Eino Säisä: Afrikan tähti

Reino Pyhämaa on varakkaan everstin lahjakas poika, herkkä ja itselleen rehellinen. Koettuaan koululaisena kielletyn rakkauden ja aiheutettuaan koulunsa historian suurimman skandaalin hän lähtee maailmalle. Tekopyhyys ei ole häntä varten. Hän kulkee omia teitään, jotka johdattavat hänet asumaan hotellihuoran kanssa uskovaisten nuorten kolhoosissa, merille, avioliittoon ja miltei saman tien avioeroon. Muistot seuraavat häntä läpi elämän. Herkimpänä niistä Afrikan tähti, peli jonka isä kerran antoi joululahjaksi. Ja sitten ne toisenlaiset, ne jotka vaivaavat. Koko maailma olisi ollut Reinolle auki, mutta menneisyydessä ja ympäristössä, hänessä itsessäänkin, on voimia jotka pysäyttävät hänet. Eino Säisä, Kukkivat roudan maat -sarjan ja monien muiden teosten moneen kertaan palkittu tekijä on kirjoittanut taitavan psykologisen romaanin, joka jättää lukijan miettimään elämän päämääriä ja toteuttamista.

Tavallaan tämä lukujonoon taas ihan yllätyksenä pompannut kirja sopii blogin yleiseen lukufilosofiaan: kirjoitan mielelläni kotimaisista kirjailijoista, jotka ovat jo vaipuneet ulos päivittäisestä kirjallisuuskeskustelusta. Blogihistorian aikana olen lueskellut teoksen jos toisenkin, joista en ollut ennen kuullut, mutta joiden kirjailijat ovat aikanaan olleet suurenkin suosion kohteena.

Eino Säisä on käsittääkseni näitä kirjoittajia. Kukkivan roudan maat on nimenä tuttu, mutta ei ole tainnut kuitenkaan vilahtaa luentomonisteessa. Kun sitten aloitin teoksen lukemisen, tuntui kuin olisi solahtanut johonkin tuttuun: maalaismiljöön kuvausta, jäyhä mieshahmo, viinaa ja angstia.

No, korjataan vähän, ihan mistään kaikista ankeimmasta tarinasta ei ole kyse, vaan takakannessakin mainittu psykologinen ote on loppuviimeksi ihan kiinnostava, jos ei nyt mitenkään häikäisevä. Se kuitenkin nousee teoksessa kaikista mieleenpainuvimmaksi piirteeksi. Reinon elämänvaiheita ja valintoja kuvataan paitsi hänen omina pohdintoinaan myös dialogien kautta.

Pidin ideasta, joka myös tuotti teokseen kiinnostavia, mielestäni tuoreita kohtia. Esimerkiksi Reinon keskustelu kotonaan vuosikymmeniä olleen apumiehen Veikon kanssa heidän perheestään oli suorastaan käänteinen sille tunteistaan puhumattomalle miehen mallille, joka tämäntyyppisessä kirjallisuudessa esiintyy. Hahmot myös kommentoivat ja perustelevat syitään kertoa asioita ja käydä miesten välistä keskustelua tunteista ja muistoista, ikään kuin tietoisina perinteistä, joita nyt rikkovat.

Kirjan edetessä tällaisia muitakin jännitteitä suomalaisen perinteisen mieskuvan ja kerronnan välillä on. Minusta oli jotenkin hauskaa, että nämä säröt syntyivät juuri kerronnan vaatimuksista, koska tarinan kertominen dialogimuodossa - jotta saataisiin muiden hahmojen käsitykset Reinosta esiin - tekee myös väistämättä Reinosta kovin puheliaan ja tunteitaan ääneen analysoivan. Hän toisin sanottuna on ollut ensin vuosikymmeniä pois, sitten ilmaantuu ja puhuu kaiken selväksi, ja lähtee taas. Suoraan sanottuna pidin tuosta konseptista.

Reinon persoonallisuus tulee aika pitkälti lueteltua auki takakansitekstissä, vaikka en ehkä aivan itse samalla tavoin asioita ilmaisisikaan. Lyhyesti sanottuna Reino on oman tiensä kulkija, joka ei anna muiden odotusten vaikuttaa tekemisiinsä mitenkään. Kuitenkin saatuaan syyn ajatella elämäänsä toisesta näkökulmasta hän on kokenut tarpeelliseksi kohdata kaikki valintansa, ainakin mitä tulee perheeseen. Lapsuudenkodin perhepiiri on kaiken ytimessä, ulkokehälle jäävät kuitenkin oma entinen vaimo ja lapsikin.

Sen verran tiedän tosin Afrikan tähti -lautapelistä, jonka teoksen päähenkilö Reino saa seitsemänvuotiaana joululahjaksi vuonna 1940, että sitä ei ole julkaistu kuin vasta 1950-luvulla. Tiedä sitten, mistä tuo vuosikymmenen heitto on kirjaan päätynyt. Veikkaan taustalla olevan ehkäpä sen, että teoksen kirjoitusaikana mikään pelihistoria ei ole todellakaan ollut juttu, vaan tällaisissa asioissa on menty arvailuilla tai muistikuvilla, kun ei ole voinut mistään tarkistaa, että kuinka vanhasta pelistä on kyse.

Viime vuosien Afrikan tähti -peliin liittyviä tohinoita kommentoin vain sillä, että kyllähän aika on jo monella tapaa ajanut sen ohi, eikä sen toteaminen mitenkään kumoa niitä mukavia muistoja, joita itse kullakin pelistä voi olla. Olen itsekin saanut Afrikan tähti -pelin lahjaksi alle kymmenvuotiaana, ja pidin siitä paljon silloin, tosin enemmän leikkialustana kuin pelinä. Jos minun kuitenkin nyt pitäisi ostaa alle kymmenvuotiaalle lautapeli, en todennäköisesti ostaisi Afrikan tähteä - nykyään on olemassa lapsille suunnattuja lautapelejä, jotka ovat paljon hauskempia ja todennäköisemmin sytyttävät lautapeli-innon.

Sitten vielä lopuksi takaisin kirjaan tuolta lautapeli-sivupolulta.  Ihan uskottavaa, että kirjailija on ollut aikanaan suosittu, onhan tämä sellaista yleiseen makuun vetoavaa suomalaista kamaa: arkista, realistista, miesnäkökulmaan keskittyvää. Teksti tai ihmiskuvaukset eivät jotenkin vetäneet minua erityisemmin mukaansa sellaisenaan, vaan niistä jäi vähän sellainen karhea olo, teksti ei luistanut mitenkään kovin liukkaasti. Kaikista eniten huomasin kiinnostuvani juuri rakenteellisista seikoista ja ideoista, joita teoksessa oli. 

Kaikkineen lukukokemus oli sellainen ihan mukiinmenevä, ei mikään säkenöivä mutta ei kadutakaan. En usko, että lukukokemus jää mitenkään kovin kirkkaana mieleen, tai erotu niistä monista hyvin samankaltaisista kotimaisista teoksista, joita olen aiemmin lukenut, mutta ainakin siitä on nyt kirjoitettu blogiin. Täältähän sitä voi itsekin aina palautella mieleen, että mitä tuntoja on mikäkin kirja aikanaan herättänyt.

---

Eino Säisä 1987: Afrikan tähti

WSOY. Helsinki.

166s.

Kansi: Olavi Hankimo