuuden kautta.

Voin sanoa, että vaikka teos oli varmasti ihan hyvä lukea, se kovin ikimuistoinen lukukokemus ollut. Jotenkin olen vähän kahden vaiheilla, että olisiko teos hyvä olla käsillä jotain tulevaisuuden parempaa hetkeä varten, vai laittaa se kiertoon ilahduttamaan uusia lukijoita. Sen perusteella, että teos on ollut kymmenen vuotta hyllyllä, kallistun jälkimmäiseen. Jo pelkästään pysyvän ajankohtaisuutensa vuoksi sille on varmasti lukijoita.

---

Kaisa Herne 2012: Mitä oikeudenmukaisuus on?

Gaudeamus. Helsinki.

258s.

Kansi: Maria Manner